Jos sulla on läheinen väli noin 80-vuotiaaseen vanhempaasi. Niin miten luulet, että selviät hänen kuolemastaan?

Häh? Miten siitä voi olla selviämättä? Me kaikki menetämme vanhempamme, ellemme kuole ennen heitä.

Hyvin. Kuolema on luonnollista ja helpotus vanhukselle. 

83 v oli  äiti kun kuoli. Oli se jo odotettavissa, kun oli sairauksia. Kyllä aikuisen ihmisen pitää siitä selvitä

Monikossa läheiset välit.

Kuolemaa saa aina surra, mutta jokaisen pitäisi uskaltaa ajatella kuolemisen mahdollisuutta ja varautua siihen. Jos keski-ikäinen vielä roikkuu vanhemmissaan niin paljon että kyseenalaistaa heidän oikeutensa kuolla ja oman selviytymisensä, taloudellisen ja emotionaalisen pärjäämisensä ilman äitiä ja isää, jotain on mennyt kasvatuksessa pahasti pieleen.

Kyllä se helpotus on molemmille.

Selviäminen = eloonjäämistä.

On ollut äärimmäisen läheiset välit sekä isään että äitiin. Elivät vanhoiksi, isä 82 vuotiaaksi ja äiti 93 vuotiaaksi. Kävin usein tapaamassa heitä ja autoin paljon. Oli rankkaa kun isän aika tuli. Mutta kaikki tarpeellinen tuli sanottua, mm että on ollut hyvin rakas ja maailman paras isä. Itkettiin yhdessä monet itkut kun kuolema löhestyi(syöpä). Ja olin siinä iskän vieressä viimeiseen hengenvetoon saakka. Suru oli tietenkin äärimmäisen kova. Sen vaan piti antaa elää ja tehdä oma tehtävänsä. Sururituaalit kuten haudalla käynti toivat vähän helpotusta. Ajan myötä helpottaa, mutta ikåvä jää. Se on siunattu ikävä, rakkaus on koko ajan mukana ja sitä ei kukaan eikö mikään vie pois.

Äidin lähtö oli helpompi kun muistisairaus oli jo pitkälle edennyt. Suru oli silti suuri! Ja nyt juuri marraskuussa kun äidin lähdöstä tulee kaksi vuotta, suru nostaa päätään. Annan sille tilaa ja kun on surrut tulee onnellinen olo miten olen saanut paljon rakkautta ja läheisyyttä äidiltäkin.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Kuolema on luonnollista ja helpotus vanhukselle. 

Ajattelepas että jotkut vanhat ihan tykkää olla elossa vanhanakin. 

Ei se yllätyksenä tule kun vanhana kuolevat.  Hyvin selviän.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Kuolema on luonnollista ja helpotus vanhukselle. 

Sä oot varmaan niitä hoitsuja joiden mukaan kiertokulku pitää olla nopea? 😬

Täysin normaalia että 80 vuotias kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Kuolema on luonnollista ja helpotus vanhukselle. 

Ajattelepas että jotkut vanhat ihan tykkää olla elossa vanhanakin. 

Ei siitä olekaan kysymys. Kukaan ei voi estää kuolemaansa vain tahdonvoimalla. Oma äitini on 90, ja meillä on etäiset välit. En haluaisi että hän elää enää kovin pitkään, sillä ei hänellä ole kovin kivaa. Hän draamailee kuolemansa lähestymisellä mutta ei tee mitään jouduttaakseen sitä. 

Etukäteen tuntuikin, että ei selviä. Loppujen lopuksi, kuoleman jälkeen oli helpompaa, kun pahin oli jo tapahtunut. Synnyin iäkkäille vanhemmille, nelikymppisille. Pelkäsin siis heidän menettämistään lapsesta saakka. Toisen menetin kolmikymppisenä, toisen nelikymppisenä. Omassa elämässä surullista omaishoitajan elämää oli 26-42 ikävuodet. Nykyään itsekkäät jopa 55 ikäiset tahallaan haluavat tehdä omaksi ilokseen. Ne lapset eivät koskaan pysty kiintymään kehenkään, kun tajuavat liian varhain luopumisen tuskan.

Eihän 80 vee oo nykyään ees vanha, wtf? Yli 100-vuotiaaksi voi elää itsenäistä, hyvää elämää. Mut minkä sille voi jos kaiken maailman mömmöillä (tarkoitan päihteitä jne) turruttaa kykynsä tuntea mielihyvää, iloa jne. Jos antaa mielensä laiskistua ni ei ihme jos ei mikään nappaa. 

Selviän siten, että muistelen kaikkia hyviä muistoja heidän kanssaan: katson valokuvia, vanhoja kotivideoita sekä pidän mielessäni kaikkia heidän sanojaan, että rakastavat minua silloinkin, kun heistä on aika jättänyt. Sitäpaitsi se ei ole vielä. Nyt nautitaan siitä hetkestä täysillä vielä, mikä on meneillään, eikä järjestetä mitään hautajaisia ennakkoon. :)

Itse kuolemasta varmasti selviän hyvin, mutta se huonokuntoinen iso omakotitalo täynnä rojua, muuttotappiopaikkakunnalla. Miten siitä selvitään? Vaikka siivousporukkaa on paljon, ei edessä ole mitenkään miellyttävä projekti.

t. realisti

Minä sinulle läheisen välin näytän. -Rivo-Riitta

Iskä kuoli 68- vuotiaana ja äiskä 96- vuotiaana. Alussa on tietysti kova kaipaus, mutta kun aikaa menee tarpeeksi kauan, suru hälvenee. Mulla on motto: Ei elämästä selviä hengissä...

Oletko, ap, tyhmä vai yksinkertainen?

Saa kertoa.