Miten lapsia ja lapsenlapsia saanut ihminen voi kokea olevansa 85-vuotiaana täysin yksin?

Vierailija kirjoitti:

Ollut paska vanhempi ja isovanhempi.

Hänhän kertoi, ettei ole yksinäinen, on lapset ja lastenlapset.

Otsikko on täysin väärä, hän liitti tuon yksinäisyyden muisteluun, enää ei ole ketään, jonka kanssa voisi jakaa lapsuutta, nuoruutta, kun hän on viimeinen isosta perheestä ja ikätovereista.

Vierailija kirjoitti:

Klikkiotsikko. Varmasti irmakin miettii että onpa tyhmä otsikko ja selittelee lapsilleen. 

Näinköhän. Ehkä miettii että oli liian rehellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet lapset asuvat perheineen kaukana vanhemmistaan. Muutettu opiskeluiden ja töiden perässä pois lapsuuden kotipaikkakunnalta.

Mummo voi muuttaa perässä jos ketään ei ole siellä kotipitäjässä.

Muuttotappioalueen mörskä ei mene kaupaksi. 

Kun vanhempi on ollut ahdistava ja ylikävelevä rajaton mulukku, niin voipi olla, että ketään ei kiinnosta nähdä.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi lukea juttu. Rouvahan sanoi, ettei  hän ole yksinäinen. Mutta täysin yksin on muistamassa ja muistelemassa asioita, jotka tapahtuivat mm.nuoruudessa ja lapsuudessa Karjalassa, koska kaikki sisaret ja velipuolet, mies ja ystävät ovat kuolleet.

Minulla ei ole kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen enää ketään, kenen kanssa muistella lapsuuttani. En silti ole ajatellut, että olen yksin. Toki joskus on tullut mieleen, ettei voi kenenkään kanssa puhua niistä ajoista tai kysyä miten jokin asia oli, mutta sellaista se on. 
 

Voi herran jestas. Luuteko, että ne lapset ja lapsenlapset käy alvariina, vsrsinkin jos asuvat kaukana. Kuinka usein käyt mummoasi tapaassa? Asuuko lähellä? 

Vierailija kirjoitti:

Tää on silleen mielenkiintoinen kun lapsettomia aina trollataan yksinäisestä vanhuudesta ja sitten joku kolmen äiti ja kymmenen mummo voi hyvin kokea että hänellä ei ole ketään. Miltäköhän lapsista tuntui lukea tuo tieto Yleltä? 

Heistä tuntui varmaan hyvältä ja jaksoivat myös lukea jutun. Päinvastoin kuin sinä, jolla oli kiire postaamaan paskapuhetta ja juttu jäi lukematta.

Jutun viimeinen kappale:

Kuolema ei kammota

Irma on käynyt ahkerasti ikäihmisille järjestetyssä toiminnassa. Hän ei ole kuitenkaan etsinyt aktiivisesti uusia ystäviä.

Kuitenkin hän sai uuden ystävän tutustuttuaan henkilöön, joka myös toimi omaishoitajana.

Yksinäisyys välillä muistuttaa itsestään, mutta Irma ei pidä itseään yksinäisenä ihmisenä. Hän on ehtinyt sopeutua yksinoloon ja viihtyy kotona puuhailemassa.

Irma ei kammoksu kuolemaa, vaan pitää sitäkin luonnollisena osana elämää.

Elämässä on yhä tärkeitä ihmisiä, vaikka heitä ei näkisi kuin silloin tällöin.

– Tiedän, että lapset ja lapsenlapset ajattelevat minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi lukea juttu. Rouvahan sanoi, ettei  hän ole yksinäinen. Mutta täysin yksin on muistamassa ja muistelemassa asioita, jotka tapahtuivat mm.nuoruudessa ja lapsuudessa Karjalassa, koska kaikki sisaret ja velipuolet, mies ja ystävät ovat kuolleet.

Missä iässä tulee tarve muistella vanhoja asioita?

Mä olen nyt 61 ja muistelen miestä, jota tapailin Suomessa 35-vuotiaana. Nyt hän on sitten vähän aikaa pyörinyt päässä. 

Näin youtubessa videon, jossa oli hänen näköisensä mies. Johtuu ehkä myös siitä, että tuolloin oli yksi elämäni käännekohdista ja päädyin Tanskaan. Enkä ole yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi lukea juttu. Rouvahan sanoi, ettei  hän ole yksinäinen. Mutta täysin yksin on muistamassa ja muistelemassa asioita, jotka tapahtuivat mm.nuoruudessa ja lapsuudessa Karjalassa, koska kaikki sisaret ja velipuolet, mies ja ystävät ovat kuolleet.

Minulla ei ole kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen enää ketään, kenen kanssa muistella lapsuuttani. En silti ole ajatellut, että olen yksin. Toki joskus on tullut mieleen, ettei voi kenenkään kanssa puhua niistä ajoista tai kysyä miten jokin asia oli, mutta sellaista se on. 
 

Mäkin ihmettelen sitä, että lapsuudesta puhuminen vaatisi sen, että keskustelukumppanilla on tasan samat muistot. Mutta ehkä olen vaan liian nuori tajuamaan, kun en koe vielä mitään tarvetta muistella vanhoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi lukea juttu. Rouvahan sanoi, ettei  hän ole yksinäinen. Mutta täysin yksin on muistamassa ja muistelemassa asioita, jotka tapahtuivat mm.nuoruudessa ja lapsuudessa Karjalassa, koska kaikki sisaret ja velipuolet, mies ja ystävät ovat kuolleet.

Minulla ei ole kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen enää ketään, kenen kanssa muistella lapsuuttani. En silti ole ajatellut, että olen yksin. Toki joskus on tullut mieleen, ettei voi kenenkään kanssa puhua niistä ajoista tai kysyä miten jokin asia oli, mutta sellaista se on. 
 

Mäkin ihmettelen sitä, että lapsuudesta puhuminen vaatisi sen, että keskustelukumppanilla on tasan samat muistot. Mutta ehkä olen vaan liian nuori tajuamaan, kun en koe vielä mitään tarvetta muistella vanhoja.

Eivät ne muistot ihan samoja ole. Osa on yhteisiä, mutta eri ihmiset muistavat eri asioita. Siksi niitä onkin hauska muistella sellaisen kanssa, joka on ollut paikalla. Samoistakintapahtumista voi eri ihmisillä olla erilaisia muistoja ja tulkintoja.

Olen oikeastaan lapsesta asti ollut kiinnostunut vanhoista asioista ja muistoista. Äidillä oli tapana kertoa sukutarinoita. Kävivät melkein iltasaduista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi lukea juttu. Rouvahan sanoi, ettei  hän ole yksinäinen. Mutta täysin yksin on muistamassa ja muistelemassa asioita, jotka tapahtuivat mm.nuoruudessa ja lapsuudessa Karjalassa, koska kaikki sisaret ja velipuolet, mies ja ystävät ovat kuolleet.

Missä iässä tulee tarve muistella vanhoja asioita?

Vaikka missä.

Kovin usein nykynuoria kiinnostaa Afrikan lapset eikä omat lapset tai vanhempien hyvinvointi. Gloria hankitaan retkillä kehitysmaihin joita veronmaksajat kustantavat.

Tuohan on täysin luonnollinen tunne, kun ympäriltä häviää ihmiset, jotka on jakaneet sen lapsuuden ja nuoruuden. Itse menetin nuorena ainoan sisarukseni ja tuo omituinen tunne siitä, ettei kukaan jaa lapsuuden perheen muistoja, on tosi tuttu. Vaikka toki uusia tärkeitä ihmisiä tulee matkan varrella lisää. Luopuminen on iso osa elämää ja mielestäni se myös valmistaa ihmisen mieltä omaan kuolemaan.

Opin tänään itselleni sopivan lauseen: "Kun olet itsesi kanssa kahden, et ole koskaan yksin." 

Olen omassa erinomaisessa ja ylivertaisessa seurassani ja viihdyn.