Olen VIHAINEN ihmisille, jotka tekevat itsemurhan. Joo joo, tiedan etta heilla on ollut vaikeaa jne, mutta mikaan ei oikeuta aiheuttamaan laheisille sellaista karsimysta.

Kyllähän siinä itse pääsee helpolla kun kaikki on ohi, mutta mitä tuskaa kantavat sisällään läheiset lopun ikäänsä. Itsesyytökset, ahdistus, suru. Pahimmassa tapauksessa joku läheisensä noin menettänyt päätyy itse samaan ratkaisuun kun ei kestä enää elää noiden ajatusten kanssa.

Oma ratkaisuhan sekin on ja täysin muita ajattelematta tehty, haluna vain päästä itse helpolla välittämättä muista. Ei siinäkään voi sitä aiemmin itsemurhan tehnyttä läheistä kohtalostaan syyttää.

hyvä se on jälkikäteen sanoa, että ei olis saanu, kun me niin välitettiin

Ajattelen, että jokaisen elämä on meidän omamme. Täällä ollaan vain itseä varten, lapsetkin vain lainassa periaatteessa. Itse kärsitään kun vaikeaa, itse myös suosta noustaan. Kukaan ei tee sitä puolestamme.

Jep. Läheisiin sattuu, mutta ei ikuisesti (tai sitten se läheinen on läheisriippuvainen ja kannattaisi harkita hoitoa). Suru jää, mutta suru on osa elämää. Sitä on turha pelätä.

On ihmisiä, jotka on masentuneita vuosia, vuosikymmeniä. Kyllä minä silloin suon heille sen poispääsyn, mutta se pitää tehdä sillä lailla, että jäljelle jääneet joutuu kärsimään mahdollisimman vähän. Toisin sanoen pitää lavastaa oma kuolema vaikka liukkaalla kelillä. Kännykkä käteen tai cd-levy autoon pyörimään, ja ajautuminen sillankaiteeseen kovassa vauhdissa.



On sekin paljon vaadittu, että ihminen pakotetaan kärsimään vuosikausia, loppuelämä, vain siksi ettei muilla ihmisillä olis surua. Ja tiedän mitä on olla pahasti masentunut. Se voi oikeasti olla sellainen helvetti, ettei sitä vaan kestä jos se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Lääkeet ei auta kunnolla, elämä on vaan hajutonta ja mautonta pumpulia ja turtumusta lääkityksellä.

pahin kärsimys läheisille. Mieheni isä on tehnyt itsemurhan enkä ole tuntenut koko ihmistä mutta silti se tuntuu väärältä toisia kohtaan kun tiedän mitkä jäljet se jätti. Miten kukaan voi tehdä tuollaista lapsilleen?

Vierailija:

pahin kärsimys läheisille. Mieheni isä on tehnyt itsemurhan enkä ole tuntenut koko ihmistä mutta silti se tuntuu väärältä toisia kohtaan kun tiedän mitkä jäljet se jätti. Miten kukaan voi tehdä tuollaista lapsilleen?

Kiva siinä lapsenlapsille selittää, mitä mummolle tapahtui. :(

On hirmuisen helppoa syytellä muita itsemurharatkaisusta, mutta kukaan ei tiedä toisen elämää niin hyvin kuin eläjä itse. Ja jos siitä ei muuta pakokeinoa näe, niin se on jokaisen oma asia.



Toki ennaltaehkäisyyn on hyvä panostaa. Parantaa mielenterveyden hoitoa ym., mutta katkeruus, viha ja kuolleen syyttely on älytöntä.

Tokihan sitä on kuoleman jälkeen vihainen, katkera ja haetaan syyllisiä. Vaikka kuolema olisikin muuta kautta (tapaturma, sairaus ym.). Se on ihan normaalia ja sallittua.

Mutta näin pääsääntöisesti ajattelen silti, kuten edellä olen kertonut.

tehdä itsemurha ajamalla rekan eteen. Rekkakuski joutuu siitä kärsimää ikänsä. ja ajatelkaa mitkä syytökset sillä on koko ajan

Morre:

Se on ihan normaalia ja sallittua.

Jos itsemurhaan päätyy, niin muita siihen ei tarvitse vetää mukaan.

Surkeaa jos joku joutuu tuolla tavoin päättämään päivänsä.

ja kaikilla heistä viesti on ollut suoraan tai rivien väistä se, että " siitäs saitte" . Kaikki olleet sen tyylisiä ihmisiä, että vika on aina muissa, katkeria kaikesta tapahtuneista asioista, eivätkä ole tunnustaneet omaa vastuutaabn asioista.

Ovatkohan nämä ihmiset olleet masentuneita, vai ovatko tosiaan tappaneet itsensä näyttääkseen muille? Sitä olen monesti miettinyt. Yleensä julkisessa keskustelussa tulee tosiaan mieleen vaan se, että itsemurhan tehneet kärsivät masennuksesta.

Tulee mieleen sellainen pikaistuksissa tehty " itsetappo" (vrt. murha=suunniteltu).

mieltä minäkin. Ja kyllä, olen katsonut vierestä, kun isäpuolta yritetään elvyttää, turhaan..

Morre:

Minusta karmeampi ajatus on se, että joku elää kituuttaa ja kärsii minun takiani.

On hirmuisen helppoa syytellä muita itsemurharatkaisusta, mutta kukaan ei tiedä toisen elämää niin hyvin kuin eläjä itse. Ja jos siitä ei muuta pakokeinoa näe, niin se on jokaisen oma asia.

Toki ennaltaehkäisyyn on hyvä panostaa. Parantaa mielenterveyden hoitoa ym., mutta katkeruus, viha ja kuolleen syyttely on älytöntä.

jotka tehdään, " koska kaikille on parempi että kuolen pois" . Siis täysin ihmisen omaa luulottelua. Suvussani oli tällainen tapaus, ja olin hänelle todella vihainen.

Anyway.

Itsemurhasta syyttely näin yleisesti ottaen on älytöntä. Puhuin aiemmin itsemurhasta siis yleisellä tasolla, ilmiönä.



Jos läheinen tekee itsemurhan, niin toki siitä syyttää; milloin itseään, milloin läheistään sen kriittisen suruajan. Mutta on älytöntä jäädä vatvomaan sitä vuosikaupalla. Suru, se jää ja pysyy. Syyttelystä pitäisi kasvaa ohi ja hyväksyä läheisen ratkaisu. Kuolleen syyttely ei auta ketään.

Morre:

Jep. Läheisiin sattuu, mutta ei ikuisesti (tai sitten se läheinen on läheisriippuvainen ja kannattaisi harkita hoitoa). Suru jää, mutta suru on osa elämää. Sitä on turha pelätä.

Kyllä vaikkapa vanhemman, puolison tai oman lapsen itsemurha on sen tasoinen kriisi, että sitä surraan loppuelämän ajan, ilman sen kummempaa " läheisriippuvuutta" tai vikaa pääkopassa.

Itsemurha kun herätä omaisissa pelkkää surua ja kaipausta. Siihen sotkeutuu myös ihan hurjasti syyllisyyden tunteita, katumusta, vihaa.

Mitä ap:n kommenttiin tulee, niin olen siinä samaa mieltä, että itsemurha on itsekäs teko. Mutta ymmärrän, että jos on tarpeeksi epätoivoinen ja masentunut, ei osaa ja kykene miettimään jälkeenjäävien tunteita. Tai vaikka osaisikin, niin se epätoivo on niin suuri, että se painaa vaakakupissa enemmän.

Morre:

Jep. Läheisiin sattuu, mutta ei ikuisesti (tai sitten se läheinen on läheisriippuvainen ja kannattaisi harkita hoitoa). [b]Suru jää[/b], mutta suru on osa elämää. Sitä on turha pelätä.

Suru siis tosiaan jää. Ei sitä tarvitse hävetä. Mutta se syyttely (sanavalintani sattumisesta oli vähän huono) ja kärsiminen toisen itsemurhasta VUOSIKAUPALLA on jo outoa.

Eli: [b]Suru[/b] siis on ja pysyy. Se tuskin koskaan katoaa, [b]eikä sen tarvitsekaan kadota[/b]. Kärsimys ja syyttely (erottelen kärsimyksen surusta) on niitä, joista pitäisi kasvaa jo yli. Ne eivät hyödytä ketään. Akuutisti ja sen kipeimmän suruajan ne ovat ihan normaaleja, sallittuja tunteita.

Tämän tarkemmin en taida osata enää selittää, mitä tarkoitan.

Minusta se hetki, kun on valmis ottamaan hengen itseltään, on ehkä vapauttavin hetki koko maailmassa. Sillä hetkellä voi valita täysin mitä tekee. Sillä hetkellä on lähes Jumalan käden ulottumattomissa, voi määrätä itse omasta kuolemastaan. Tai sitten voi vihdoin avata silmänsä ja tajuta kaikki se, mitä maailmalla on antaa. Kun ei ole enää mitään hävittävää, on suorastaan typerää heittää elämänsä hukkaan. Siitä hetkestä elämä alkaa! Sen jälkeen voi hylätä kaiken, ottaa vaikka uuden henkilöllisyyden ja lähteä maailmalle. Kuolema voi odottaa toiseenkin päivään, ja jos tosiaan on ollut valmis luopumaan kaikesta, kannattaa niin tehdä. Repäistä itsensä irti nykyisyydestä ja tehdä täydellinen muutos.



Ne ihmiset, jotka tappavat itsensä sairaalla tavalla ja jättävät sitten ruumiin läheistensä löydettäväksi (esim. ampuvat itseään päähän keskellä olohuonetta, tietäen että kolmasluokkalainen lapsi tulee luultavasti ensimmäisenä kotiin) ovat totaalisen paskoja. He ovat omalla sairaalla toiminnallaan aiheuttaneet itselleen kaiken sen pahan mitä heidän elämässään on.



T: rajalla kerran käynyt