Hoidetaan vanhuksemme samoin periaattein, kuin he ovat kasvattaneet meidät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on että minkään näköistä empatiaa ja sääliä ei ole pahoinpideltyjä lapsia kohtaan, mutta hirveä uhriutuminen ja raivo, jos ihmiset kuvailee IMAGINÄÄRISESTI miten hoitasivat TEORIASSA LEIKISTI vanhempansa JOS tekisivät niin kuin he tekivät. EI OIKEASTI EI OIKEASTI EI OIKEASTI EI OIKEASTI!!!!!!

Hyvin sanottu, tätä minäkin ihmettelen. Olen ennenkin huomannut, että joitain ihmisiä triggeröi ihan hirveästi se, että joku puhuu lapsuudessa kokemastaan väkivallasta tai laiminlyönnistä, en vaan ymmärrä miksi? Itse olen käsitellyt ongelmiani 4v psykoterapiassa ja olen psyykkisesti hyvässä kunnossa enkä kanna kaunaa kenellekään, mutta saan kai kohtalotoverien kanssa vääntää vitsiä asiasta vaikka tällä lailla anonyymisti?

Yleensä he ovat joko tekijöitä, uhreja tai mahdollistajia. Joko omatunto kolkuttaa tai ei halua/kykene kohtaamaan asiaa. 

Jokainen on ollut lapsi ja jokaisella voi olla ikäviäkin muistoja. Kuitenkin nirmaalisti aikuistutaan, perustetaan oma perhe, on työ ja muuta. Lapsuus ei enää määritä mitään. Omiin vanhempiin suhde muuttuu aikuisen suhteeksi toiseen aikuiseen.

Minua ei ole ikinä lyöty, koti oli raitis, en ole lyönyt lapsiani mutta varmaan monta muuta virhettä, en luule olevani täydellinen.

Siksi ihmettelen vanhusten 50-60 v lapsia joiden elämää edelleen määrittää joku lapsuuden tapahtuma. Lapselliseen fantasiointiin asti. ( ja tosielämässä kun ne joskus toteutuvat).

Kannattaa lukea aiheesta, niin ei tarvitse ihmetellä. Lapsuus hyvin vahvasti määrittää koko loppuelämän suunnan. Lapsena tulisi luoda se perusturvallisuuden tunne, rakentaa itsetuntoa, omaa persoonaa jne. 

Jos tällaisia asioita torpedoidaan tehokkaasti, erityisesti, niiden toimesta joiden pitäisi olla sen erityisen luottamuksen arvoisia, niin täytyy olla melkein yli-inhimillisen vahva ettei mitään vahinkoa puske pintaan.  

Mietipä miksi vaikkapa oikeudessa katsotaan raskauttavaksi asianhaaraksi, jos rikollinen on käyttänyt erityistä luottamusta hyväkseen. Sanon vain, että siihen on syynsä. 

Aikuistuminen ei tarkoita yhtään mitään, jos parantumista ajatellaan. Nämä ovat ihan eri asioita. Käsittelemättömät traumat tulevat usein esiin juuri noissa elämän suurissa muutoksissa kuten esimerkiksi parisuhde, lapsen saaminen, perheen perustaminen "ja muuta". Usein juuri nämä saavat vasta hakeutumaan avun piiriin ja usein vielä viiveellä, joka voi olla vaikkapa 50-60v. 

Olen aiheen piirissä tehnyt tutkimusta ja vanhin, jolla elämää jossain mittakaavassa vielä määritti "joku lapsuuden tapahtuma" oli hyvin lähellä 100v.