Pitkään avioliitossa olleet, millaista elämäsi olisi, jos jäisit sinkuksi
Nyt saa visioida. Minä aloitan. Asuisin maalla, minulla olisi useampi koira, olisin varmasti paljon hoikempi kuin nyt, koska syömiseni ovat jo nykyisin hyvin minimalistia, jos mies ei ole syömässä. Tekisin työtäni paljon enemmän kuin nykyään, en matkustelisi lainkaan (olen käynyt kaikkialla missä haluan käydä, moneen kertaan) ja viljelisin vihannekset ja juurekset itse. Nyt siihen ei ole mahdollisuutta, kun matkustamme niin paljon. Koirien kanssa tulisi liikuttua paljon, ihmisistä suurin osa karsiutuisi pois. Olisin varmaan tekemisissä lähinnä lasten ja heidän perheidensä kanssa.
Avioliitossani ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Mutta tällaisiakin tulee mietittyä, koska jokainen avioliitto päättyy joskus, viimeistään toisen kuolemaan.
Entä sinä?
Kommentit (151)
Kurjuutta ei tarvitse opetella. Eroa ei välttämättä koskaan omana elinaikana tule, eli turhaa on tehdä elämän järjestelyjä sitä ajatellen. Kaikkein kauheinta luopua omasta asumishaaveestaan siksi, että puoliso voi joskus kuolla ensin.
Vierailija kirjoitti:
Kurjuutta ei tarvitse opetella. Eroa ei välttämättä koskaan omana elinaikana tule, eli turhaa on tehdä elämän järjestelyjä sitä ajatellen. Kaikkein kauheinta luopua omasta asumishaaveestaan siksi, että puoliso voi joskus kuolla ensin.
Tässä ketjussa ei liene kyse kenenkään haaveista, vaan siitä ikävästä tilanteesta, että asuukin äkkiä yksin ja joutuu mahdollisesti tekemään muutoksia elämään ja asumiseen. En todellakaan haaveile voivani asua maalla yksin koirieni kanssa kasviksia kasvatellen. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kurjuutta ei tarvitse opetella. Eroa ei välttämättä koskaan omana elinaikana tule, eli turhaa on tehdä elämän järjestelyjä sitä ajatellen. Kaikkein kauheinta luopua omasta asumishaaveestaan siksi, että puoliso voi joskus kuolla ensin.
Tässä ketjussa ei liene kyse kenenkään haaveista, vaan siitä ikävästä tilanteesta, että asuukin äkkiä yksin ja joutuu mahdollisesti tekemään muutoksia elämään ja asumiseen. En todellakaan haaveile voivani asua maalla yksin koirieni kanssa kasviksia kasvatellen. Ap
"Eipä se omallakaan kohdalla olisi varmaan järkevää muuttaa maalle vielä syrjempään kuin nyt, vaikka paikka olisi kuinka kaunis ja hyvä koirien kannalta."
Millainen ihminen omaa neljä avioeroa 50 v mennessä?
Vierailija kirjoitti:
Yhteistä taivalta takana 25 vuotta. En edes halua kuvitella elämää ilman miestäni. Hän on kaikkeni, edelleen. Ei minusta koskaan tulisi sinkkua, eronnut tai leski. Tuskin voisin koskaan löytää uutta kumppania.
Riippuu missä iässä tämä päättyy, toivottavasti toisen kuolemaan. Erosta en selviäisi ikinä.
Mutta ehkä hankkisin toisen koiran. Nyt meillä on sovitusti yksi koira. Mieheni ei ole koiraihminen, mutta hyväksyy yhden koiran koska tietää miten paljon rakastan koiria ja miten hyvää koira talossa tekee minulle.
Asumme ulkomailla mieheni työn vuoksi, mutta tuskin palaisin Suomeen. Matkustelemme paljon, se varmaan jäisi. Olisi outoa matkustaa yksin.
Tässäpä kuvaus täydellisestä läheisriippuvuudesta.
Taloudellisesti ei olisi uhkaa, mies hoiti paperit siten että minulla ei olisi hätää. Tavallaan hyvin yksinäistä vaikka lapset lähellä. Arki muuttuisi paljon, onneksi ollaan oltu kauan yhdessä yli 33 v ja nyt yli 60v. Ei nyt mitään julkkiksia oltu aikoinaan mutta kuitenkin sen ajan juorulehdissä oli joskus kuvia ja paljon tuli veikkauksia ett ei kauan kestä. Nykyään kukaan ei ole kiinnostunut ja hyvä niin.
Vierailija kirjoitti:
Kurjuutta ei tarvitse opetella. Eroa ei välttämättä koskaan omana elinaikana tule, eli turhaa on tehdä elämän järjestelyjä sitä ajatellen. Kaikkein kauheinta luopua omasta asumishaaveestaan siksi, että puoliso voi joskus kuolla ensin.
Mies voi myös jättää. Älkää luulko, että eropäätös olisi aina naisten päätöksestä kiinni.
Pitkänkin liiton jälkeen mies voi oikeasti jättää. Yleensä sitä ennen on hommannut toisen naisen.
Tämmöisenkin tilanteen takia voi siis sitten joutua luopumaan siitä asumishaaveestaan.
Vierailija kirjoitti:
Minun ei tarvitse kuvitella, sillä mieheni jätti minut yllättäen toisen naisen takia 20 avioliittovuoden päätteeksi. Siinä ei minun mielipiteitäni kyselty.
Yksin olen ollut siitä lähtien teinien kanssa (nyt jo täysi-ikäisiä). Elämäni on alkuvuosien shokin jälkeen muotoutunut oikeinkin mukavaksi. Ei ole stressiä, ei draamaa, ei tarvitse elää toisen aikatauluja huomioiden eikä muutenkaan ottaa toista aikuista mitenkään huomioon omassa elämässään. Se, jos mikä, on ollut yllättävän miellyttävää, sillä elinhän koko aikuiselämäni aina parisuhteessa.
Minulla on iso makuuhuone, jossa nukun oikein hyvin keskellä sänkyä eikä kukaan häiritse. Koti on ihanan siisti, saan tulla ja mennä miten haluan ja on oma hyvintoimiva auto. Rahasta ei ole pulaa. Saan sisustaa, harrastaa, tehdä ja mennä just silloin kun lystää. En ole kenellekään tilivelvollinen. Ei tarvitse harrastaa seksiä tai miellyttää ketään. Kehorauha. Elämä muotoutuu just sellaiseksi, kuin itse haluaa. Iltaisin käyn pitkillä kävelyillä, saunassa, jumppaan ja sitten on ihanaa valita just sitä katsottavaa telkkarista, joka itseä kiinnostaa. Oli se sitten hömppä romanttinen elokuva tai jotain rikosmysteerisarjoja. Pelottavinta ja ihaninta tässä on se, kuinka mukavaa elämä oikeasti on sinkkuna. Kenenkään ei ole pakko elää parisuhteessa. Itse en aio ikinä ottaa miestä riesaksi. Niistä on sen verran kokemusta jo ennen tuota avioliittoani, että tiedän, mitä olisi tarjolla. Juu, ei kiitos.
Ihanaa! Onnellinen puolestasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteistä taivalta takana 25 vuotta. En edes halua kuvitella elämää ilman miestäni. Hän on kaikkeni, edelleen. Ei minusta koskaan tulisi sinkkua, eronnut tai leski. Tuskin voisin koskaan löytää uutta kumppania.
Riippuu missä iässä tämä päättyy, toivottavasti toisen kuolemaan. Erosta en selviäisi ikinä.
Mutta ehkä hankkisin toisen koiran. Nyt meillä on sovitusti yksi koira. Mieheni ei ole koiraihminen, mutta hyväksyy yhden koiran koska tietää miten paljon rakastan koiria ja miten hyvää koira talossa tekee minulle.
Asumme ulkomailla mieheni työn vuoksi, mutta tuskin palaisin Suomeen. Matkustelemme paljon, se varmaan jäisi. Olisi outoa matkustaa yksin.
Tässäpä kuvaus täydellisestä läheisriippuvuudesta.
Tuossa ei ole läheisriippuvuutta millään tavalla. Usein sitä ilmentyy tietyntyyppisissä sarjapettäjissä jotka vaihtavat lennosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kurjuutta ei tarvitse opetella. Eroa ei välttämättä koskaan omana elinaikana tule, eli turhaa on tehdä elämän järjestelyjä sitä ajatellen. Kaikkein kauheinta luopua omasta asumishaaveestaan siksi, että puoliso voi joskus kuolla ensin.
Tässä ketjussa ei liene kyse kenenkään haaveista, vaan siitä ikävästä tilanteesta, että asuukin äkkiä yksin ja joutuu mahdollisesti tekemään muutoksia elämään ja asumiseen. En todellakaan haaveile voivani asua maalla yksin koirieni kanssa kasviksia kasvatellen. Ap
"Eipä se omallakaan kohdalla olisi varmaan järkevää muuttaa maalle vielä syrjempään kuin nyt, vaikka paikka olisi kuinka kaunis ja hyvä koirien kannalta."
Sorry, kun en ollenkaan tajua miten saat tuosta väännettyä haaveen? : ) Se on tilanne, missä monta käytännön ratkaisua joutuu tekemään, jos miestä ei enää ole. Harva muutenkaan haaveilee jäävänsä yksin tai jos haaveilee, suunnittelee sitten jo eroa kuten jokunen ketjussa jo kertoikin. Joku toinen ketju voi sitten olla aiheenaan haaveet, joita tahtoisi toteuttaa.
Omalla kohdalla sanoisin, että en ole ollut nuorempanakaan haaveilijatyyppiä. Enemmän olen tekijätyyppinen eli jos haluan jotain, pyrin saamaan sen. Ap
" Yhteistä taivalta takana 25 vuotta. En edes halua kuvitella elämää ilman miestäni. Hän on kaikkeni, edelleen.
Riippuu missä iässä tämä päättyy, toivottavasti toisen kuolemaan. Erosta en selviäisi ikinä. "
Eihän tämä nyt ihan tervettäkään ole. Ettäkö erosta ei selviäisi ikinä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kurjuutta ei tarvitse opetella. Eroa ei välttämättä koskaan omana elinaikana tule, eli turhaa on tehdä elämän järjestelyjä sitä ajatellen. Kaikkein kauheinta luopua omasta asumishaaveestaan siksi, että puoliso voi joskus kuolla ensin.
Mies voi myös jättää. Älkää luulko, että eropäätös olisi aina naisten päätöksestä kiinni.
Pitkänkin liiton jälkeen mies voi oikeasti jättää. Yleensä sitä ennen on hommannut toisen naisen.
Tämmöisenkin tilanteen takia voi siis sitten joutua luopumaan siitä asumishaaveestaan.
Kyllä, pitkäkin liitto voi päätyä eroon, jolloin ollaan kaikkea muuta kuin haaveellisessa tilassa. Se on iso tärsky ja asumiskuviotkin joutuu miettimään uusiksi.
En nyt oikein tiedä miksi tämä ketju erityisesti houkuttelee kertomaan haaveista. Ellei haaveena ole puolisosta eroon pääseminen haaveiden toteuttamiseksi. Ap
Vierailija kirjoitti:
" Yhteistä taivalta takana 25 vuotta. En edes halua kuvitella elämää ilman miestäni. Hän on kaikkeni, edelleen.
Riippuu missä iässä tämä päättyy, toivottavasti toisen kuolemaan. Erosta en selviäisi ikinä. "
Eihän tämä nyt ihan tervettäkään ole. Ettäkö erosta ei selviäisi ikinä?
Ajattelin, että tuossa on kirjoittajan ensimmäinen fiilis pelkästä ajatuksesta, että jäisi yksin. Ei sitä varmaan ollut tarkoitettu otettavaksi aivan kirjaimellisesti. Ap
30 vuotta suhdetta takana, viisi lasta ja kaksi lastenlasta. Jos puolisolle tapahtuu jotain, niin ikävä jää. Uutta puolisoa ei tulisi, sen olen päättänyt jo aikoja sitten. Jatkaisin elämääni pitkälti kuten nytkin, tosin yksin. Tietysti nuorimpien lasten osalta minua tarvitaan vielä ja sitten on lastenlapset, niitä ehkä tulee ajan kanssa lisääkin, todennäköisesti tuleekin.
Hiljalleen jakaisin omaisuuttani eteenpäin, ei ole tarkoitus lihottaa valtion kassaa perintöverolla. Omaisuutta on tullut muutenkin jaettua.
Pidän jotenkin outona, että osa ajattelee laihtuvansa tai aloittavansa monenlaista harrastusta tms. Kun olen seurannut tuttuja, joissa puoliso on kuollut etuajassa (esim. sairastunut tosi nuorena), niin jäljelle jäänyt puoliso ei ole kertaakaan laihtunut tai aloittanut harrastusta eikä oikein mitään muutakaan mitä tässä ketjussa väitetään. Osa on passivoitunut, loput ovat jatkaneet elämäänsä, usein hieman erakoituen.
Vierailija kirjoitti:
Taloudellisesti ei olisi uhkaa, mies hoiti paperit siten että minulla ei olisi hätää. Tavallaan hyvin yksinäistä vaikka lapset lähellä. Arki muuttuisi paljon, onneksi ollaan oltu kauan yhdessä yli 33 v ja nyt yli 60v. Ei nyt mitään julkkiksia oltu aikoinaan mutta kuitenkin sen ajan juorulehdissä oli joskus kuvia ja paljon tuli veikkauksia ett ei kauan kestä. Nykyään kukaan ei ole kiinnostunut ja hyvä niin.
Alkoiko suhteenne jotenkin epäilyttävissä merkeissä? Meidän alkoi, siksi jotkut povasivat kaikkea pahaa. Raskaita tuollaiset ihmiset, jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin asiat kuin asianomaiset itse. Ap
Olen henkisesti varautunut yksin jäämiseen, koska puoliso on jo iäkäs. Vastuunottoa yhä enemmän kaikesta ja opetellut tekemään miestenkin hommia. Tuskin jaksaisin hoitaa kahta kiinteistöä, eli toinen menisi myyntiin. Sitten pitäisi vaan tottua elämään sinkkuna, mistä ei ole ollut kokemusta. Mutta mistäs sitä tietää omaltakaan kohdalta, miten käy.
Vierailija kirjoitti:
30 vuotta suhdetta takana, viisi lasta ja kaksi lastenlasta. Jos puolisolle tapahtuu jotain, niin ikävä jää. Uutta puolisoa ei tulisi, sen olen päättänyt jo aikoja sitten. Jatkaisin elämääni pitkälti kuten nytkin, tosin yksin. Tietysti nuorimpien lasten osalta minua tarvitaan vielä ja sitten on lastenlapset, niitä ehkä tulee ajan kanssa lisääkin, todennäköisesti tuleekin.
Hiljalleen jakaisin omaisuuttani eteenpäin, ei ole tarkoitus lihottaa valtion kassaa perintöverolla. Omaisuutta on tullut muutenkin jaettua.
Pidän jotenkin outona, että osa ajattelee laihtuvansa tai aloittavansa monenlaista harrastusta tms. Kun olen seurannut tuttuja, joissa puoliso on kuollut etuajassa (esim. sairastunut tosi nuorena), niin jäljelle jäänyt puoliso ei ole kertaakaan laihtunut tai aloittanut harrastusta eikä oikein mitään muutakaan mitä tässä ketjussa väitetään. Osa on passivoitunut, loput ovat jatkaneet elämäänsä, usein hieman erakoituen.
Taisin aloituksessa mainita "hoikistuvani" ja ilmeisesti luit sen niin, että haluaisin laihtua. Tarkoitin kuitenkin hoikistumisella sitä, että pitäisi pinnistellä, että syö tarpeeksi. Nuorempana olin tosi innokas kokkailija, mutta vanhemmiten olen tosi kyllästynyt koko syömiseen :) Äitini oli samaa maata, hän laihtui aika paljon isäni kuoltua, kun ruokaa ei tullut samalla tavalla laitettua. Vanhuusiässä laihtuminen ei ole hyväksi paitsi jos on merkittävästi ylipainoa.
Omat kokemukseni yksin jääneistä ovat erilaisia kuin sinun kokemuksesi. Lesket ovat olleet aktiivisia ja löytäneet uuden kumppanin, he ovat matkustelleet ja harrastaneet oikein urakalla, kun moni on ollut viimeisinä aikoina omaishoitaja eikä ole päässyt menemään, yhdistävänä tekijänä näissä se, että ovat olleet hyvin aktiivisia ja vireitä ihmisiä alun alkaenkin. Itse en ole kovin ekstrovertti, joten erakoituminen olisi uhkana. Paljon tietty riippuu siitäkin minkä ikäinen ja millainen ihminen leski muuten on. Jos on paljon sairauksia, se rajoittaa menemisiä tehokkaasti. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pääsisi enää reissuihin, en Lappiin, en minnekään. Jo aikuisten lasten tapaaminenkin menisi melko mahdottomaksi, vielä hankalampaa olisi omien vanhempieni luona käyminen. Tai kavereiden. Kaikki jäisi.
Asuisin samassa talossa, mutta joutuisin itse ajamaan nurmikon. Tarvitsisin apua raskaimpiin hommiin.
Melko yksinäiseksi elämä menisi. Taloudellisesti pärjäisin nyt työssä ollessa, mutta eläke olisi niin järkyttävän pieni, että kauhistuttaisi.
Parisuhde kestänyt 30+ vuotta. Isoja ongelmia välillä on, mutta tällä mennään loppuun saakka.
Kuulostaa trollailulta, että nurmikon leikkaaminen on ongelma. Vai onko sinulla fyysisiä rajoitteita? Entä miksi sinun pitäisi matkustaa kaikkien luokse, eivätkö he tule milloinkaan käymään sinun luonasi?
Omalla kohdalla mietin, että maalla ja isossa talossa asuminen todella vaatii varallisuutta, jos ei osaa itse tehdä vaadittavia talonmiehen hommia. Jo kunnollisen auton pitäminen maksaa. Iän myötä yksin ok-talossa asuminen ei omallakaan kohdalla välttämättä olisi fiksua, mutta tämähän on vain visiointia, tositilanne voi olla sitten toista. Ap
Taidat myös olla nainen? Osallehan naisistahan on mysteeri tai täysin outo juttu, että tietyt hommat vaativat nk. voimaa, kun eihän se ole kun tosta vaan tekee. Voimaa mitä se on?, heh, heh, olen kuullut. Niin esim. se bensaruohonleikkuri ei välttämättä lähde käyntiin ensimmäisellä eikä toisella tai kymmenennelläkään repäisyllä eikä varsinkaan sellaisella pikku nykäisillä. Sitten pitäisi osata jotain tehdä ja purkaa ja taas kasata ja rempoa sitä uudelleen käyntiin. Olisi kerran kiva nähdä naisen esim. nostavan ja siirtelevän 45kg nelitahtiperämoottoria maasta ylös ja nostavan sen pukille... :) Voimaa? Mihin sitä tarvii?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pääsisi enää reissuihin, en Lappiin, en minnekään. Jo aikuisten lasten tapaaminenkin menisi melko mahdottomaksi, vielä hankalampaa olisi omien vanhempieni luona käyminen. Tai kavereiden. Kaikki jäisi.
Asuisin samassa talossa, mutta joutuisin itse ajamaan nurmikon. Tarvitsisin apua raskaimpiin hommiin.
Melko yksinäiseksi elämä menisi. Taloudellisesti pärjäisin nyt työssä ollessa, mutta eläke olisi niin järkyttävän pieni, että kauhistuttaisi.
Parisuhde kestänyt 30+ vuotta. Isoja ongelmia välillä on, mutta tällä mennään loppuun saakka.
Kuulostaa trollailulta, että nurmikon leikkaaminen on ongelma. Vai onko sinulla fyysisiä rajoitteita? Entä miksi sinun pitäisi matkustaa kaikkien luokse, eivätkö he tule milloinkaan käymään sinun luonasi?
Omalla kohdalla mietin, että maalla ja isossa talossa asuminen todella vaatii varallisuutta, jos ei osaa itse tehdä vaadittavia talonmiehen hommia. Jo kunnollisen auton pitäminen maksaa. Iän myötä yksin ok-talossa asuminen ei omallakaan kohdalla välttämättä olisi fiksua, mutta tämähän on vain visiointia, tositilanne voi olla sitten toista. Ap
Taidat myös olla nainen? Osallehan naisistahan on mysteeri tai täysin outo juttu, että tietyt hommat vaativat nk. voimaa, kun eihän se ole kun tosta vaan tekee. Voimaa mitä se on?, heh, heh, olen kuullut. Niin esim. se bensaruohonleikkuri ei välttämättä lähde käyntiin ensimmäisellä eikä toisella tai kymmenennelläkään repäisyllä eikä varsinkaan sellaisella pikku nykäisillä. Sitten pitäisi osata jotain tehdä ja purkaa ja taas kasata ja rempoa sitä uudelleen käyntiin. Olisi kerran kiva nähdä naisen esim. nostavan ja siirtelevän 45kg nelitahtiperämoottoria maasta ylös ja nostavan sen pukille... :) Voimaa? Mihin sitä tarvii?
Olen nainen. En kuulu siihen porukkaan, joka vähättelee voimaa, aiemmassa kommentissani mainitsin, että en pystyisi tekemään valtaosaa mieheni nyt tekemistä jutuista, vaan turvautuisin suosiolla ammattilaiseen. Sitä en tiedä kenet värväisin kompostia hoitamaan, koska pelkään hiiriä. (Ei tarvitse ihmetellä miksi nykyään on rottia kaupungissa, ne tulevat, kun tarjolla on ruokaa kompostointivelvoitteen takia.)Ruohonleikkurin olen kyllä saanut ainakin toistaiseksi käyntiin. Ostan varmaankin robottiruohonleikkurin, jos tämä nykyinen sanoo sopimuksen irti. Ap
Realistisia pohdiskeluja. Eipä se omallakaan kohdalla olisi varmaan järkevää muuttaa maalle vielä syrjempään kuin nyt, vaikka paikka olisi kuinka kaunis ja hyvä koirien kannalta. Kerrostaloasumisessa on puolensa, voisin ostaa pienen yksiön vaikka kantakaupungista, jolloin tulisi liikuttua paljon jalan. Se ylläpitäisi kuntoa. Ja erilaisia kulttuuririentoja olisi vaikka joka päivälle, jos terveyttä riittää. Jolloin kesämökki olisi kesäkäytössä kuten se on nytkin. Siellä helteetkin ovat siedettäviä, kun järveltä käy tuuli ja ilmalämpöpumpulla saa sisätilat viileiksi.
Ketjusta selviää se minkä jo tiesinkin eli palstalla on tosi paljon ihmisiä, jotka ovat pitkissä avioliitoissa. Ap