Voiko " vähemmän oikean" miehen kanssa viettää hyvän yhteisen elämän?

pitää kuitenkin olla. Ja pitää päättää että me pysymme yhdessä ja teemme töitä parisuhteemme eteen. Eihän kaikki ihmiset rakastu koskaan mitenkään tulisesti!

Jos teillä synkkaa kuitenkin hyvin (jos ei puhuta intohimosta vaan toimeentulemisesta) ja molemmilla on samat arvot sekä tulevaisuuden suunnitelmat niin mikäs siinä?!

Ei se intohimoinen rakkaussuhde aina ole se kestävä ja paras.

Kerro yksityiskohtia, vaikea kommentoida kun ei tiedä tuon paremmin.

Nyt kaduttaa että laitoin vaihtoon, olen 37-vuotias kahden lapsen yh, jolla miesasiat menneet viime vuosina päin persettä. Antaisin aika paljon että saisin sen tylsän takaisin.

Ei yhteinen elämä huumaa taikka kemiaa ensisijaisesti edellytä vaan yhteistä näkemystä elämänarvoista, luottamusta ja kumppanuutta.



Tietysti tuossa on riskinä että jompikumpi löytää jossain vaiheessa sitä huumaa jostain muualta.

Se ei riittänyt ottamaan yh:ta. Ootteko koskaan kuullut, että joku rakastaisi enemmän aivoilla kun sydämellä. Voiko oikeasti olla järkirakkautta yksinhuoltajaan? No, kaikkea näemmä on.

Jos haluat ja tarvitset intohimoa, älä ota tylsää miestä. Jos arvostat ennen kaikkea vakautta, luottamusta tms, ei intohimo ole välttämätön asia. Useimmitenhan se on kuitenkin katoavaista, joten perusasioiden on hyvä olla kunnossa myös intohimoisessa suhteessa.

nykyään varmaan miehenkin. Alussa mies oli palavasti rakastunut minuun, sitä kesti ehkä n. 5 vuotta, sitten hänkin tuli maan pinnalle.



Mietin kyllä usein, miten ihanaa olisi kokea sellaista huumaa, seksuaalista kipinää jne., mutta mies on kyllä niin kertakaikkisen ihana ihminen ja rakas, etten halua häntä loukata enkä menettää. Arki sujuu ihan mukavasti ja leppoisasti, vaikka tosiaan ihastun usein muihinkin (en ole koskaan pettänyt enkä aio pettää) ja ehkä n. kaksi kertaa vuodessa tulee sellainen kausi, että mietin päässäni eroa, koska mies ei tunnu " siltä oikealta" .

Itsekin olen yh. Mutta en koe, että lapseni olisivat kenellekään miehelle taakka. Me olemme kokonainen paketti. En odota prinssiä saapuvaksi kotiin myöskään. Jos tulee sopiva kohdalle, niin sitten tulee. En jää elämääni tuhlaamaan hänen venttailuunsa.



Ei se elämä miehellä parane, itse on laitettava se kuntoon ja sitten voi ottaa kenet vain tahtoo.

ap tarkentelee:

tämä mies on - ymmärtäiväinen - hellä - ei painosta mihinkään - kiltti -kuitenkin miehekäs ja tarvittaessa jämäkkäkin (minua kohtaan aina kuitenkin lempeä) - ei käytä alkoholia juurikaan, ei polta - on hyvä ammatti - hän rakastaa minua intohimoisesti mutta itse en voi sanoa samaa häntä kohtaan - seksi kuitenkin sujuu loistavasti ja haluan häntä seksuaalisti mutta ei sellaisia de ja vu ooh en voi elää ilman häntä tuntemuksia kuin joskus aiemmissa suhteissa, lähinnä tuntuu kuin kaveria katselisi, paitsi että seksuaaliset halut siis on kyllä.

Olen kaksi kertaa elämässäni ollut " palavasti" rakastunut ja kolmas eli aviomieheni oli vain jonkin sortin ihastusta...



Hän ihmisenä ei koskaan herättänyt mitään " suuria värinöitä" , mutta oli mielenkiintoinen ja kuitenkin mukavan oloinen heppu, johon vain halusin tutustua tarkemmin. Hän rakastui minuun " palavasti" ja kun ekan kerran kosi, vastasin oikeasti kieltävästi...



Yhdessä vain silti jatkoimme ja lopulta suostuin uuteen kosintaan. Hän on turvallinen, osoittautunut kaikinpuolin luotettavaksi ja perheestään huolehtivaksi ihmiseksi. Hänen ulkonäössään ei ole mitään vikaa, toiset ystäväni kehuvat jopa komeaksi ja ihmettelevät, kun en oikein sano juuta enkä jaata niihin kommentteihin.



Elämämme on varsin hyvää, hän järjestää edelleenkin (naimisissa nyt 7-vuotta) pikku yllätyksiä, muistaa usein kukkakimpulla tai kokkaamalla yllättäen hyvää ruokaa. Koskaan ei sano " ei" , jos jotain hankintoja tarvitsee tehdä perheeseen, on aina huolehtinut raha-asiansa ja taloudellinen tilanne on meillä vakaa. Tulee myös hyvin toimeen omien vanhempieni kanssa, äitini mielestä on unelma-vävy.



Silti vain suuret tunteet itseltäni ovat häntä kohtaan puuttuneet, tosin en ole koskaan vakavasti ollut sitä mieltä, että haluaisin löytää jonkun uuden. Nuoruuden sain elää varsin huolettomasti ja seurustelusuhteita on useita takana, joten tiedän ja osaan myös arvostaa omalla tavallani tätä suhdetta ihan hyvin. Mieheni on myös lapsille upea isä, aina osallistunut kaikkeen mahdolliseen lasten tiimoilta ja ollut yhtälailla vastuussa heidän kasvatuksesta ja hoidosta kuten minäkin.

meillä ei ole vielä lapsia, ensimmäinen vasta tulossa :)

ja se ei riittänyt hänelle. Mulla kyllä pyöri sukat jalassa. No en mäkään tajua mitä joku tarkoittaa sillä, että rakastaa päällä. Siis kuulema mä oisin ollut sille ihan just sopiva nainen, siis mulla oli kaikki se, mitä se naiselta toivoo (paitsi ekstrana muksu). Mutta se rakasti mua liian vähän. Joo, sekavaa, tiedän.



Joo, mutta asiaan. Riippuu näemmä siis henkilöstä, tarviiko sitä huumaavaa rakkautta vai riittääkö vähempi. Tolle mun miehelle se ei riittäny sitten.



8

Joku filosofihan on viisaasti sanonut, että vaikka uskoo Sen Oikean olemassaoloon, voi niitä olla montakin. Kyse on lopulta sattumasta, kehen heistä törmää (vai törmääkö yhteenkään elämänsä aikana). Veikkaankin, että iso enemmistö " onnellisina elämänsä loppuun asti" yhdessä eläneistä pareista on niitä, jotka eivät pähkäile näitä asioita liikaa vaan osaavat TAHTOA ja myös osoittavat sitä parisuhteessaan. Toki rakkauttakin tarvitaan, mutta sitä on tosi monenlaista ja sen löytää (ja ikävä kyllä välillä moni myös kadottaa) usein vasta vuosien myötä.



Rakastuminen ei ole synonyymi rakastamiselle!



Itse aloin seurustella mieheni kanssa jo teininä, eikä meidän välillä alkuun koskaan varsinaisesti leimahtanut. En oikeastaan ollenkaan tiedä, miten me päädyimme yhteen, niin vain kävi - onneksi :) Nyt aikuisina olemme kokeneet huimia rakastumisenkin tunteita ja rakkaus on sitonut meidät toivottavasti lopuksi ikäämme yhteen. Ainakin sitä tahtoa riittää, ja jos tunteet joskus tästä (taas) laimenee, voimistetaan me toivottavasti niitä ennemmin toisiamme kohtaan kuin lähdetään rakentamaan alusta jotain jonkun tuntemattoman kanssa.



Ilman toisiamme olisimme puolikkaita, koemme vahvasti kuuluvamme yhteen ja olemme tosi onnellisia! Ja tämä siis siitäkin huolimatta, että oikeastaan olimme pitkään kai yhdessä pitkälti siksi, kun ei ollut syytä olla erossakaan, niin karulta kuin se kuulostaakin... Koskaan ei ole ollut paha olla yhdessä, ja toki lämpimiä tunteita on aina ollut, mutta nyt vasta oikeastaan on jotenkin aivan erityisen ihanaa olla yhdessä. Ja siis yhdessäolovuosia takana jo kohta puolet elämästämme :)



Eli ei automaattisesti " väljähtänyt" suhde tarkoita huonoa suhdetta saati ennusta onnetonta yhdessäoloa forever. Ruoho on itse asiassa aika harvoin vihreämpää aidan toisella puolella, jo avioerotilastotkin sen kertovat (riski eroon kasvaa, jos on eronnut jo kerran). Jokainen itse tietää yleensä parhaiten, onko suhteessa hyvä olla ja onko siinä potentiaalia hyvälle elämälle yhdessä pitkällä tähtäimellä. Siihen pitää vain jaksaa luottaa.



Itse uskon löytäneeni Sen Oikean miehestäni, samoin mieheni minusta. Ja se löytyi lähempää kuin arvasinkaan :)

Mä en esim. halua joustaa siitä, että mies on huumorintajuinen, järkevä, rakastaa minua ja on seksikäs. Ja lapsirakas.

en vois enää kuvitellekaan seurustelevani sellaisen miehen kanssa johon en olisi palavasti rakastunut. toisaalta tällä hetkellä katselen maailmaa ehkä aika lailla ruusunpunaisten lasien läpi sillä tämä yh on vähän aikaa sitten tavannu unelmiensa miehen ja oon niin rakastunu!

Siitä päätellen, ettet enää ole yhdessä niiden miesten kanssa jotka saivat tuntemaan noin.

Kysehän on siitä että moni meistä tahtoo arkeen jotain elämää suurempaa tunnetta ja roihua, silläkin uhalla ettei arki ole niin hyvää kuin kunnollisen ei niin sykähdyttävän miehen kanssa.



miksi naiset aina rakastuvat renttuihin... vaan kuinka meidän kunnon miesten käy?



Nuo de ja vu oon -miehet on mun kokemuksen mukaan useimmiten renttuja. Tasaisemmat, kunnollisemmat miehet ei roihaa sydämiä mutta pystyvät tarjoamaan turvallisen hyvän arjen joka varsinkin lapsiperheessä on tärkeää!

Itse olen kolmikymppinen nainen, joka elää parisuhteessa teinirakkautensa kanssa, ollaan oltu siis yhdessä reilusti yli 10 vuotta. Alusta asti on ollut epäilyksiä siitä, että ollaan niin erilaisia ettei tämä koskaan voi toimia kunnolla, mutta jotainhan siinä täytyy olla kun yhä olemme yhdessä. Onko se sitten tottumusta vai rakkautta, mene ja tiedä. Intohimo on satunnaista, mutta kyllä minä joinakin hetkinä jopa rakastun häneen uudelleen enkä antaisi häntä mistään hinnasta pois. Elämämme on suht arkista, töitä, rahariitoja ja nauramista yhdessä asioille. Lapsia meillä ei ole, koska kumpikaan ei ole vielä niitä halunnut.

Minusta onni ei ole kiinni toisesta vaan itsestä: itse olen elänyt vakavia kriisivaiheita omassa elämässäni ja mieheni on kulkenut rinnallani koko ajan. Samalla on tullut se oivallus, että toinen ei kuitenkaan sitä onnea voi tuoda, jos itse ei ole tyytyväinen elämäänsä. Se oikea on omassa päässä! Ja minä olen tyytyväinen, vaikka joku toinen voisikin ajatella minun olevan vähään tyytyvä luuseri kun en etsi koko ajan intohimoa.





Minusta sinulla, ap, on asiat hyvin, ja jos itsekin olet tyytyväinen elämääsi, niin go for it. Jokainen suhde on ainutlaatuinen ja jokaisessa suhteessa on omat kompastuskivensä. Toisille sopii intohimo, toisille tasainen ja turvallinen elämä.