Miksi naiset aina kertovat, etta aidiksi tultuaan he ovat " kypsyneet henkisesti" , karsivallisyytta ja epaitsekkyytta on tullut lisaa jne..?

Mutta minä en ainakaan ole koskaan tuntenut oloani niin surkeaksi kuin lasten syntymän jälkeen. En kykene olemaan sellainen äiti kuin haluaisin, kun oon vain väsynyt univelkainen.



Eli ap:n tavoin en kanssa ymmärrä, mitä kypsymistä tässä nyt olisi pitänyt tapahtua. Kyllä minä osasin kasvaa aikuiseksi ihan hyvin jo ennen lasten syntymää. Ja paljon aikuisemmaksi myös itseni tunsin, kun aivot eivät olleet ikijurrissa tuhansien tuntien unen puutteesta.

Tän palstan juttujen tason mukaan 99% suomalaisista äideistä olisi saunan taakse armolaukakselle vietävää sakkia, sen verran henkisesti epäkypsää porukkaa täällä piisaa.

Enkä väitä olevani itse sen parempi, onneksi käyn täällä enää todella harvoin.

Vierailija:

...kun käytännön kokemuksen mukaan useimmille käy lähinnä päinvastoin?

Moni nainen muuttuu TODELLA itsekeskeiseksi sen jälkeen kun saa lapsen: MINÄ ja minun lapseni, MINUN väsymykseni (eihän mies voi olla väsynyt vaikka valvoo yhtä lailla lapsen kanssa), MINUA pitää ymmärtää, olenhan ÄITI.

Ja tuosta henkisestä kypsyydestä: perhekerhoissa ym. mammapiireissä lähinnä tuijotellaan toisten lasten vaatteiden yhteensopivuutta tai arvostellaan av:lla kuinka siellä oli liian läskejä/laihoja/laitettuja/laittamattomia naisia.

Taitaa olla oman itsensä pönkitystä tuo väite henkisestä kypsymisestä. Moni nainen muuttuu aivottomaksi pullaksi lasten myötä.

Monet äidit karjuvat lapsilleen ja miehelleen lähes tauotta. No joo, kyllähän sitä kärsivällisyyttä koetellaan koko ajan mutta ei kärsivällisyys kaikilla kuitenkaan parane.

Ei se aikuistuminen johdu välttämättä juuri jälkikasvusta niinkuin monet väittää

Kyllä vaan suurin osa on!!

se muuttaa heitä. Tietenkin sitä haluaa mieluummin ajatella että muutos on kehittymistä kuin taantumista...



t. tosikko

Mutta jos niitä hermostumisen aiheitakin on tuhat kertaa enemmän päivässä kuin ennen, niin en minä ainakaan omalla kohdallani voi puhua mistään kehityksestä.



Ainoa kehitys on tapahtunut motivaatiossa työhön: koska työ on vastapainoa kotioloille, jaksan tehdä työni paremmin ja motivaatio on huipussaan. Pomokin tästä kehui.

En käy perhekerhoissa, enkä muutenkaan tunnista itseäni ap:n tekstistä.

Hain rooliani ja paikkaani maailmassa, suvussa, perheessämme. Lapsen syntymä kyllä vahvisti minua paljon henkisesti. Olen itsevarmempi, tiedän kuka olen ja mikä on minulle tärkeää.

Tuntuu, että se kehitys menee pikemminkin takapakkia monella.

Vierailija:

Tuntuu, että se kehitys menee pikemminkin takapakkia monella.

MInulla ei ole tapana kyttäillä toisten lapsia eikä vaatetuksia/painoa. :)

Jos tollaisia asioita kerrotaan niin yleensä se tehdään ns. lähipiirissä.



Toisaalta, eikö se ole luonnollista ja myönteistä? Henkisen kasvun ja kasvatuksen ajatus on ikivanha filosofinen asia.



Miksi äidiksi tuleminen ei olisi tärkeä osa kehityksessä kohti inhimillisyyttä?

Käytännössä henkisen kasvun ajatus on nähty usein myös yhteiskunnan tehtävänä. Yhtälailla inhimillistäminen on mahdollista yksilöiden ja yhteiskunnan tasolla.



Henkinen kasvuhan ei lopu koko elämän aikana. Joka sen tajuaa ei myöskään kai niin herkästi tuomitse niitä, jotka sanovat välillä " henkisesti kasvaneensa" . Ajattelee vaan että hyvä niin.

Äidit ja lapset ovat erilaisia.

Tämä lause on erityisen hauska tällä palstalla, jossa inhimillisyys, empaattisuus ja ylipäänsä kaikki järjellinen toiminta tuntuu juoseen ovesta ulos lasten syntymän myötä.



Mutta tosielämässä joo.

En ollut oppinut itsekkääksi. Todellakin kasvatti minua vastuuntuntoon. Vauvalla oli koliikki,korvatulehdus kierre (putket 6kk). Mieheni oli armeijassa ja olin aivan yksin vauvan kanssa, ilman tukiverkostoa (äitini kanssa huonot välit). Kaverit (kadonneet sellaiset) bailasivat ja minä vaan kokkailin kotona ja olin onnellinen. Nyt olen 40v ja lapseni aikuisia. Elämä hymyilee :)

Eli en ollut esim. työpaikalla se, joka aina tuli, kun tarvittiin ja joka aina jousti.



Eli tavallaan musta varmaan tuli inhottavampi.

Mä oon ollu yli 30, kun esikoinen syntyi, eli epäilen että lapsi mun " aikuistumiseni" on aiheuttanut.



Mä en välitä enää tippaakaan mitä muut musta ajattelee. Teen, tai teemme miehen kanssa, perhettämme koskevat ratkaisut itsenäisesti ja olemme riippumattomia. Ajattelen omilla aivoillani, en tarvitse ketään " pönkitämään" ratkaisujani tai mielepiteitäni. Uskallan olla oma ainutkertainen itseni.