Tunneköyhyys?

Heidät tunnistaa siitä, että eivät reagoi kuten muut tunteellisissa tilanteissa, lisäksi tuppaavat pitämään muihin ihmisiin etäisyyttä.

Suojelen itseäni sillä. Jos päästäisi kaikki tunteet pintaan ei jaksaisi.

Mietin tässä eroa ja suurin syy tämä (mun mielestä) tunneköyhyys. Mä olen alkanut voida todella huonosti siksi, että tunneyhteys on niin vähäistä ja laimeaa. Kiinnostaa todella sun ajatuksesi asiasta. Miten voisin ymmärtää tätä asiaa toisin?

ON tunteita. Sepä se, että kun tunteet on täysin blokattu, niitten olemassaolosta ei oikeasti ole mitään tietoa. Sitä vaan ajattelee että olen vaan tämmöinen kova mimmi, melkein ylpeänä itsestään. Vähän jopa halveksii "tunteilevia". Tunteisiin käsiksi pääsy ei ole helppoa, ja lisäksi se on kivuliasta ja raskasta, koska tunteiden torjunta on aikanaan tullut tarpeeseen ja panssarista luopuminen on todella uhkaava kokemus. Mutta mikään ei tunnu niin hyvältä sitten kun homma alkaa sujua.

ei ainakaan jaksa tai osaa tuntea tunteita ihan samanllalailla miten normaalisti.



Elämän saatossa ihminen nähdäkseni voi vähitellen muuttua tunneköyhäksi. Varmaan vaikuttaa kaskuolosuhteet siihen, miten tunneköyhä on. Mutta onhan tietysti luonteitakin erilaisia. Toiset kokee tunteet herkemmin ja uskaltaa näyttää ne.



Mun äiti on minusta aika tunneköyhä ihminen. En tiedä mistä se johtuu.

Että se kaikki hyvä, mikä on tarkoitettu omaksi elämäksi on tumpattu ja kuihtunut.

Äidillä oli rajuja psykooseja, ja silloin vain pistin kaikki tunteet off-asentoon. Aikuisena havahduin siihen, että mulla ei oikein tunteita ollutkaan, joskus tuntui hyvältä ja joskus pahalta. Nyt opettelen taas tunteiden käyttöä ja elämä alkaa olla mallillaan.

En ole tullut ajatelleeksi että tosiaan niiden tunteiden päällä voi olla panssari- eivätkä ne siis puutu kokonaan. sehän on lohdullista. Itsekin olen käynyt aika kovan tien, ja siksi toivoisin niin saavanai elää tunnerikkaassa, syvällisessä suhteessa.

Mutta voiko toinen ihminen auttaa tuossa jutussa? Kun mulle tulee sellainen olo että syliini valuu jättiläisvauva ja vaatii hoitamista (ehkä tämä on joku mun trauma) mutta en ole siis yhtään osannut auttaa. Miten voisin? Ja miten muuten sinä ymmärtit tämän että tunteet on piilossa ja pitää tehdä töitä saadakseen ne esiin?

Sellainen kirja kuin "Avaa tunnelukkosi" oli iso askel eteenpäin.

Ehkä äitini tunneköyhyys liittyy osittain avioliittonsa isän kanssa. Isä hyssytteli kaikkia negatiivisia tunteita ja naureskeli niille. Äiti oli jotenkin kovempi, pärjääjä. Halusi kuitenkin kohdata ongelmat, isä taas pakeni ja, hyssytteli.

Tätä ketjua lukiessa tajuan että tässä tunneköyhässä suhteessa on tainnu munkin tunteet mennä lukkoon. Paitsi viha jota riittää.

Oletko sä saanut apua joltakin?

- Joo ja en. Olen kyllä käynyt keskustelemassa jo jonkin aikaa, mutta oikeastaan tähän mennessä työn olen tehnyt itsekseni omissa oloissani, varsinaisessa terapiassa en vielä käy. Keskusteluavun tarkoitus on tähän mennessä ollut lähinnä antaa mulle lupa rauhoittua ja olla tällainen kuin olen eikä niin helvetin ankara itseäni kohtaan. Se on todellakin tullut tarpeeseen.



En ole tullut ajatelleeksi että tosiaan niiden tunteiden päällä voi olla panssari- eivätkä ne siis puutu kokonaan. sehän on lohdullista. --- Ja miten muuten sinä ymmärtit tämän että tunteet on piilossa ja pitää tehdä töitä saadakseen ne esiin?



- Joo, mulla oli elämässä käännekohta lapsen saaminen. Silloin ymmärsin että herrajumala minähän osaan rakastaa ihan hulluna tuosta vaan, ilman mitään yrittämistä tai ponnistusta. Minä olen sittenkin kuin muut ihmiset :ooo. Se oli mulle sellainen järkytys. Että tuolla jossain on maailma josta en tiedä mitään. Ja että jos voin löytää itsestäni uutta tässä asiassa, niin ehkä voin löytää myös muissa asioissa. Lisäksi ja vielä suurempana syynä jouduin lopulta umpikujaan monessakin mielessä. Oli pakko luopua suojauksesta koska ei mitään muuta enää voinut. Potkien ja vastaan pannen.



Mutta voiko toinen ihminen auttaa tuossa jutussa? Kun mulle tulee sellainen olo että syliini valuu jättiläisvauva ja vaatii hoitamista (ehkä tämä on joku mun trauma) mutta en ole siis yhtään osannut auttaa. Miten voisin?



Tosi vaikea kysymys. Pitää miettiä tuota vähän pidempään, pitää miettiä ehkä vähän pitempään josko tulis jotain mieleen.

Mulla on paljon omaakin elämää, mutta jotenkin tässä suhteessa kaikki on jähmettynyt. Puolin ja toisin.

Eniten mua mietityttää se, että onko jotain tehtävissä vai onko lähdettävä pois ettei itsekin näivety, kun aikamoisia ponnistuksia on jo.

Koetin miettiä tuota että voisko auttaa ja tuntuu hankalalta keksiä mitään, varsinkaan kun ei tiedä mitä prosesseja mikäkin voi saada aikaan. Ehkä kaikkien on pakko koettaa löytää se oma tapansa ja kaikki riippuu kyllä ihan täysin miehestäsi. Että onko hän halukas tekemään asialle jotain vai ei.



Sanoisin että mun tapa on ollut ottaa tosissani selvää siitä miten ihmisen mieli toimii. Luojan kiitos osaan hyvin englantia. Sitä kautta olen saanut paljon ideoita ja oppinut ymmärtämään myös itseäni. Esim. kognitiivisen psykologian yhdistyksen sivuilla on verkkolehti, jossa on artikkeleita. Vaikuttaa siltä että tunnelähtöinen lähestymistapa on muutenkin muodissa ainakin sillä suunnalla.

Täytyypä kysyä, HALUAISIKO hän olla tunteiltaan avoimempi ja oppia paremmin tuntemaan tunteitaan. Luulisin että haluaa siksi ettei menetä perhettään- toisissa oloissa olisi kai ihan tyytyväinen.

Tämä on ollut hyvä ketju, olen koko päivän miettinyt näitä tunneasioita ja millaisia tunteita missäkin asiassa itse tunnen. ja mikä tärkeä merkitys tunteilla elämässä onkaan:)



t.ap