G:Asia(t) joita ette voi koskaan antaa anteeksi vanhemmillenne?

a) isäni ei koskaan pitänyt minua sylissä tai muulla tavalla näyttänyt hellyyttään, oli todella etäinen

b) hassua kyllä, mutta olen erittäin katkera siitä, että en päässyt päiväkotiin. Kaikki kaverit oli siellä, ja aina kateellisena katselin sitä pk:n ihanaa pihaa missä leikkivät, olisin halunnut päästä sinne niiiin paljon. Mutta ei, kotona piti olla.

isäni väkivaltaisuutta ja alkoholismia t. oikeammin sanottuna, että ei hakenut apua alkoholismiinsa. En anna anteeksi myöskään äidilleni sitä, että hän ei suojellut meitä lapsia väkivallalta. Ei ole myöhemmin myöntänyt meillä väkivaltaa olleenkaan. En ymmärrä miksi pitäisi antaa anteeksi jotain, mitä toinen ei myönnä edes tapahtuneen t. ei pyydä anteeksi. Ei sitä kaunaa tarvitse kuitenkaan kantaa, vaikka ei olisikaan antanut anteeksi.

Hei!



Kiinnostaa tietää, että minkälainen suhde teillä on nyt vanhempienne kanssa? Näettekö/soitteletteko tms.



Minkälaisia isovanhempia vanhempanne ovat?

Väkivallan ketju tarkoittaa sitä, että tahtomattaan vanhemmat usein toistavat omien lastensa kohdalla omien vanhempiensa käytöstä. Isien synnit periytyvät pojille noin kuvainnollisesti sanottuna. Eli jos vaikka äitiänne on kaltoinkohdeltu lapsena, on hän siksi kaltoinkohdellut teitä. Jos te pystytte välttämään tällaisen käytöksen oman lapsenne kohdalla, on ketju katkennut. Se ei ole aina helppoa, vaan voi vaatia esimerkiksi pitkää terapiaa. Eivätkä ihmiset tahallaan näitä huonoja malleja toista.



Se, että ketjun saa katki, kertoo voimavaroista joita on jossain vaiheessa elämäänsä saanut. Kerran koettu rakkaus riittää torjumaan hirveän määrän pimeyttä, niinkuin kaikki Pottereitakin lukeneet tietävät :) Se kannattaa ihan oikeasti muistaa, jos pystytte antamaan hyvää, olette sitä myös saaneet. Minun mielestäni tämä on hyvin lohdullinen ja eheyttävä ajatus. Tosin minulla onkin takanani vuosien terapia ja ongelmieni työstäminen.

että tuo väkivällan ketju käsite ei ole tuttu ihmisille jotka ovat kaltoinkohtelua kokeneet. Ei ole kovin hedelmällistä itsen kannalta jos vain ajattelee että vanhempani olivat pahoja, minä olen hyvä, eikä näe näitä taustoja yhtään. tietenään se ei oikeuta mitään, mutta kyllä minulla ainakin on itse vanhemmaksi tuleminen auttanut paljon ymmärtämään vanhempieni käytöstä. Ei se tarkoita että sen hyväksyisi.

näistä:



1) isän peliriippuvuus, jonka takia elimme kulissielämää 16 vuotta ja jonka seurannaisia (taloudellisia ja henkisiä) perheemme kantaa edelleen

2) sitä, että em. syistä johtuen olin alle kouluikäisestä saakka äitini terapeutti ja auttaja ja vieläkin kai ainoa ystävä.

Ilmeisesti lapsuuteni traumoista johtuen olen näihin päiviin saakka ollut muiden miellyttäjä ja lähes vailla omaa tahtoa. Onneksi mulla on sellainen aviomies, joka on auttanut mut ylös jostain todella syvältä ja lopultakin olen alkanut elää omaa elämääni.

joku voi olla niin lapsellinen ettei tajua että ihmisen käytös on monien asioiden summa. Yleensä väkivallan taustalla on väkivaltaa, samoin kuin kärsivällisyyden takana on kärsivällisyyttä. Lapsi, joka kokee vihaa, oppii vihaamaan, ja lapsi joka kokee rakkautta ja kärsivällisyyttä, oppii rakastamaan ja olemaan kärsivällinen. Minä olen antanut vanhemmilleni kaikki heidän syntinsä anteeksi (mm. alkoholismin ja totaalisen kielteisyyden), koska itsekään en ole täydellinen. Eikö sen pitäisi riittää että tekee parhaansa käyttäytyäkseen paremmin kuin mihin on saanut eväät? Ja tosiaan, harvoin on varmaan niin että ihminen ei ole saanut vanhemmiltaan mitään hyvää.

käyttäytyäkseen paremmin kuin mihn on saanut eväät. Mutta entäs sitten kun ei tee sitä parastaan? Vai väitätkö että kaikki automaattisesti tekevät parhaansa?

joku voi olla niin lapsellinen ettei tajua että ihmisen käytös on monien asioiden summa. Yleensä väkivallan taustalla on väkivaltaa, samoin kuin kärsivällisyyden takana on kärsivällisyyttä. Lapsi, joka kokee vihaa, oppii vihaamaan, ja lapsi joka kokee rakkautta ja kärsivällisyyttä, oppii rakastamaan ja olemaan kärsivällinen. Minä olen antanut vanhemmilleni kaikki heidän syntinsä anteeksi (mm. alkoholismin ja totaalisen kielteisyyden), koska itsekään en ole täydellinen. Eikö sen pitäisi riittää että tekee parhaansa käyttäytyäkseen paremmin kuin mihin on saanut eväät? Ja tosiaan, harvoin on varmaan niin että ihminen ei ole saanut vanhemmiltaan mitään hyvää.

Minun mieheni lapsuus on ollut monella tapaa kieroutunut. Hänen oma olonsa helpottui vasta, kun hän hylkäsi vanhempansa ihan täysin. Anteeksi antamisesta ei voi puhua, sillä se edellyttäisi esimerkiksi vanhempien ja lapsen yhtenäistä käsitystä siitä, mitä on tapahtunut ja mitä pitäisi pyytää anteeksi. Sitä ei ole, koska vanhempien mielestä muu maailma ja muut ihmiset ovat sairaita ja kohtelevat heitä aina väärin ja vilpillisesti - heissä ei ole vikaa.



Sen sijaan mieheni alkoi uskoa, että hän ei voinut vaikuttaa asioihin, hän ei voinut pienenä eikä vielä isonakaan saada vanhempiensa asioita kuntoon (yritetty on sata kertaa), hän ei ole vastuunkantaja, hän ei ole syypää. Nykyään hän lähinnä suree sitä, ettei hän saanut itselleen oikeita kunnon vanhempia.



Avun toi siis henkinen erottautuminen ahdistusta aiheuttaneista ihmisistä, ei anteeksi anto.

Yleensä se tuomitaan ankarasti, mutta joskus se tuo avun. Joskus taas se kuuluisa anteeksi anto on paikallaan, mutta minäkni ajattelen, että kummankin osapuolen pitää tietää, mitä ollaan pyytämässä ja antamassa anteeksi.

29. Mutta ehkä tällaiset asiat ymmärtää vasta jos on itse tehnyt hirveästi työtä historiansa kanssa, en tiedä?

"31, minä olen ajatellut, että joskus tarvitaan "lupaa hylätä vanhempansa"."



"Yleensä se tuomitaan ankarasti, mutta joskus se tuo avun. Joskus taas se kuuluisa anteeksi anto on paikallaan, mutta minäkni ajattelen, että kummankin osapuolen pitää tietää, mitä ollaan pyytämässä ja antamassa anteeksi"



EIhän vanhempiensa hylkääminen ja anteeksianto ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja. Voi tehdä käytännössä molemmat :) Kunhan aikaa kuluu omassa elämässä erossa vanhemmistaan, niin pystyy käsittelemään vielä vihantunteensakin ja sitten on anteeksiannon aika. Anteeksi voi antaa, mutta unohtaa tai hyväksyä ei tarvitse ;)

ISÄNI oli/on hyvä tyyppi, ilman häntä olisimme varmaan seonneet, me sisarukset!



ÄIDILLÄNI on kai vakavia mielenterveysongelmia. On ollut ikänsä kotona. On nykyään masentunut ja käpertyy itseensä. Näkee vain omat ongelmansa, ei jaksa ulkomaailmaa.



Minua auttaisi jos katkaisisin välit kokonaan, mutta isäni takia haluan joskus käydä vanhemmillani.



Äitini takia lapsuuteni ja nuoruuteni oli ahdistava ja masentava. Olen miettinyt että siksikö minun on nykyäänkin niin vaikea olla tyytyväinen ja onnellinen???



Olen katkera siitä etten saanut olla päiväkodissa ennen koulua, etten saanut harrastaa mitään, en saanut käydä kavereilla. Mitään hauskaa ei olisi saanut pitää! Koskaan en ole pitänyt äitini kanssa hauskaa!!

ja, että hylkäsin äitini jo sillon, kun en suostunut imemään hänen rinnastaan maitoa. Että nyt on turha sitä rakkautta haalia, kun en kerta vauvanakaan sitä halunnut

väkivallan ketjun? Jos olette, niin silloin te olette väkisinkin saaneet myös jotakin hyvää. Ei siihen muuten pysty. Se kannattaa muistaa.

Sehän on ihan normaalia, että ei lyö lapsiaan, eikä seurausta siitä että itseä on pahoinpidelty lapsena. Siinä että lasta lyödään, ei ole mitään hyvää.

tosin olen hellempi kun äitini, mutta se ei yhtään helpota tilannetta, koska inhoan itseäni

tavallaan "parhaamme". Voin helposti kuvitella että on ihmisiä, jotka ovat saaneet niin huonot lähtökohdat että he eivät yksinkertaisesti pysty kovin ihmeellisiin tuloksiin vaikka kuinka yrittäisivät, ja osa on saanut niin huonot lähtökohdat että eivät osaa edes yrittää. Ei kaikkien kotona ole opetettu kyseenalaistavaa ja keskustelevaa lähestymistapaa mihinkään, kaikkein vähiten lasten kasvatukseen. Jos lisäksi äly ei ole huipputasoa, ei ihminen välttämättä koskaan edes tajua kaikkia oman ja vanhempiensa käytöksen kieroutumia. Kaikkein vaikeinta tasapainon ja ilon löytäminen on juuri niille, jotka eivät niitä selvästä tarpeesta huolimatta edes älyä etsiä.

nimittäin siunaus. Siunausta numerolle 37.

tuokin. Nämä ovat hirveän vaikeita asioita, mutta olet saanut parannettua asioita kuitenkin! Tietysti sinun pitää yrittää niin kovasti kuin pystyt, ja hakea apua, mutta älä tuomitse itseäsi! Sinulle on varmasti oltu jo aivan tarpeeksi ankaria, yritä armahtaa itseäsi. Toivottavasti saat selvitettyä vaikeutesi! Voimia sinulla siihen on, koska olet jo kyennyt muuttamaan tilannetta! Sinussakin on hyvää, jota voit jakaa! Se tulee moninkertaisesti takaisin.

JOku täällä kysyi, millainen on suhde nyt vanhempiin. Isäni ja äitini ovat edelleen naimisissa (ns kulissiavioliitto) ja lasteni takia haluan tietysti pitää yhteyttä ja nähdä. En halua riistää lapsiltani oikeutta isovanhempiinsa. Äidin kanssa ollaan aikuisiässä otettu yhteen juuri siitä syystä, että en ole voinut ymmärtää MIKSI äiti on sietänyt kaiken. Aina syytin vain isää' mutta nyt näen myös äitini vastuun asioissa.



Anteeksi antamisesta. En itse kanna liikaa taakkaa siitä, koska mielestäni isäni lapsuudessa ei ole tapahtunut niin traumaattisia asioita että niillä olisi ollut vaikutusta isäni käytökseen. Isäni alkoholinkäyttö on ollut se asia, joka on pelottanut ja silloin ihmisestä yleensä tulee esille ne paskimmat puolet.



Isäni ei halua pitää minua aikuisena, toisin kuin poikiaan. Hän ei myönnä sitä, että on kasvattanut minua väkivallalla. Ihminen vain on niin itsekäs ja loppupelissä sillä on NIIN huono itsetunto että!!



Itse olen pienestä asti tarkkaillut kovasti vanhempiani enkä halua että lapseni joutuvat kokemaan samaa. Eivätkö joudukaan. Meillä ei mies ota viinaksia ja jos ottaisi, ei tule ikinä pahalle päälle! Toisekseen meillä ollaan lasten kanssa. Ei koko ajan siivota tai stressata jostain. Rajat meilläkin on ja ehkä tietty ankaruus on periytynyt minulle mutta HETI kun mieheni kanssa huomaamme että jahas, nyt mennää yli niin keskustellaan ja muutetaan tietoisesti tapaamme kasvattaa lapsiamme. Teemme siis molemmat töitä sen eteen ettei meidän lapsilla olisi turvatonta elämää.

Tuosta edellisestä voisi päätellä että lapsella on turvaton elämä jos vanhemmat ovat joskus pahalla päällä! Kyllä minä olisin enemmän huolissani jos vanhemmat olisivat aina vaan hyvällä päällä... Ellei sitten elämä oikeasti ole aina yhtä ruusuilla tanssimista. Ja kyllä se siivoaminenkin ihan tarpeellista on silloin tällöin!



Jos oikeasti pelkäät lasten turvallisuudentunteen häviävän siksi, että vanhemmat ovat joskus pahalla tuulella, voisi olla syytä miettiä asioita vielä vähän. Saatat olla niin lukossa vihan ilmaisun kanssa, että pelkäät heti kun pienintäkään aggressiota alkaa esiintyä. Se taas ei ole tervettä. Viha on tärkeä tunne, ja sen ilmaiseminen ja hallinta kehittyy ainoastaan harjoittelemalla. Lapsilla voi olla stressaava elämä jos eivät ole lapsuudessaan joutuneet ollenkaan sen tunteen kanssa tutuiksi ja oppimaan turvallisia vihan ilmaisutapoja.