Pakko tänne purkaa anonymina, oon niin väsynyt esikoiseen ja ajoittain surullinen hänen luonteestaan.

Oliko myös vaativa vauvana?

Mieheni on ollut pikkulapsena kuvaamasi kaltainen. Sitten se meni kuin itsestään ohi. Ei varmasti mene kaikilla, mutta joskus.

Voimia! Koita järjestää joskus lapsi hoitoon ulkopuoliselle ja puuhailet sitten toisten lasten kanssa jotain. Entä jos alkaisit harrastaa jotain yhdessä tämän vilkkaan lapsen kanssa ja sitten jotain taas näiden toisten kanssa erikseen?

kun hän epäonnistui mielestään jossakin hän hakkasi päätään lattiaan. Hänen äitinsä vei häntä jopa tutkimuksiin. Kyllä hän vaatii nykyäänkin itseltään enemmän kuin muilta, mutta osaa olla kyllä armeliaskin itseään kohtaan, eikä maailma pikkujuttuihin kaadu. Ole vain vahva äiti, joka kestää lapsen epäonnistumisen tunteet. Pikkuhiljaa hänkin oppii ne itse hyväksymään.

Lapseni on sosiaalisesti rohkea, mutta muuten suhtautuu kaikkeen hyvin varautuneesti ja on ankara itselleen + erittäin temperamenttinen. Vaativa vauva oli myös, oikein kellovauva, koliikki ja allergiat.



Olen huomannut pientä tasoittumista ajan mittaan lähinnä kärsivällisyyden suhteen. Päiväkoti on auttanut, lähinnä isossa lapsiryhmässä oleminen, mutta ei perusluonne silti miksikään muutu. Myös päiväkodissa huomattiin nopeasti lapsen luonteenpiirteet ja kuten kotonakin, häntä on pakko käsitellä hieman toisin kun muita lapsia. Hatunnosto henkilökunnalle, jotka todella kohtelevat lapsia yksilöinä ja huomaavat erilaiset tarpeet.



Pahimmassa vaiheessa yritin niellä omia tunteitani ja olla tyyni kaikissa tilanteissa. Se ei kaikissa tilanteissa toiminut ollenkaan vaan lisäsi lapsen tunneraktioita. Omiin virheisiin pettymisessä yritän välittää lunkia asennetta ja pysyä tyynenä.



Mutta temperamenttisina otamme yhteen toisinaan niin että kipinöi ja sen jälkeen molemmat rauhoittuvat nopeasti. En yritä enää niin paljon peitellä ärtymystäni, mutta tietysti yritän olla vaipumatta samalle tasolle. Lapsi pohtii paljon ääneen omaa räiskymistään, mikä helpottaa hommaa aika paljon verrattuna pikkulapsiaikaan.



Vaikein ominaisuus on ankaruus itseä kohtaan, mutta iän myötä se saattaa lievittyä. Periksiantamattomuudesta ja kyvystä vaatia itseltään paljon voi olla vielä paljon hyötyä tulevaisuudessa, vaikkei se nyt siltä tunnukaan. Kunhan ei mene liiallisuuksiin. b

Meillä on vasta esikoisen (tyttö) lisäksi yksi, mutta aivan samanlaista on meno meilläkin, ja kuopus-raukka jää liian usein vähälle huomiolle - vaikka on fyysisen vammansa takia juuri se, jolle sitä huomiota pitäisi riittää :( Esikoinen on lisäksi sosiaalisesti tosi valpas sekä mustasukkainen, eli torpedoi taidokkaasti yritykset huomioida pikkuveli.

Lapsi oli hyvin herkkä kirkkaalle valolle, vaatteiden kosketukselle yms.

Hän oli pienempänä myös sosiaalisesti varautunut, mutta nykyään päinvastoin.



Ajan myötä piirteet ovat kuitenkin lievittyneet ja on yhä selvempää, ettei hän ole erityislapsi. Nuo kaikki mainitut piirteet ovat yhtä lailla luonteenpiirteitä ja temperamenttieroja. Ne vaan nykyään sotketaan automaattisesti diagnooseihin.



On tietysti mahdollista, että lapsellasi olisi jokin apua vaativa pulma, mutta äkkiseltään hän kuulosti muuten vain erityiseltä:)



Jos neuvoisin jotakin toista, kehoittaisin olemaan tyyni aikuinen, johon lapsi voi purkaa tunteensa. Mutta meillä kyllä se ei ole käypä tapa kaikkiin tilanteisiin.

Meillä ainakin kaikkien tilanteiden rauhoittaminen toimii parhaiten. Jos näkee, että lapsella alkaa kiristää yrittää jo silloin puuttua. Mä käytän pahimmassa raivarissa rauhoittamiseen ns. holdingia. Muutoin pyrin ottamaan myös fyysisen kontaktin. Puhuessani lapselle otan fyysisesti kiinni/kosketan käsivarteen. Nyt ei enää tarvitse toistaa montaa kertaa tai jatkuvasti vääntää rautalangasta.

Jos lapsi ei pysty kuuntelemaan, niin usein auttaa juuri se, että koskee käsivarteen kiinnittääkseen huomion. Holding taas ei meillä auta vaan lapsi menee ihan paniikkiin ja alkaa käydä kauppaa tyyliin " jos mä oon kaksi minuuttia hiljaa niin pääsenksmä sit pois" :(



ap, kyllä se siitä. Älä sinäkään vaadi itseltäsi täydellisyyttä, myöskään tämän lapsen äitiyden kohdalla :)

Sillä tavoin saan lapsen kiinnittämään huomionsa minuun, ei tarvitse huutaa tai toistaa. Aloitan lähes aina tilanteiden purun/ohjeistukset sanalla: kuuntele/keskity. Toivon, että joku päivä päästään vähemmällä.

Vierailija:

ap, kyllä se siitä. Älä sinäkään vaadi itseltäsi täydellisyyttä, myöskään tämän lapsen äitiyden kohdalla :)

myös perheneuvolassa purkamassa tunteitasi! Siellä voivat tarvittaessa arvioida myös lasta, vaikka eipä se arkea helpota, jos erityisyydelle löytyisikin joku nimi. Kannattaa kuitenkin käydä siellä vähän tuulettamassa ajatuksiaan, suosittelen lämpimästi! Tsemppiä.

Minuakin painaa esikoiseni.



En tiedä, mikä hänessä on vikana? Voiko olla jotain autismin tyyppiä, jossa henkilö on sosiaalinen, mutta muuten kuin autisti?



Hän ei tunnu oppivan etenkään motorisia juttuja. On todella kömpelö. Minua jo hävettää, että koululainen ajaa edelleen apupyörillä. Minua hävettää, ettei hän osaa vieläkään hypätä tasajalkaa. Hän on matemaattisesti erittäin lahjakas, mutta tavalliset käytännön asiat ovat täyttä tervaa. Ei erota eteistä vaatehuoneesta jne.



Rasittaa hänen tulevaisuutensa. Etsii yleensä kavereita nuoremmista lapsista (1-2 v nuoremmista), koska ei ole henkisesti kypsynyt ikätoveriensa tasolle. On ihmeellisen vauvamainen toisinaan. Ja sitten kun olen aivan varma (jälleen kerran), että hänellä on pakko olla jokin kehitysvamma, hän esittää jonkin todella oivaltavan huomion.



Asiaa ei helpota pari vuotta nuorempi sisarus, joka osaa miltei kaiken paremmin kuin tämä esikoinen. Esikoinen hermostuu sitten aina tähän nuorempaan, joka on ketterä ja vikkelä ja suosittu kavereiden keskuudessa.

Hänellä saattaa olla ongelmia esim. korvissa (tasapainoelin) joka vaatii hoitoa ja kuntoutusta.

Silloin ku mä käytän sitä että otan tiukasti syliin niin tietäisin että homma toimii jos lapsi itse sanoisi että jos oon kaks minuuttia hiljaa niin päästätkö. tietty jos se jatkuu, niin sit on vielä toiset kaks minuuttia!

Ap. koeta jaksaa, meillä samantyyppistä ongelmaa. Joskus koen itseni mitättömäksi ja en ole riittävän hyvä äiti just tälle vaativalle lapselle.



Meillä lapsi on erittäin lahjakas ja vaatii itseltään paljon, liikaakin. Yksi asia kun menee pieleen niin tuntuu että kaikki on pielessä siis hänen mielestään ei muiden. Meillä vaatii katsekontaktin ja erityisen huomion - muutoin tuntee ettei häntä kuunnella.