pitäisikö ottaa mies, johon ei ole rakastunut?

Itse olen niiiiiiin onnellinen etten tyytynyt matkan varrella kehenkään " väärään" . Ja perheelämä on oikeasti haastavaa sen oikeankin kanssa, joten jos et halua olla tulevaisuudessa yksinhuoltaja, niin...

Ja tuolla asenteella " perhe mulle heti" karkoitat todennäköisesti kaikki paitsi ne epätoivoisimmat miehet, joten relaa vähän... kyllä sitten aikanaan miehesi löydät!

en tosiaan ole miehille näyttänyt sitä, että haluan perheen ja olen epätoivoinen. Vaan olen liiaksikin odotellut, että mies saa " saalistaa" minua. Mutta kun ei niin ei. Aina vain odottelen sitä soittoa ja yhteydenottoa, jota on lupailtu. Koitan esittää vaikeasti tavoiteltavaa ja niin edelleen...



Kauanko sitä muka pitäisi vielä vitkutella ja odotella, kun se 30 iän raja jo tulee vastaan. En saa ikinä perhettä, jos vielä toisenkin 10 vuotta joudun odottelemaan ja kuuntelemaan niitä paskapuheita, että kyllä se oikea sieltä kulman takaa ihan pian tulee.. joopa joo, näkis vaan



ap

saamaan lapsia sen miehen kanssa, kenet valitset. Valitse itsellesi mies sillä perusteella, että haluat olla nimenomaan ja erityisesti sen miehen kanssa. Toki lapsistakin saa haaveilla, mutta jos se on ensisijaista, niin saa niitä ilman miestäkin hankittua.

Tokihan haluaisin valita nimenomaan sellaisen miehen, jonka kanssa haluan olla, mutta kun se ei vaan onnistu.



Nyt näyttää siltä, että elämäni on joko yksinäistä lopun ikää ja täysin yksin aina vaan olemista



tai



sitä, että otan jonkun miehen ja yritän hänen kanssaan, kun sitä rakastumistakaan ei ole 10 vuodenakaan aikana tullut, tai ainakaan kaksipuolista sellaista.



Parempi kai sekin, että ottaisi jonkun mukavalta tuntuvan, kuin se, että ottaisin jonkun juopon rentun johon rakastuisin. (mun tuurilla sellainen johon rakastun on juuri joku täydellinen luuseri)

että unohdat miehet kokonaan ja keskityt muihin asioihin, jotka tekevät sut onnelliseksi?



Sitten ei sulle olis niin ehdottoman tärkeää, että on mies ja perhe. On muitakin tapoja löytää onni.

tavoiteltava" on kyllä ihan cosmopolitan-paskaa. Jos sua kiinnostaa, näytä se avoimesti. Jos sua kiinnostaa, voit ihan hyvin itsekin soittaa miehelle ja pyytää jonnekin. Monta kertaa sitä ei tosin kannata tehdä, mutta kerran voi ihan hyvin. Se ei ole epätoivoista eikä roikkumista.



Epätoivoista sen sijaan on ottaa joku niin hyvä kuin sattuu saamaan, mutta jota kohtaan ei ole suuria tunteita. Kuten joku fiksusti sanoikin, " sen oikeankin" kanssa perhe-elämä on varsin haasteellista. Ja toisekseen vielä tuo, että mikään ei takaa, että todella saat lapsia valitsemasi miehen kanssa. Siksi kannattaa todellakin valita sellainen ukko, josta tykkää ihan hänen itsensä vuoksi.

läsnäolevan osallistuvan miehen ja ihanan pienen lapsen! Mun perhe-elämäni ihanuus on kaatunut siihen etten rakasta miestäni " oikealla tavalla" eikä välillämme ole mitään hellyyttä tai muuta.



Näin käy kun ottaa vaan sen kunnollisen ja hyvän miehen, jonka kanssa tunteet laantuu hetkessä ja loppu vain arkea. ei edes se lohduta että hän on kiltti ja kunnollinen.



eli neuvoni on, odota kunnes löytyy se joku jota rakastat ja ikävöit ja odotat kotiin. Eikä se joka on ihan ok, ja jonka naama rupeaa ärsyttämään ilman syytä.

Älä todellakaan esitä mitään vaikeasti tavoiteltavaa. Mutta, kun tapaat kiinnostavan miehen. älä heti hyppää sänkyyn. Mies haluaa lasten äidiksi ns uskollista tyyppiä olevan luotettavan naisen. Miestä kuitenkin ärsyttää, jos kuulee, että olet käyttäytynyt toisten miesten kanssa toisin, ja suhde voi jopa kariutua tähän.



Eli aluksi yhteisiä elokuva- ja teatteri-iltoja, luontoretkiä, uimista ...

Voit rohkeasti itse kutsua miehen, se on vain miehestä imartelevaa. Mutta seksiä älä ehdota, jos haluat pitkän parisuhteen. Voit kyllä vihjata esim. 10 tapaamisen jälkeen, ohjaamalla miehen kättä suudellessa, että nyt olet valmis.

Itse erosin 33-v. pitkäaikaisesta poikakaveristani (sitoutumiskammoinen) ja kun olin 35 v. löytyi elämän mies. Kaksi vuotta ensitapaamisesta niin olimme naimisissa, neljä vuotta siitä niin meillä oli jo kaksi lasta. Elämä on rakkauden- ja onnentäyteistä.



Eli ei syytä paniikkiin.

Itse löysin lapsieni isän vasta 34-vuotiaana. Oli kyllä monet epätoivon itkut itketty siinä vaiheessa, mutta hyvää kannatti odottaa :) Ja nyt osaa ainakin arvostaa, että se, mitä itsellä on ei ole itsestäänselvyys. Toisin on kavereillani, jotka seurustelleet jo parikymmpisistä; eivät tajua, kuinka vaikeaa se miehen löytäminen onkin.

paljon ikäviä piirteitä. Se vaan tuntui kaikinpuolin itselle " sopivalle" , ajateltiin monista asioista samalla tavalla ja elämänarvot olivat kohdallaan. Mies miellytti silmää ja oli fiksu, ja päätin tarttua tilaisuuteen vaikken tuntenut kuin korkeintaan kiinnostusta ja ihastusta miestä kohtaan (mies tosin oli rakastunut minuun...). Tällaista kompromissiliittoako ap tarkoitat?



Meillä liitto oli pahoissa vaikeuksissa alusta asti, mutta kuvittelin että lasten ja kovan yrittämisen myötä opimme elämään yhdessä ja alan oikeasti rakastamaan miestä. Niin vaan ei käynyt, ja nyt ollaan erottu.



Suosittelisin, että odotat sellaista miestä josta oikeasti pidät.

Vierailija:

Mulla on sellainen tilanne, että olen hakenut ja ollut hakematta miestä 10 vuotta jo. Etsinyt epätoivoisesti ja odotellut välillä rauhassa, että jostain kulman takaa se ilmestyy. Välillä ollut lyhyitä juttuja, joilla ei mitään toivoa ollut kestää.

Olen ollut todella masentunut, vielä kun kaverit perustavat perheitä ja itse vain vuodesta toiseen kuuntelen niitä juttuja, että kyllä se oikea sieltä tulee.

Haluan ehdottomasti perheen ! Tuntuu, että elämää ei kannata elää, jos on aina vaan yksin. Koskaan ei tapahdu mitään. Ravintolat ei kiinnosta enää pätkääkään. Haluan normaalia elämää, miehen ja lapsia :( :( mutta kun ei onnistu niin ei.

Lähes koskaan en tunne minkäänlaista vetoa tapaamiini miehiin, kaikki intohimo puuttuu.

Pitäisikö mun siis vain ottaa joku mukavalta tuntuva mies ja koittaa " väkisin" josko niitä tunteita joskus tulisi? Kun toinen vaihtoehto on, että elän lopunkin elämääni onnettomana ja niiiiiiin yksinäisenä :( :(

Niin ja ikää ihan pian 30v. , joten ei tässä enää voi kauaa sitä prinssiä valkoisella ratsullaan odotella tulevaksi, jos sen perheen joskus haluaisi saada. Olisihan se ihanaa, jos kaikille olisi se oikea olemassa, mutta niin ei näytä olevan ainakaan mun kohdallani.

Rakkautta unohtamatta:P

Monissa kulttuureissa (esim. Intiassa, Sri Lankassa, Pakistanissa jne.) ns. järjestetyt avioliitot ovat edelleen aivan arkipäivää. Vuosittain ympäri maailmaa miljoonat pariskunnat menevät naimisiin " järjestetysti" , ilman että välttämättä edes ovat nähneet toisiaan häitä ennen, minkäänlaisista lämpimistä tunteista puhumattakaan. Ja kuulemma aika usein noista liitoista tulee lopulta ihan onnellisia ja pariskunnat ovat tyytyväisiä, puolisot kasvavat yhteen ja oppivat ehkä ajan mittaan kovastikin rakastamaan toisiaan.



Länsimaiselle ihmiselle joka on tottunut ajatukseen romanttisen rakkauden välttämättömyydestä avioliiton ehtona tuollainen ajatus voi olla hyvinkin vaikea. Varmaankin järjestettyjen liiittojen onnistumisen taustalla on pitkälti se, ettei puolisoilla ole mitään pilviähipovia odotuksia sen suhteen että rakkauden tunteita pitäisi olla. Jos niitä myöhemmin kehittyy, niin hienoa, ja jos ei, niin silti voi elää ihan tyytyväisenä.



En suosittele mutten myöskään varoittele tai kiellä harkitsemasta, toinpahan vain asian esille.

Sitten vasta mietit voiko sen kanssa ajatella elävänsä loppuelämänsä tai tekevänsä lapsia, kun tunnet sen.

Minä en ainakaan ole. Voihan sitä tehdä päätöksiä ihan järkipohjalta.

Eipä se alussa suuri ja palava rakkauskaan välttämättä ole ihan samaa kymmenen vuoden kuluttua.

voihan olla, että joku tapaamistasi miehistä myös epätoivoisesti haluaisi perustaa perheen. jos tulette hyvin juttuun, ja teillä on yhteiset päämäärät, voi yhteiselonne onnistuakin. tärkeintä on, että olet rehellinen.



ymmärrän tunteesi hyvin. itsekin olisin epätoivoinen, jos rakkautta ei olisi kuulunut. ja 29-vuotiaana tunsin itseni tooooosi vanhaksi = )

Vierailija:

Mulla on sellainen tilanne, että olen hakenut ja ollut hakematta miestä 10 vuotta jo. Etsinyt epätoivoisesti ja odotellut välillä rauhassa, että jostain kulman takaa se ilmestyy. Välillä ollut lyhyitä juttuja, joilla ei mitään toivoa ollut kestää.

Olen ollut todella masentunut, vielä kun kaverit perustavat perheitä ja itse vain vuodesta toiseen kuuntelen niitä juttuja, että kyllä se oikea sieltä tulee.

Haluan ehdottomasti perheen ! Tuntuu, että elämää ei kannata elää, jos on aina vaan yksin. Koskaan ei tapahdu mitään. Ravintolat ei kiinnosta enää pätkääkään. Haluan normaalia elämää, miehen ja lapsia :( :( mutta kun ei onnistu niin ei.

Lähes koskaan en tunne minkäänlaista vetoa tapaamiini miehiin, kaikki intohimo puuttuu.

Pitäisikö mun siis vain ottaa joku mukavalta tuntuva mies ja koittaa " väkisin" josko niitä tunteita joskus tulisi? Kun toinen vaihtoehto on, että elän lopunkin elämääni onnettomana ja niiiiiiin yksinäisenä :( :(

Niin ja ikää ihan pian 30v. , joten ei tässä enää voi kauaa sitä prinssiä valkoisella ratsullaan odotella tulevaksi, jos sen perheen joskus haluaisi saada. Olisihan se ihanaa, jos kaikille olisi se oikea olemassa, mutta niin ei näytä olevan ainakaan mun kohdallani.

Suhde ei ole ollut mitään suurta ilotulitusta missään vaiheessa.

Rakkaus tuli vähitellen ja mitään kriisejä ei ole ollut. Yhdessä on ollut hyvä olla ja vahva tunne on että suhteemme tulee kestämään.



Minullakin oli takana kiihkeitä rakastumisia, jotka sitten lopahti, kun arki koitti.



7 vuotta ollaan oltu yhdessä ja lapsia 3, onnellisia ollaan.