Lue keskustelun säännöt.
Masentunut kaverini on oikeasti kamalaa seuraa.
14.06.2007 |
Tiedän, että tämä on tabu, ja olen pahoillani sanomisestani jo nyt. Mutta masentunut ihminen on vaikeaa seuraa, enkä millään jaksaisi kaveriani, joka väsähtää pienestäkin ja on kovin helposti ärtyvä. Tiedän, että hänellä on vaikeaa ja taustatkin ymmärrän, mutta se ei tee hänestä yhtään mukavampaa seuralaista..
Kommentit (6)
Masennus on oikea sairaus, ja masentunut tarvitsee läheisiltään tukea, ihan niin kuin esim. syöpäsairas (joka ei myöskään välttämättä ole riemukkainta seuraa - mutta kamoon, tarviiko ollakaan).
Jos haluat vain iloista ja pirteää seuraa, niin kovin syvälle et voi ihmissuhteissasi mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta niitä juttuja kuunnellessa jos muuten on hyvä päivä, niin ei ainakaan hyvillä mielin poistu. Mollaa koko ajan itseään, ja keksii kaikista uutisista yms. asioita jotka häntä ahdistaa.
On aika rankkaa seuraa, ja ihmettelee sitten miksi on hankala ystävystyä syvemmin. Tuntuu aika älykkäältä tapaukselta muuten, olenkin ihmetellyt miksei pääse siitä kuopasta ylös.
En jaksa enkä halua hyväksyä sitä, ettei toinen suostu hoitamaan itseään ( lääkitys on, mutta terapiaan ei suostu ja vain hyvin harvoille kertoo masennusdiagnoosista) Mutta jaksaa valittaa aivan kaikesta koko ajan ja aina syy on jossain ulkopuolisessa tekijässä. Ja olen suorastaan vihainen tk-lääkäreille, jotka hoitavat kerran viikossa mahakipua -ei löydy selitystä-, kirjoittavat sairaslomaa flunssaan, migreeniin ja selkäkipuun, mutta yksikään ei kehota hoitamaan masennusta. Ja ihminen surkastuu, kutistuu ja näyttää kamalalta, hartiat lysyssä alipainoinen ja harmaa ihoinen. Mutta ei, terapeutit on idiootteja eikä terapiasta ole mitään hyötyä eikä sairaslomasta kun se on niin häpellistä. On kuin seinälle puhuisi kun yrittää patistaa hakemaan apua, kuntoutusta jne. Masentunut ei halua nähdä että myös hänelle on vastuu omasta voinnistaan!
Hän kaataa kaiken mun niskaan. Puhuttiin tänään ja taas oli koko maailma ja kaikki ihmiset paskoja. Tätä on jatkunut läpi mun koko ikäni. Mä olen hänen ainoa läheinen, joka suostuu oikeasti keskustelemaan hänen kanssaan. Muut vaan liukunevat.
Mua ottaa päähän, ettei hän hakeudu hoitoon ja on niin vaikeaa myöntää olevansa mieleltään sairas. Toisaalta, kun hän on ollut pohjalla ja hakenut apua on aina tullut seinä vastaan. Milloin on loppunut KELA:n tuki, milloin on ollut kusipääterapeutti ja joskus ei mihinkään hoitoon ole edes päässyt. Monesti musta tuntuu, että hän vaan keksii tarinoita saadakseen huomiota. Niin hurjia ovat hänen kokemuksensa. Toisaalta, jos on niin paljon väkivaltaa ja nöyryytystä parisuhteessa kokenut, ei varmaan kukaan terveenä säily.
Ja tietenkin taudinkuvaan kuuluu, ettei pysty/kykene/välitä hoitaa itseään. Ei näe ketään muita ja heidän tunteitaan. On vain minä ja minun tunteeni. Vittu se on rankkaa.
tottahan ystävää pitää tukea, mutta eikö ystävyydestä pitäisi olla myös vastavuoroisesti toiselle tukea tai iloa??
ehkä hän piristyy ja palaa ennalleen. Ei oma masennus ole syy olla muille inhottava.