Lue keskustelun säännöt.
Masennus ja korkea kynnys avun pyytämiseen...
29.06.2007 |
Taas se tulee tai on jo tullut, olen masentunut. Ennen ajattelin aina, että masennus on jokin teeskennelty sairaus. Mutta kun sattuu omalle kohdalle. Vuosi sitten kävin pohjamudissa, itsemurhan partaalla. Hain ja sain apua ja lyhyen lääkityksen. Kolmen kuukauden jälkeen kaikki hyvin tai niin kuvittelin. Muutama kuukausi tuosta ja jälleen aloin ärtyä tyhjästä, huutaa kuin palosireeni, sitten hiipii piilossa itkeminen ja puristava tunne rinnassa. Nyt on taas vaihe, jolloin olen alkanut miettiä kuinka paljon helpompi olisi vain ottaa itseltäni nirri pois. Tiedän, että pitäisi jälleen ottaa yhteys mielenterveystoimistoon. Mutta en halua. Tai en kehtaa myöntää, että olen taas huonossa jamassa. Hävettää, miehellekään en ikinä koskaan viitsi kyllä sanoa, että taas masentaa.
Voi itkut! Tuleekohan tästä joku loppuelämän kestävä tila. Että pitäisi varautua olemaan henkisesti raunio pari kertaa vuodessa. Eihän tätä kestä erkkikään. Perheestä puhumattakaan. Lapsetkin hiipii varpaisillaan ja jos sattuu vahinko, vilkaisevat heti minuun ja odottavat kauhuissaan mikä reaktio seuraa. Kohautanko olkia vai räjähdänkö, ei kiva!
Kommentit (10)
En usko, että kolmessa kuukaudessa voi parantua. Kävitkö psykologilla? Oletko tehnyt arkea helpottavia ratkaisuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
SSRI lääkkeitähän pitää minun tietääkseni syödä puolivuotta vielä oireitten kadottuakin! Taisi olla liian lyhyt tuo lääkintä jakso sun kohdalla. Itsekkin olen pienen ikäni aikana käynyt läpi useita masentuneisuus/alavireisyys kausia, mutta nuorimman lapsen synnyttyä sairastuin jo laitoksella vakavaan masennukseen, ja minun oli pakko hakea apua, en muuten olisi selvinnyt. HAE APUA, se kannattaa ja saat kyllä itsesi kuntoon! Jos masennus hoidetaan oikein se on voitettavissa täysin! Lämmin halaus sinulle.
En tiedä miten tätä arkea voisi kummemmin helpottaa. Kotiäiti, lapset ovat tässä ja koti on pakko hoitaa. Olen sellainen ihminen, joka pitää paikat kunnossa vaikka pää kainalossa. No ei vaines, katson kyllä läpi sormien pieniä sotkuja, jos tuntuu että pää hajoaa. Nytkin oli tarkoitus viikkosiivous tehdä, mutta jo aamusta tunsin että ei jaksa. Joten olen tässä koneella, vauva nukkuu ja esikoinen katsoo lastenohjelmia.
Mieskin auttaa jonkin verran silloin kun on vapaalla. Katsoo lapsia ja tekee niille ruoan. Mutta jostain syystä minä kuitenkin olen se, joka hoitaa tiskit, laittaa paikat kuntoon, en edes muista koska olisin nähnyt miestäni imuroimassa.
No joo, ei kuitenkaan ole kyse mistään arkitöiden hoitamisesta. Kyllä minä ne jaksan tehdä ja teenkin kotonahan olen, mutta tämä pään sisäinen toiminta. Ajatuksia suuntaan ja toiseen ja ne ahdistavat vielä enemmän.
masennustasi. Hän ei todennäköisesti vain ymmärrä mistä masennuksessa on kyse ja että se on ihan oikea sairaus. Onko sinulla muita läheisiä joille voisit kertoa asiasta? esim. äiti tai anoppi? Tämä henkilö voisi koettaa sitten myös miehellesi teroittaa tilanteen vakavuutta. Jokatapauksessa JOLLEKKIN suntäytyy puhua. Itse sain apua omalta äidiltäni joka jäi juuri nuorimmaisen synnyttyä eläkkeelle. Hän tuli asumaan meille vähäksiaikaa ja auttoa kaikissa arkihommissa ja oli henkisenä tukena. Olen ikuisesti siitä kiitollinen. Ja apua saa jos pyytää! t. 4 (ehkä)
henkisesti. Anoppi taas on sellainen tietotoimisto, ettei hänelle voi mitään henkilökohtaista puhua. Ystäviäkään ei oikein ole, kun aikanaan muutin miehen pyynnöstä maalle ja täällä sitä olla pöllötetään keskellä ei mitään. Enkä kehtaa kaupunkiystäviäkään vaivata millään tai ketään vaivata. Ammattiapuahan saa jos pyytää, mutta kun kehtaa, hävettää. Ja vielä sille samalle mielenterveyshoisulle puhumaan, kun niin hyväkuntoisena se kuukausia sitten lopetettiin. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja ala syömään niitä lääkkeitä. Rahat kyllä löytyy varmasti ja eiköhän mieskin osallistu, kun makaat pari päivää sängyssä ja sano, että ei pysty tehdä mitään ilman lääkitystä.
Miksi teet siitä niin vaikeaa?
Etkö ymmärrä että sulla ei ole muita vaihtoehtoja kun sanoa JOLLEKKIN! Kuinka vakavaksi koet masennuksesi? Minkälaisia oireita sulla siis on? Ajatteletko edelleenkin satuttavasi itseäsi tai lapsiasi? Sinä tarvitset tukea tilanteessasi. Missäpäin asut? Olisitko halunnut ehkä minun sähköpostiosoitteeni? Itsekkin saman läpikäyneenä uskoisin osaavani auttaa edes vähän. En tosin tiedä uskallanko täällä osoitettani julista..... t 4+6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja elämä jatkuu eteenpäin jälkeenjäänneillä.
Etkö haluakkaan apua, kun sitä tuossa yhdessä viestissä ihan suoraan tarjottiin?
Hae kuulee lääkkeet mitä sä muita ajattelet ajattele ITSEÄSI!