Ammattikasvattajat painostivat koululykkäykseen - onko kohtalotovereita?

mutta eihän ne lapset sinne luokkaan mistään kuplasta mene. Minä ainakin tunnen koko lailla kaikki tämän alueen lapset, jotka ovat samaa " vuosikertaa" kuin omani. Oletusarvo siis on, että lapset menevät myös kouluun samaan aikaan, eikä se että joku ei siihen pääse, ole lapselle mikään meriitti, vaan kyllä se on leimaavaa.



Ja uskon myös ihan varmasti, että on hyviä ja huonoja opettajia, viisaita ja tyhmiä, kokeneita ja kokemattomia. Ihan niin kuin muissakin ammateissa. Eikä kaikilla opettajilla riitä rahkeet tai ei löydy halua nähdä lasta sen lausunnon takana.

pöyristyttävistä vanhemmista, jotka eivät ymmärrä lastensa parasta.

Vierailija:

mutta eihän ne lapset sinne luokkaan mistään kuplasta mene. Minä ainakin tunnen koko lailla kaikki tämän alueen lapset, jotka ovat samaa " vuosikertaa" kuin omani. Oletusarvo siis on, että lapset menevät myös kouluun samaan aikaan, eikä se että joku ei siihen pääse, ole lapselle mikään meriitti, vaan kyllä se on leimaavaa.

vaikka olen asunut täällä vasta kaksi vuotta. Joten varmasti tietävät kaikki muutkin, koska mekin jo tiedetään.



Ja mitähän pöyristyttävää minä nyt olen muka tehnyt? Todennut tosiasian.

eskariin jne.

ADHD ja asperger on aivan eri asia kuin esim. ihmisen kyky omaksua asioita ja hyödyntää niitä käytössään. Nämä neurologiset tilat vaikuttavat kaikilla elämän osa-alueilla eikä niitä voi kytkeä päältä. Meillä lapsi hermostuu helposti isossa porukassa ja heittäytyy levottomaksi. Kotona ja muualla rauhallisimmissa tilanteissa on kuin ihmisen mieli. Kyse on siis luonteenpiirteestä. Mielestäni on aika yleistys eskariopelta sanoa, että oman toiminan ohjaamisen vaikeudet viittaavat ADHD:n tai aspergeriin. Usein se on toki niin mutta ei todellakaan kaikissa tapauksissa. Joskus olisi ihan kiva, kun se aikuinenkin istuisi hetken miettimässä, miten minä toimin ja miten lasta kohtelen...



Sitäpaitsi on mielestäni muutenkin yhdentekevää, minkä kirjainyhdistelmän jonkun käytös saa, toimintamalli on silti sama ja käytännön toimenpiteet myös.

pois aspergerin, joka tulee esille vain koulussa ei kotona.

yhtä aikaa yhteen kerhoon, sitten eskariin ja sitten kouluun. Kyllä kun siitä jengistä yksi jäisi pois, hänellä tulisi paha mieli ja syytä pitäisi selvittää pitkään ja hartaasti.

Vierailija:

pois aspergerin, joka tulee esille vain koulussa ei kotona.

lukea. Se nyt on sentään minimiedellytys, että voi edetä opinnoissa.

Vierailija:

yhtä aikaa yhteen kerhoon, sitten eskariin ja sitten kouluun. Kyllä kun siitä jengistä yksi jäisi pois, hänellä tulisi paha mieli ja syytä pitäisi selvittää pitkään ja hartaasti.

päästää luokalta, ettei tarvitse pidempään samaa nassua katsella. LUKI-vaikeudet ovat sitten erikseen.

Lähinnä parin kuulopuheen perusteella ja lasta tuntematta. Eivät ne ammattilaisetkaan aina tiedä kaikkea, ja heillä voi olla myös oma lehmä ojassa. Eli ei siis haluta riesaksi lasta, joka on mahdollisesti haasteellinen.



Ammattilaiset ja ulkopuoliset myös tuntuvat suhtautuvan lykkäykseen aivan lähihuutojuttuna, jossa ei ole mitään ongelmia. Tyyliin: " Me tiedämme mikä on parasta lapselle, typerät ja itsekkäät vanhemmat vain vänkäävät väkipakolla lastaan kouluun, vaikka ei pitäisi."



Ei se ihan niin yksinkertaista ole, varsinkin jos lapsi haluaisi kouluun eikä tapaus ole muutenkaan itsestään selvä. Ensinnäkin sekä vanhemmat että lapsi voivat tuntea, että on jämähdetty paikalleen. Kehitystä ei tapahdu, toinen eskarivuosi on samanlainen kuin ensimmäinen eskarikirjaa ja muita kuvioita myöten. Eikös lapsellakin ole sisäsyntyinen tarve oppia ja kehittyä? Nyt me joudumme jopa miettimään, miten opetamme itse lasta lukemaan, kun tämä niin kovasti sitä haluaa. Ennen luulin, että se on koulun tehtävä.



Leimaamisen vaarasta on jo puhuttu. Kaveritkin menevät kouluun. Entä jämähtääkö myös lapsen sosiaalinen kehittyminen ja oman toiminnan ohjaus paikalleen, kun esikuvia ei ole? Lisäksi lapsen itsetunto voi kärsiä, kun hän kokee olevansa erilainen kuin muut. " No nythän se teidänkin lapsi menee kouluun" , " Eikös teilläkin ala koulu syksyllä" jne. Tätä saa kuulla ja paljon. Enkä nyt ajattele meidän vanhempien hämmennystä, vaan sitä, miten lapsi kokee, kun joudumme selittelemään asiaa.



Ja on sekin muuten mahdollista, että vanhemmatkin ajattelevat lapsen etua. On jopa hieman röyhkeää, kun koulun ihminen julistaa että " Me ajattelemme vain lapsen parasta" , ja alkaa kertoa juuri noita tarinoita idioottimaisista vanhemmista. Lasta tuntematta, ja asiaan muutenkaan sen kummemmin perehtymättä.

1. Kuten joku jo aiemmin mainitsi, opettaja ei välttämättä edes tiedä, kuka lapsista on lykkäri tai 0-luokan käynyt. Ei meistä kukaan istu elokuuta koululla myrskylyhdyn kanssa tutkimassa tulevien ekaluokkalaistensa syntymätodistuksia hullun kiilto silmissä: " Jaahas, ja ketäs koululykkäriä sitten ensi vuonna rääkättäisiin? Ahas, Muinosen Masa on näköjään tulossa 8-vuotiaana kouluun. Nyt pääsenkin tässä nuttura vinkuen pojua ja sen surkeaa äippäliiniä näpäyttelemään."



2. Jos lykkäystä ehdotetaan, syyt ovat painavia. Ekaluokalle tulijat luonnollisesti ovat aika heterogeenista porukkaa, mutta jossain menee raja. Voin, kuulkaas, kertoa, että melkoista vääntöä ja sirkusta homma on joka tapauksessa ekaluokan syyslukukaudella. Ja jos seassa olisivat vielä nekin, joiden oman toiminnan säätely (mikä fucking uusi kasvatustiedetermi tääkin nyt on) on todistetusti hukassa, niin perskule. Ei siellä jaksaisi erkkikään oppia tai opettaa.



Ajattelen tätä nyt ihan näin, koska nekin lapset, joilla se magical oman toiminnan säätely on (olevinaan) hanskassa, ovat välillä sietämättömiä apinoita. (Itse olen punapersegorilla, joten äipät älkööt hermostuko.) Niin että jos sinne vielä tulisi yksi, kaksi tai kolme sellaista, joilla se säätely olisi todistetusti hukassa, niin aivan hirveää olisi. Sanoisin, että siinä vaiheessa alkaisi meikäläisen oman toiminnan säätely kärsiä rajusti.



3. Ryhmäkoot ovat sairaan isoja ekaluokalla. Älkää rakkaat ihmiset tunkeko kypsymätöntä lastanne kouluun. Me toki hörisemme kaikkea tukitoimista jne. Mutta totuus on se, että koulu on laitos, joka ei ihmeisiin pysty. Paljon enemmän saatte klassisella kotikasvatuksella aikaan sen lykkärivuoden kuluessa. Pitäkää lapsi poissa koulusta ja treenailkaa vuosi kotona keskittymistaitoja jne. Ei se treenaus ole vaikeaa ollenkaan.



4. Mutta mikäli ette aio kotona tehdä raakaa, vittumaistakin kasvatustyötä lykkäysvuoden aikana, niin tuokaa sitten se lapsonen kouluun. Siellä tosin ei ole aikaa kovin pehmoon toimintaan, koska lapsia on niin paljon ja moneen junaan.

Jos oma lapseni (nyt 5-vuotias) saa kehotuksen lykkäysvuoteen, tiedän vuoden aikana kykeneväni äitinä opettamaan hänelle koulussa tarvittavia taitoja. Mutta opettajana tiedän sen, että esim. 25 oppilaan luokassa se lykkärilapsi on totaalisesti oman onnensa nojassa suurimman osan aikaa.



5. Vaikka käytän tosi surkeaa kieltä netissä, olen ihan fiksu opettajana. Uskokaa kiroilustani huolimatta, että kouluepäkypsä lapsi ei tule pärjäämään koulussa. Emme me vittumaisuuttamme sitä lykkäystä ehdota, vaikka opettajia olemmekin.

lapsesta haukkumasanaa, vaikkei kuulemma heitä erikseen bongaile.

mielessä raaka paikka, että lapset katselevat toisiaan paljon enemmän sillä silmällä, kuka on hyvä ja kuka ei, kuin sillä aloittiko joku koulun 8v. tai 6v. Ei siinä pelkkä oppimisen halu riitä, jos taidot ovat liian heikot. Ja enpä usko, että kukaan opettaja tahallaan lasta haluaa luokalle jättää.

t. yksi ope lisää

Pokaamme tutkittiin viisivuotiaana psykologin ja puheterapeutin toimesta. Heidän mukaansa poikamme ei tulisi koskaan oppimaan lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Suosittelivat erityisopetusta.

Lapsi meni normaalisti esikouluun ja sieltä yksityiselle koulukypsyystestiin. Ja tuloksena, yllätys, lapsi on täysin koulukypsä, mutta omaa huonon itsetunnon. Koskaan en uskonut asiantuntijoita, jotka yrittivät leimata lapsemme turhaan.

Nyt poikamme on alottamassa neljättä luokkaa syksyllä. Hän on luokkansa parhaimpia matematiikassa ja englannissa. Lukemaan ja kirjoittamaan hän oppi normaalisti ekaluokalla, nyt äidinkieli ei ole lempiaineita. Lukuaineissa hän pärjää erinomaisesti. Luokkia ei ole tarvinut tuplata.

Vieläkin muistelen kauhulla tutkimus aikojamme. Aika monta kertaa minut varmaan leimattiin vaikeaksi vanhemmaksi, kun kyseenalaistin psykologin testejä. Tunsin vain lapseni niin hyvin, ettei mikään, mitä psykologi tai puheterapeutti kertoi, tuntunut kuvaavan tuntemmani lasta.

Eli aina, jos on pienikin epäilys, kyseenalaista ja hanki toinen mielipide mielellään eri paikasta.

malle. Kuintekin kysessä olikin puheenviivästymä, tyttö oppi puhumaan pian diagnoosin jälkeen ja osoittautui täysin normaaliksi ja fiksuksi tytöksi, joka on nyt luokkansa parhaita. Joten enpä enää paljoa luota psykologien lausuntoihin tai muihinkaan ns. asiantuntijin opettajat mukaan lukien. Hekin ovat vain ihmisiä ja tekevät virheitä!