Lue keskustelun säännöt.
Satutin lasta.
19.06.2007 |
Mulla ei ole juurikaan itsehillintää enää. Uhmis temppuilee raastavasti, en kestä.
Kävin käsiksi. En lyönyt mutta raahasin niin että varmasti kipeää teki ym.
Mitäs nyt?
Kommentit (38)
kun tässä hetkessä ratkaisee se, miten opit ohjaamaan omaa käytöstäsi nyt.
Sossuntäti voi järjestää sinulle kodinhoitajan, mutta se ei poista sinun ongelmaasi vaan lasten (joka sekään ei tietysti ole huono)
Neuvolantäti voi olla kuunteleva korva ja osoittaa myötätuntoa, mutta ongelmasi kanssa todennäköisesti jäät sittenkin yksin.
Se mitä minun mielestäni tarvitset, on vuorovaikutustaitojen oppimista ja impulssikontrollia. Hakeudu jollekin kurssille: esim, Ryhmätyö ry:n transaktioanalyyttisen ajattelun kurssille, tai Gordonin Toimiva perhe kurssille, lue kirjallisuutta vuorovaikutussuhteista ja yritä motivoida itsesi oppimaan aivan uudenlaisia asioita ja suostu harjoittelemaan niitä. Se vaatii nöyryyttä, sillä kukapa meistä haluaisi tunnustaa, että sosiaaliset taitoni ovat puuttelliset, tai että tarvitsen niihin kädestä pitäen koulutusta.
Mutta ajattelen, että se, mitä sinä opit itsestäsi, on avain tuon tilanteen purkamiseen. Kun osaat tulkita itseäsi paremmin, kun ymmärrät ja siedät omia tunteitasi, opit sietämään niitä muiltakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli Suomessa ei saisi lainkaan ojentaa fyysisesti, vaikka monessa tilanteessa se on raivoavalle lapselle ainoa reitti saada järki taottua päähän. Enkä nyt tarkoita hakkaamista tai oman pahan olon tai raivon purkamista lapseen. Jos jo siinä vaiheessa, kun tottelemattomuus menee tietyn rajan yli ja sana ei auta, annetaan pieni luunappi, niin uhmaisinkin tokenee toviksi. Lapsi mieltää pienen nippaisun kivun ja rangaistustorumisen ja ehdollistuu. Jatkossa jo luunappihipaisu toimii " vahvana rangaistuksena" ja lasen saa ruotuun. Siis tämä vain ääritilanteita varten. Siis ääritilanteella tarkoitan tottelemattomuutta, en äidin tunnetilaa. Näillä konstein pitäisi päästä siihen ettei lapsi käytöksellään edes veisi äitiä raivon partaalle, jolloin olisi vaarana, että fyysinen rangaistus olisikin raivopäissään tehtyä väkivaltaa ja oman pahan olon purkamista lapseen.
Lasten todellakin kuuluu totella ja heille on osoitettava tämä tavalla tai toisella jos halutaan ettei synny myöhemmin ongelmia. Näkisin fyysisen väkivallan (siis vanhempien lapsiin kohdistaman) lähinnä sen merkkinä, että vitsaa on säästetty väärässä kohdassa ja tilanne päästetty liian pitkälle.
Lapsi kulloisellaan iällä saa kaivettua vanhemmastaan sen primitiivisen ikätoverin riitoihin mukaan. Eli kun riitelet uhmaikäisen kanssa, alat helposti peilaamaan hänen impulsiivista ja tunteita kontrolloimatonta käytöstään takaisin. Kouluikäistä ei niinkään tule retuutettua vaan hänen kanssaan voi keskustella, jne. Kun tiedostaa mitä tunteita raivon ja vihan alta löytyy, on lähempänä seesteisempää minää. Uhmaikäistä ei voi muuttaa, se pitää sietää. Yleensä raivon ja vihantunteiden alla on turhautuminen, arvostuksen puute, voimattomuus lapsen mahdin edessä; me aikuiset yritämme isomman " oikeudella" =-voimalla, saada toinen käskyvaltamme piiriin. Tunne siitä ettei kuunnella on raastava niin pienelle kuin isollekkin. Tee rakas ystävä retki tunnemaailmaasi. Se mitä koet itse tarvitsevasi, toteuta sitä myös lapseesi. Virtuaalitukea halauksien kera! Olet kaikesta huolimatta lapsillesi rakas ja tärkeä, ja he rakastavat sinua virheistäsi huolimatta. Ikinä ei ole liian myöhäistä oppia virheistään.
Ja olen oikeasti sitä mieltä, että lapsen pitää nähdä vanhempansa välillä myös vihaisena. He huomaavat ihmiselon tunteiden kirjon, oppivat huomaamaan että jokaista harmittaa joskus, eikä se ole vaarallista. Ja myös sen että tyhmillä tempauksilla on ikävät seuraukset ;) Tärkeää on se että nimeää omat tunteensa. " OLEN NYT NIIN VIHAINEN/ MINUA HARMITTAA ERITTÄIN PALJON" Iki-iloinen kuminaama on patologista! Ja anteeksi pyytäminen on hyvä taito isoille sekä pienille. Voimia kaikille ihanille äideille, arki on väsyneenä rankkaa.
Eli en nätisti taluta lasta huoneeseensa vaan todella kovakouraisesti vihaisena.
En siis etukäteen suunnittele tekoani mutta raivon vallatessa en kyllä estäkään itseäni.
Tuo vinkki että pitäisi leperrellä lapselle, se voisi toimia, aion kokeilla.
Harkitsen edelleen vakavasti terapiaa tms, tuntuu että tämä on mennyt liian pitkälle korjaantuakseen itsekseen. Koska tulee se päivä että otteet kovenee? Sitä pelkään.
Ap
lapsen saa pysymään siellä nurkassa/omassa sängyssä tms???
Meillä 2v uhmaikäinen ei pysy missään ilman pitelyä, kun " kohtaus" on päällä. Missään nimessä en salli fyysistä väkivaltaa lasta enkä muitakaan kohtaan, mutta totuus on, että tietyissä tilanteissa on keinot vähissä, kun lapsella menee " yli" hän on vaaraksi itselleen ja muillekin kuten pikkusisarelleen!
Joo, ja olen puhunut neuvolassa asiasta, mutta eipä sieltä osattu mitään ratkaisevaa neuvoa antaa näihin tilanteisiin. Kyseessä siis täysin normaali 2v ja ihan normaali perhe. Minun eli äidin ikä 29 v.
Ymmärrän ap:ta täysin. Itselläkin välillä palanu pinna ja tullu tukistettua tai raahattua kovakouraisesti, vaikka se sitten kaduttaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin tänään väsynyt ja se laukaisee aina hirviön minussa. Käsittelin lastani kovakouraisesti, en lyönyt, mutta lähellä oli. Mieleni teki paiskata lapsi seinään.
Itse tunnen olevani taas masentumassa. Mutta mitä ihmettä teen, mikä helvetti mua vaivaa? Miksi en osaa hillitä itseäni?!
Minä muuten käyn ryhmäterapiassa, mutta eipä ole siitä ollut mitään apua (vielä?) lastenkasvatuksessa.
Yritän kasvattaa lapseni paremmin kuin omat vanhempani. Mielestäni oma äitini antoi periksi liian helposti. Äitini ei koskaan näyttänyt vihantunteitaan, tai ainakin hyvin lievästi, jos näytti. Isän mielestä ei koskaan saanut kiukutella.
Jotain on mennyt pahasti pieleen omassa lapsuudessani, mutta eipä ole kummoiset oltavat omalla lapsellanikaan. Oma äitini tukahdutti vihantunteet ja minusta tuli raivohullu! WTF?!
Vierailija:
lapsen saa pysymään siellä nurkassa/omassa sängyssä tms???Meillä 2v uhmaikäinen ei pysy missään ilman pitelyä, kun " kohtaus" on päällä. Missään nimessä en salli fyysistä väkivaltaa lasta enkä muitakaan kohtaan, mutta totuus on, että tietyissä tilanteissa on keinot vähissä, kun lapsella menee " yli" hän on vaaraksi itselleen ja muillekin kuten pikkusisarelleen!
Joo, ja olen puhunut neuvolassa asiasta, mutta eipä sieltä osattu mitään ratkaisevaa neuvoa antaa näihin tilanteisiin. Kyseessä siis täysin normaali 2v ja ihan normaali perhe. Minun eli äidin ikä 29 v.
Ymmärrän ap:ta täysin. Itselläkin välillä palanu pinna ja tullu tukistettua tai raahattua kovakouraisesti, vaikka se sitten kaduttaakin.
Sitten raivosin myös miehelleni, koska hän ei tiedä millaista on olla 2v:n kanssa päivät kotona. Hänhän on lapsen kanssa vain iltaisin ja silloinkin vaan leikkivät ja hengailevat.
EIkä mekään mitään teinejä olla. T.34
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3v ja 2v lapset, joilla yhtäaikaa miksi-kyselyikä ja paha uhma. Eipä se paljon muuta tarvitse kuin raksahommat siihen päälle ja yletön stressi, niin johan naksahtelee tuon tuostakin!!!
Nyt kyllä ihan tosissani mietin että voisiko olla mahdollista että minulla olisi masennus, joka ilmenee juuri heikkohermoisuutena ja väsymyksenä?! Helppo sanoa että hae apua, puhu neuvolassa,mutta aikomukseksi jää.
Minullakin on melko kovat otteet lapsia käsitellessä, mutta en lyö tms. kuitenkaan. muutaman kerran olen nipannut. Kun hermostun, lähinnä äyskin ja meuhkaan KOVAAN ääneen. Aina tulee paha olo sen jälkeen, kun alan miettimään että kuin noista lapsista voi tuntua turvattomalta kun äiti huutaa ;(
tuo kaikki olisi ollut ihan normaalia kasvattamista. Siis että käytetään kovaa ääntä ja ronskeja otteita, jos lapsi ei muuten tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
uhmakohtauksen kourissa, saattaa tuntua turvattomalta. Mutta paljon parempi se on kuin kovakourainen käsiksi käyminen.
Täydellisiä emme ole kukaan, joten kahdesta huonosta valitse vähemmän huono ja siinä sivussa tee jotain, mikä kasvattaa sietokykyä: lepää, ota omaa aikaa, etsi keskusteluapua. Tai mene vaikka töihin ja pistä lapset päiväkotiin. Ei ne lapset hoidossa huonone, kautta maailman sivun äidit ovat useimmiten tehneet paljon muutakin kuin olleet yksin pienten lasten kanssa 24/7.
tieto, että äiti nyt aina huutaa ja raivoaa. Eikä siinä sen kummempaa. Sitten kun olin vähän isompi ja perheellä ehkä vähemmän stressaava elämäntilanne, olin vähän ihmeissäni, kun äidistä tuli esiin sellainen relampi puoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun stressisi on kehittynyt liian pitkälle, tarvitset omaa aikaa ja omaa rauhaa.
Sinun kannattaisi myös purkaa raivosi muuhun kuin lapseen, otat sen tyynyt käyttöön ja huudat raivosi siihen tai menet toiseen huoneeseen ja karjut täyttä kurkkua. Aina kun käyt käsiksi lapseen, sitä helpompaa se on ensi kerralla. Sinun pitää yksinkertaisesti PÄÄTTÄÄ, että et käy enää käsiksi lapseen.
Ota myös arestituoli tai vastaavan käyttöön. Kun lapsi raivoaa, kerrot hänelle suoraan silmiin katsoen, että jos hän ei lopeta, hän joutuu tuolille istumaan ja jos lapsi jatkaa raivoamistaan laitat hänelle tuolille kolmeksi minuutiksi istumaan, jos hän lähtee pois, viet aina uudestaan ja uudestaan, kunnes hän on istunut sen kolme minuuttia. Älä anna periksi lapselle tai mene mukaan hänen raivoonsa, yritä olla aikuinen, vaikka se ei aina helppoa olekaan.
Vierailija:
kistettua tai raahattua kovakouraisesti, vaikka se sitten kaduttaakin.
Sitten raivosin myös miehelleni, koska hän ei tiedä millaista on olla 2v:n kanssa päivät kotona. Hänhän on lapsen kanssa vain iltaisin ja silloinkin vaan leikkivät ja hengailevat.
EIkä mekään mitään teinejä olla. T.34
Muistan, kun esikoiseni oli 2-vuotias hän tuntui tosi isolta. Nyt kolmas lapsemme on 2-vuotias ja hänen uhmakohtauksensa tuntuvat toisinaan jopa huvittavilta, kun toinen on niin on tosissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
uhmasta ei auta ap:ta tai muita raivopäämammoja yhtään. Pinnan pituus on tilanne- ja yksilökohtaista. Ihan hyvä vaan 41, että kestät nyt paremmin 2v uhmaa, onhan sulla paljon muutakin kestettävää varmaan kolmen lapsen kanssa. Mutta silti joku toinen voi kokea ainokaisen 2v:n ihan yhtä rassaavana kuin sinä kolmen sirkuksen pyörittämisen. Eikä sitä sovi väheksyä.
niin jaksatte olla rauhallisempia huomenna!
mutta kun tuntuu että on pakko saada omaa aikaa. Tiedän ettei tämäkään ole oikein että otan omaa aikaa lasten hyvinvoinnin kustannuksella...
Ja ehdottomasti pyydä anteeksi lapseltasi.
mutta myös armollisuutta itseäsi kohtaan - et ole ainut.
t. 2 uhmista kasvattanut - toisella vielä kovasti päällä tuo vaihe
Itse tein niin vaikka aina on " varoiteltu" ..
Sain apua kotiin ja lepopäivät auttoi kummasti jaksamaan arjessa.
Lisäksi kunta järjesti keskustelumahdollisuuden psygologille.
Tuntuu hyvältä kun he kysyvät joka kerta miten jakselen..
Neuvolan henkilökunta on ollut todella kannustavaa.
ei nyt minusta kauheen katastrofaaliselta kuulosta. Itse ainakin joudun uhmaikäisen kanssa joskus tilanteisiin, jossa lapsi on raahattava pois vaarallisista tilainteista, ettei esim. tapa itseään. Ei ehkä oo kumminkaan elämä kiinni jostain yhdestä raivarista...