Raskauteni meni kesken, tuntuu etten jaksa, mikään ei huvita eikä kiinnosta

IIIso halaus!

Kun kaavinta oli tehty ja mut herätettiin niin eka ajatus oli, et en halua herätä

ap

Onko sinulla muita lapsia vai olisiko kyse ollut esikoisestasi? Ja nyt en tarkoita mitään " onhan sulla jo lapsia tms" . skeidaa, vaan että voisitko ihan oikeasti ottaa pienen evakon? Eli mennä vaikka viikon matkalle tms., niin että saisit levätä ja miettiä ajatuksesi järjestykseen?



Surutyö ottaa oman aikansa, suo se itsellesi. Jos et voi tai halua jutella miehesi kanssa, onko ketään muuta? Ei se olisi mikään häpeä hakea ammattiapuakaan, oletko harkinnut?

Tuntu ihan kauheelta raahautua sinne sairasloman jälkeen. En nähnyt mitään syytä/iloa/järkeä miksi mä olin siellä. Tuntu aika kurjalle. Ja olin jo ajatellut milloin ä-loma alkaa jne. ja nyt töihin jäänti tuntui ikuiselta pallolta nilkassa.



Mutta onneksi meni ohi.

Kyllä sä ap:kin alat nähdä taas niitä ilon aiheitakin elämässä. Ja sen miehen voi olla oikeesti vaikea ymmärtää minkälaisia tunteita käyt läpi. Koita puhua sille.

Tee jotain luovaa, istuta kukkia,maalaa ,kitrjoita yms .Kaikkea millä voit käsitellä asiaa.

Raskaus meni kesken viikolla 20. En ole toipunut tapahtuneesta , enkä usko, että pitkään aikaan pääsen ylös tästä surusta. Jaksamisia :)

mulla lapsia ennestään, itsekin yllättynyt siitä miten koville tämä silti ottaa. Sairaalassa ajattelin et varmaan tulee kommentteja et onhan sulla jo noin ja noin monta lasta, mut onneks ei tullu, ymmärtäväisiä olivat.

Miehen kanssa on koitettu puhua, ei onnistu...viha on ainut tunne mitä häntä kohtaan tunnen.



ap

Helpotti, kun tulin uudestaan raskaaksi 3 kk myöhemmin.



Voimia!

Ymmärtämättömyyden takia vai onko hän tehnyt jotain kamalaa?

touhuaa vaan omiaan ja on kuin mitään ei olis tapahtunutkaan...mäkin kokeilin tota ja aloin siivoamaan, no eipä onnistunut ei

Tuntuuko, ettei hän tue ja ymmärrä sinua nyt?

Miehet tekevät surutyötä kamalan eri tavalla kuin me naiset. Jotkut vetää korostetusti sellaista " no mitäs tässä, ei hätää mitään" -asennetta ja paiskivat kahta kauheammin töitä ja harrastavat kuin viimeistä päivää. Se ON kamalan rassaavaa, kun vaimo haluaisi pysähtyä ja käsitellä asian perusteellisesti - mutta jotain sellaista, johon miehet kasvatetaan jo kotonaan (ettei miehet puhu ja itke).

Ja toisaalta voi olla, että miehille se ei oikeastikaan ole samanlainen kriisi, koska heille se raskaus on aika pitkään abstrakti asia.

Vai onko taustalla muutakin?

Ja mitä tuli lapsilukuunne, niin ehditkö levätä ja miettiä asioita? Pienten lasten äidille voi olla vaikeaa lähteä omin nokkineen minnekään, mutta kun siis aloituksessasi sanoit, että tekee mieli ottaa hatkat, niin entäpä, jos tosiaan ottaisit? Siis muutamaksi päiväksi, mutta kuitenkin - että saisit miettiä asioita ja levätä.

Vierailija:

mulla lapsia ennestään, itsekin yllättynyt siitä miten koville tämä silti ottaa. Sairaalassa ajattelin et varmaan tulee kommentteja et onhan sulla jo noin ja noin monta lasta, mut onneks ei tullu, ymmärtäväisiä olivat.

Miehen kanssa on koitettu puhua, ei onnistu...viha on ainut tunne mitä häntä kohtaan tunnen.

ap

Pitäisköhän mun pakottaa mies istumaan alas ja puhumaan mun kanssa tästä, vai mitä mä tekisin. Häipyä tosiaan haluisin mut en tiä mihin menisin.



ap

Vierailija:

Pitäisköhän mun pakottaa mies istumaan alas ja puhumaan mun kanssa tästä, vai mitä mä tekisin. Häipyä tosiaan haluisin mut en tiä mihin menisin.

ap

Voi teidän suruanne! Se on teidän yhteinen, mutta teidän suremistapa on erilainen.

Voimia teille molemmille tosi paljon!

saman kokenut; vihaa ja katkeruutta myös tuntenut. Viimeisen km:n yhteydessä kävin/kävimme neuvolapsykologin juttusilla muistaakseni 4 kertaa, mies oli mukana kahdesti ja kahdesti kävin yksin, oli ihan positiivinen kokemus, siltä pohjalta sitä suosittelen, vaikka kaikki psykologit ei varmasti ole hyviä. Miehenkin ollut " pakko" avata suunsa, piti kokemusta itsekin hyvänä. Joka kerta keskenmenon jälkeen ollaan riidelty miehen kanssa aika paljon, " sä et ymmärrä/välitä" on ollut mun viesti ja mies ei vaan ole osannut surra samoin, vaikka takuulla rakastanut. Lopulta mua on auttanut kun olen vaan saanut itkeä/huutaa miehen sylissä ja sanonut, että se auttaa mua, mieskin on siten kokenut olevansa tarpeellinen, vaikkei oikein ole osannut tunteistaan puhuakaan. Useita viikkoja mulla on joka kerta kestänyt itseni kokoon saaminen. (Lopulta 4. raskaus onnistui ja " elämän ilomme" on jo vuoden :))