Olen VIHAINEN ihmisille, jotka tekevat itsemurhan. Joo joo, tiedan etta heilla on ollut vaikeaa jne, mutta mikaan ei oikeuta aiheuttamaan laheisille sellaista karsimysta.

Tottakai itsemurha on " väärä" ratkaisu ja aiheuttaa paljon surua ja kärsimystä läheisille. En osaa kuitenkaan ajatella että olisin vihainen itsemurhan tehneelle läheiselle tai edes pitäisin häntä itsekkäänä. Tietenkin hän on ratkaisussaan ajatellut itseään, mutta se että ihminen tuohon ratkaisuun päätyy kertoo jo ettei kaikki ole hyvin. Ihminen on niin epätoivopisessa tilanteessa ettei näe muuta poispääsyä, surullisen usein kuvittelee vielä tuolla tekevänsä palveluksen muille :o/



Ei tilanne tietenkään välttämättä ole niin paha, mutta siis itsemurhan tekijä kokee sen sellaisena ja hänelle tuo kokemus on " todellisuus" . Ikävä kyllä.



Ei, itsemurhia ei pitäisi taphtua vaan asioihin pitäisi löytää muu ratkaisu. Ennaltaehkäisy arvoonsa näissäkin.

Mieti itse, jos lapsesi tappaisi itsensä. Totta hitossa sitä miettii lopun ikänsä, mitä olisi pitänyt lapsessaan huomata ja miten toimia.



Ei se suru ole sen " jalompi" tai " luonnollisempi" tunne kuin muutkaan. Joten älä sinä passittele ketään psykiatrille tuollaisin perustein.

Mikään ei ole niin ärsyttävää ja turhanpäiväistä kuin besserwisserit, jotka arvostelevat toisten surua. Anna hyvä ihminen muille tilaa hengittää.

Ja heti alkuun on ärähdettävä, että miksi pirussa en pääse nyt kirjautumaan???!!!



Olen miettinyt paljon ystäväni itsemurhan jälkeen tässäkin keskustelussa käsiteltyjä teemoja; vihaa, ymmärrystä, vapautta valita itsemurha, elämisen tarkoitusta, itsekkyyttä, läheisten itsesyytöksiä, Jumalaa, " itsemurhageenejä" ja suvunperintöä ym.



Ensireaktioiden ja vihan jälkeen, minulla on kuitenkin usein ollut hyvin ymmärtäväinen olo ystäväni tekoa kohtaan. En hyväksy hänen tekoaan, kaikki asiat olisi voinut varmasti korjata, mutta jotenkin luulen edes hieman ymmärtäväni sitä elämisen tuskaa joka hänellä oli. Tämä maailma ja yhteiskunta oli ihan vääränlainen hänenlaistaan ihmistä kohtaan. Mitä elämää se sellainen on joka on koko ajan vain pelkkää yritystä sopeutua, siinä koskaan onnistumatta? Miten sitä edes osaisi elää jos hyvää elämisen mallia ei ole koskaan saanut?



Itseäni syytän kovasti. Vaikka kaikki sanovat ettei pitäisi. Mutta haluan olla rehellinen itselleni. Syytösten kanssa on opittava elämään. Mutta kuinka se onnistuu? Ja hellittääkö se ikävä ikinä?



Ja kuitenkin uskon että kaikella on tarkoituksensa, on pakko olla.



RisaMaya

perheessä.