Lue keskustelun säännöt.
Nyky- ja entisajan perhemalleista
06.06.2007 |
En pidä yhtään nykyajan perhemallista. " Ennen" oli ihanaa se, että oli itsestään selvyys kenen puoliso kukin on. Myös lapsilla oli selkeästi tietyt vanhemmat ja ehjä koti (tietysti myös harvoja poikkeustapauksia), mutta tämä oli yleinen linja. Ei tarvinnut edes ajatella että joku yhtäkkiä onkin jonkun toisen kanssa. Ihminen ei ollut vaihtotavaraa nykyajan tyyliin. Kuinka mahtavaa olisi vieläkin ajatella että ihmissuhteet kestää.
Rakkaus -käsite on muuttunut. Rakkaus tarkoittaa nykyään sitä, että itselle saa onnea ja huumaa (tähän liittyy myös nykyään kohtuuton seksin tavoittelu). Rakkaus on oikeasti sitä, että huolehtii, välittää, kunnioittaa jne. Jos kaikki rakastaisivat tällaista huolehtivaa ja toisen kunnioittavaa rakkautta, lopulta kaikki saisivat rakkautta. Tämä " mulle, mulle, mulle kaikki" -tyyli ei suostu antamaan muille juuri mitään.
Nykyajan mallit aiheuttaa sitä, että ei uskalleta sitoutua kunnolla kuten ennen. Jos on mahdollista vaihtaa kumppaneita milloin vain ja miten sattuu, niin miten kukaan jaksaa kohta luottaa toiseen, siihen että toinen on ja pysyy, rakastaa ja välittää vaikka mitä sattuisi...
Ihmiset joutuvat nykyään yhä voimakkaamman turvattomuuden pyörään. Kannattais vähän muuttaa suuntaa niin olis varmaan kaikilla onnellisempaa.
Itse olen erittäin onnellinen siitä, että omat vanhempani ovat edelleenkin yhdessä. Kun menen lapsuuskotiini, voin kokea jotain sellaista mitä en missään muualla pysty kokemaan. Minusta tulee sama pikkutyttö kuin silloin vuosia, vuosia taaksepäin kun onnellisena elin lapsuutta. Ei sellaista voi kokea muiden ihmisten, kuin omien vanhempien läsnäollessa ja lapsuuskodin ihanassa vaikutuspiirissä.
Surullista että ehjiä ja pysyviä koteja sekä ihmissuhteita ei nykyään arvosteta!
Kommentit (31)
Esimerkiksi " äpärälapset" on ihmisryhmä, jonka ei tarvitse enää nykyään kärsiä. Ei niin pahaa etteikö hyvääkin.
Ja omasta puolestani sanon, että meidän ydinperheessä lapset toivoi, että äiti ja isä eroaisi. Murrosiän jälkeen me sanottiinkin äidille, että olisko ehkä parempi erota. Mutta ei, vieläkin ne on yhdessä, tyytymättöminä, raastavat toisiaan. Minä kärsin meidän perheessä pahimmin erinäisistä syistä. Elämäni on ollut niin, niin vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
naimisiin melkoisen heppoisin perustein. Ja kun eroaminen oli suuri häpeä sekin, parisuhteissa pysyttiin vaikka perheen lauantain pääsasiallinen ajanviettotapa oli lumihangessa värjöttely siillä aikaa kun isäntä pani paikkoja remonttiin, jälleen kerran.
On aivan eri katsoa koko yhteiskunnan yleista linjaa kuin yksittäisiä tapauksia. Kyllä ihmiset luotti " ennen" pysyviin perhesuhteisiin aivan eri tavalla kuin nykyään.
Kerroin toiveesta suoraan vanhemmillenikin murrosiässä ja vielä nykyisinkin.
Olen itse eronnut. Erosin rakastaen miestä. Ajattelin hänen parastaan erotessani. Jos olisin ollut itsekkäämpi olisin edelleen aviossa, tosin onnettomana/ ristiriitaisessa ja kuluttavassa suhteessa eläen? Tosin mies teki sen lopullisen päätöksen erosta, mutta minä olin sitä ennen asunut vuosia poissa.
Nyt elän uudelleen avioituneena ja tämän miehen kanssa olen saanut lapsiakin. Eivätköhän kevyet yhdenillansuhteet ym ole ongelmallisempia kuin eroon päätyvät suhteet, joissa on oltu yhdessä tositarkoituksella? Itse olen kantanut syyllisyyttä jo tästä yhdestä erostakin, saatika jos olisin ottanut toiset ihmiset " kevyemmin" tai jos minulla olisi ollut enemmän eroon päätyneitä suhteita.
Itse olen sitä mieltä, että jos rupeaa lapsentekoon, itsekkyys pitää laittaa tarpeeki pitkäksi ajaksi telakalle. 18 vuotta sitä sitoutuu elämästään antamaan tällaisessa tapauksessa lasten käyttöön. Mutta on myös hyvä, ettei ero ja avioton lapsi ole enää häpeä. Minä en vaihtaisi enää entiseen. Mutta nykyistä rukkaisin sen verran, että jos perheessä on pieniä lapsia, ero edellyttäis jonkinlaista parisuhdeterapiaa tai muuta keskusteluapua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ikuinen koti-ikävä ja aina varmasti tulee olemaan sellainen tunne, että lapsuus oli elämäni onnellisinta aikaa. Jotenkin se, että piti itsestäänselvyytenä niitä ihmisiä siinä lähellä, ja juuri sitä kotia, on antanut mulle selkeän varmuuden siitä että olen arvokas ihminen. Missään muualla ei voi kokea samanlaista, todellista ihmisarvoa. Kotona minä olen tärkeä ja rakas, odotettu juuri sellaisena kuin sinne menenkin. Muilta ihmisiltä ei voi saada samanlaista lämpöä kuin omilta vanhemmilta! Muiden kanssa tulee aina jonkinlainen jännite ja vieraudentunne. Ei kukaan muu tunne todellista minua samalla tavalla kuin vanhempani. Vasta nyt jälkeenpäin huomaan ehjän ja onnellisen kodin arvon.
Voi kuulostaa pumpulilta, mutta olen tosissani!
Olen pahoillani niiden ihmisten puolesta, jotka ovat kokeneet karmeita omassa lapsuuskodissaan. Ymmärrän tällaisissa tapauksissa ettei " entisajan" perhemallia kykene arvostamaan. Ei sillä, etteikö meilläkin olisi ollut kähinöitä ja kiukkuja matkanvarrella...elämää (ei mitään väkivaltaa tms kuitenkaan) ...mutta perusonnellisuus on jäänyt mieleen.
Olen vaan miettinyt sitä, että eihän kaikilla ole ollut hirmu traumaattisia kokemuksia perhe-elämästä. Luulen että on ollut paljon tosi onnellisia perheitä. Miksi silti erot ovat nykyään niin kovin yleisiä... miksi?? Ei erot johdu läheskään aina siitä että on väkivaltaa tai muuta hirmu negatiivista. Kyllä nykyään on myös sellaista ajatusta helpommin, että odotetaan jonkun muun kanssa suurempaa onnea vaikka nykyisen kanssa menisi aivan mukavasti.
-ap
että oliko kenelläkään tutulla oikeasti onnellista lapsuutta :). Siitä näkökulmasta siis, että kun itsellä oli niin paljon häikkää perheessä, mahtoiko muilla olla asiat sen paremmin.
Vierailija:
Luulen että on ollut paljon tosi onnellisia perheitä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä itäsuomessa ollaan rempseämpi ja iloisempia tai jotain.
Mutta USEIN olen sekä suvun piirissä että tämän meidän pienen kylän juhlissa (ylioppilasjuhlissa sun muissa) miettinyt sitä, miten äärimmäisen harvinaista on tavata hyvin toimeen tuleva noin 40-65-vuotias pariskunta. Sellainen vinoilu ja akan komentelemisisista kettuilu jne. jne. tuntuu olevan se normi nimenomaan näillä suurilla ikäluokilla, joilla ero on todella harvinainen ilmiö. Koetan tässä miettiä jotakuta sen ikäluokan ihmistä meidän kylältä ja sukulaisista, jotka olis eronneet, ja tulee mieleen tasan yksi!
Alle kolmekymppisenä sitä ajatteli kauhulla, että minusta ei ainakaan tule tuollaista isona. Noh, kyllä se vaan niin on, että sellaiseksi toisen sietämiseksi tämä elämä on meilläkin mennyt tässä neljän kympin tietämillä. Oikeasti olen miettinyt, että onko tämä nykyinen yhden partnerin ikuisesti sinun -ideologia lopulta sittenkään paras.
onnellisuuden voi tietysti käsittää monella tavalla. Itse tarkotan aivan perusonnea johon voi kuulua negatiivisiakin kokemuksia ja tunteita, mutta silti päällimmäisenä onnellisuus ja tyytyväisyys. Ei tarvi siis olla mitään supererikoista elämää. Mielestäni tuon perusonnen voi saada just kotoa.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On varmaan eroja myös sukujen välillä. Itse oon nähny myös sukulaisissani onnellisia pitkään kestäneitä suhteita. Se johtuu varmasti myös siitä että sukulaiseni aivan erityisesti vaalivat perheiden kestävyyttä ja onnellisuutta.
-ap
Mitä haaveilitte tilalle kun toivoitte vanhemmillenne eroa? Ajattelitteko että tilalle tulisi helpostikin parempi elämä jos vanhemmat eroaisivat? Millaista se parempi elämä olisi ja kenen kanssa (haaveena)?
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollut mahtava lapsuus ja onnellinen nuoruus... Näin jälkikäteen ajatellen varmaan suurin syy on juuri vanhempien välinen rakkaus. Sitähän sanotaankin että vanhempien suhde on lapsen koti. Myös oman avioliiton solmimme mieheni kanssa juuri siltä pohjalta, että yhdessä ollaan toisiamme rakastaen, ero ei ole vaihtoehtona vaikeinakaan aikoina. Sillä vaikeuksistakin selviää kun muistuttaa mieleen että yhdessä teemme töitä tämän rakkauden eteen. Ja se ei varmasti onnistu jos ei muista hylätä tuota vallalla olevaa MINÄ MINÄ-ajattelua.... Rakkaus on usein (vaikeina aikoina) tahdon asia.
Naimisiin mennessäkin pappi kysyy että: Tahdotko rakastaa....
että teillä on paljon paremmat eväät parisuhteessa elämiseen kuin meillä jotka ollaan kotoisin perhehelvetistä. Helppohan TEIDÄN on puhua rakastamisen tahtomisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsuutensa tunneilmastoon. Jos lapsuudessa on ollut perheväkivaltaa, helposti löytää itsensäkin nyrkin ja hellan välistä jne. Allekirjoitan tämän täysin omalta kohdaltani. Menin naimisiin itselleni mahdollisimman väärän miehen kanssa (ei rakkautta, ei intohimoa edes alkuaikoina), koska ajattelin etten ansaitse muuta.
kun ennen saman katon alla asui monta sukupolvea. Kyllä vaan tää nykyäitiys on yksinäisempää kuin ennen. Siis tietysti voi ja pitääkin hakeutua ihmisen ilmoille, ettei täällä yksin tuu ihan mökkihöperöksi. Mutta se ei korvaa sitä, että ennen lapsiperheessä on ollut myös sitä vanhaa polvea, joka on nukuttanut lapsia, hytkytellyt vaunuja, katsonut perään sen verran, että äiti voi laittaa ruokaa tai kipaista hakemaan postin tai salaattia kasvimaalta.
Nykyään nämä pienetkin postin haut on suuria hommia, kun ensin puet kaikki lapset ulkovaatteisiin ja kenkiin, että päästään porukalla hakemaan se posti, kun pieniä ei vielä uskalla keskenäänkään tupaan jättää. Tai kun on aikavaraus lääkäriin, kampaajalle tai ties minne, niin ensin roudaat lapset hoitoon, käyt siellä lääkärissä, sit haet taas ne lapset ja sit oot aivan puhki siitä kaikkien moninkertaisesta pukemisesta ja riisumisesta. Ennen oli mummo siinä kotona käytettävissä, tai isomummokin jaksoi osallistua tällaisiin pieniin lastenhoitoihin.
En siis sano, että sellainen yhdessä asuminen mikään onni ja autuus olisi, mutta kyllä siitä kovasti apua näissä pienissä jutuissa on.
meni naimisiin raskauden takia miehen kanssa jota ei rakastanut - ja ennenkaikkea: ei kunnioittanut, eikä oppinut kunnioittamaan 40 yhteisen aviovuoden aikana. Se saivat myös lapset tuta.
Minusta on hyvä että pakkoavioliitoista on päästy!
He puhuvat vain haavellisesti kuvitellusta menneisyydestä.
Ymmärrään että voi haikailla aikaa, jolloin avioliittoon yleisesti suhteuduttiin vakavammin, todellisena sitoutumisena, mutta kannattaisi muistaa että samalla
- siihen suhtauduttiin myös taloudellisena järjestelynä sukujen välillä joten aikuisten ihmisten vanhemmilla oli hyvin painava sana sanottavana siitä kenen kanssa mennään naimisiin ja kenen kanssa ei
- sitä ei pääosin ole ihmiskunnan historiassa pidetty romanttisiin tunteisiin perustuvina - niille ei ole annettu välttämättä paljoakaan arvoa. Varsinkaan naisten tunteille
- Vielä 1950- ja 1960-luvulla raskaus oli hyvä syy solmia avioliitto vaikka kaikki muut hyvät syyt olisi puuttuneet
- vaimon hakkaamista on pidetty niin luonnollisena ettei väkivalta ole ollut hyväksyttävä syy eroon (mukaan luettuna avioliiton sisäiset raiskaukset)
jne jne.
Eli kyllä ' ennen' oli monet asiat paljon huonommin loppujen lopuksi.
Kadehdin miestänikin siitä, että sillä on lapsuudenkoti mihin mennä.
Onneksi voin sen tarjota omille lapsilleni.
t: eroperheestä
Meillä riideltiin päivittäin. Äiti oli kotiäiti ja kaikki oli hyvin klo 16.30 saakka, jolloin isä tuli töistä.
Siitä oli aika yksinkertaista päätellä, että ero olisi tuonut mukanaan kaikille rauhan. Yksityiskohtiin en mene.
Tilanne raukesi äidin kuolemalla. Erohan sekin on, mutta hänelle olisin suonut riidattoman kodin.
esim. 50-60v sitten on ollut varmaan vähintään yhtä paljon uusperheitä kuin nykyisin, sota-aikaan meni perhe-elämä uusiksi aika monelta. Esim. mummoni on mennyt pakosta naimisiin kun tuli raskaaksi, jäänyt 2 kertaa leskeksi (eli lapsilla isäpuoli). Lapsia saatettiin antaa lapsettomille sukulaisille, jättää isovanhempien kasvatettavaksi jne. Joutuivat menemään töihin 15-vuotiaina tai muuttamaan aikaisin pois kotoa kun kouluja ei ollut lähellä. Puhumattakaan siitä minkälainen kohtalo on ollut köyhien lapsilla, aviottomilla lapsilla jne. silloin " ennen" .