Miksi kiipeilijät riskeeraavat elämänsä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle elämän onnistumista ei määritä sen pituus, vaan se, mitä sillä tekee.

Vuorikiipeily on yhtä kärsimystä muutaman minuutin saavutuksen tunteen vuoksi. Kaikki laitetaan peliin - ihmissuhteet, omaiset, lapset, raha ja oma elämä sen puolesta etteivät ylitsepääsemättömät luonnon elementit tai oma fysiologia petä. Harrastuksen voi mieltää puhtaaksi addiktioksi. Ihan verrannollinen heroiinin käyttöön tai hallitsemattomaan uhkapeliaddiktioon. John Krakauer totesi, että Everestille kiipeäminen oli elämäni suurin virhe. Muttei hän silti kiipeilyä kokonaan pystynyt lopettamaan, harrastelee nyt vähemmän vaaralisilla rinteillä, missä ei tarvitse nousta kuolemanvyöhykkeelle. Addiktille se lisää vain houkuttelevuutta, että tietää maailman parhaiden kiipeilijöiden jääneen sille tielle eli ettei mikään taito sinua pelasta, kun joudut pulaan.

Ei se kiipeilyä rakastaville ole kärsimystä, vaan nautintoa. 

Ei kannata projisoida omia fiiliksiään toisiin.

Se on ihan tosiasiallista kipua, palelua, sairastelua ja kärsimystä. Jopa onnistujat häilyvät fysikaalisen romahtamisen ja sairastumisen sekä selvimäisen rajoilla.

Kyllä. Se kuuluu kaikkeen urheiluun ja ruumiilliseen työhön.

Mielestäsi se kaikki on siis järjetöntä.

Normiurheilijat eivät ole hengenvaarassa maitohappojen vuoksi ja avun ulottumattomissa. Eivätkä treenaa sairaina, koska se johtaa esim. sydänlihaksen tulehdukseen.  

Eivät tosiaan. Normiurheilijat luovat ja tutkivat normeja ja niiden vaikutusta käyttäytymiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni vuorien seinämiä ei ole tarkoitettu ihmisen kuljettavaksi.

Emme oli kaikkivoipia, niin ei ole tarkoitettu.

Eipä ole ihmistä myöskään tarkoitettu kuljettamaan peltilaatikkoa 100 km/h ohittaen vastaantulevia peltilaatikoita muutamien metrien etäisyydeltä. Osa vielä istuttaa lapsensakin samaan surmanloukkuun ihan vain mennäkseen tekemään "jotain kivaa" ja pitää sitä normaalina. Mitä tulee riskeihin, niin pääsääntöisesti aliarvioimme itselle tuttujen ja arkipäiväisten asioiden riskejä ja sitten taas yliarvioimme itsellemme vieraiden asioiden riskejä. 

Kun ottaa huomioon että  enemmistö ei koko elinaikaan joudu kertaakaan kolariin maantienopeuksissa, niin taitaa omissa laskukaavoissasi olla jotain pielessä? 

Kysymys olikin siitä, että suurin osa ei edes mieti sitä olemassa olevaa riskiä (vaikka hyvin pieni se onkin) kun lähtee autolla tien päälle. Eikä mieti myöskään silloin, kun kyseessä on ns. huviajo, joka ei liity töihin menemiseen, ruokakaupassa käymiseen, lääkärillä käymiseen ja muuhun vastaavaan. Vastaavasti muutamaa reikäpäätä lukuunottamatta kiipeilijät kyllä miettivät riskejä tarkkaan, valmistelevat kiipeilyä huolellisesti ja niin edelleen. Pointti oli se, että me kaikki otamme tarpeettomia riskejä (huvipuistomatka autolla on sellainen, samoin vuorikiipeily). Tuntemani kiipeilijät tekevät sen kuitenkin ns. järki päässä ja tietäen, että tämä on tarpeeton riski. Suurin osa ihmisistä ei sen sijaan mieti ollenkaan omassa elämässään useimpia riskejä, eivät edes niitä tarpeettomia. Näistä lähtökohdista on melko turhaa kritisoida kiipeilijöitä turhan riskin ottamisesta. 

Olen harrastanut kaikenlaisia lajeja mitä joku voisi kutsua extremeurheiluksi. 

Näille lajeille on yhteistä se että:

- lajeissa on yleensä hyvin tarkka turvallisuuskulttuuri

- se mikä näyttää lajia tuntemattoman sivullisen mielestä riskinotolta ei välttämättä ole sitä kokeneen harrastajan näkökulmasta

- riskit pystytään minimoimaan toimimalla koulutuksen ja lajin ”parhaiden käytäntöjen” mukaan 

- ihmiset jotka näitä harrastavat ovat usein luonteeltaan keskimääräistä vakaampia ja harkitsevampia. Koheltajat eivät yleensä jaksa alkeiskurssia pidemmälle

Kukaan ei harrasta noita lajeja kuollakseen tai loukkaantuakseen, vaan päinvastoin elääkseen. 

Ja mitä tulee ap:n kysymykseen miksi kiipeilijät ovat kauniita ja komeita. No, hyväkuntoinen ihminen joka treenaa vartaloa kokonaisvaltaisesti kehittävää lajia ja nauttii elämästään on yleensä myös muiden mielestä viehättävä. 

Elämä on elämistä varten. Mieluummin kuolen elämästä nauttien kuin kuolen tylsään elämään. Kuoleman jälkeen ei kaduta, harmita tai mitään muutakaan, silloin lakataan olemasta.

Tilastollisesti sairaalahoitoa vaativia tapaturmia sattuu laskuvarjohypyssä 1 per 5000 harrastustuntia (yleensä nilkka tai polvi vääntyy alastulossa). 

Kiipeilyssä lääkärihoitoa tarvitaan myös keskimäärin kerran per 5000 harrastustuntia. 

Jalkapallossa vammoja käydään korjauttamassa keskimäärin 36 kertaa per 1000 harrastustuntia. 

tilastollisesti on todennäköisempää kuolla liikenneonnettomuudessa matkalla lentokentälle kuin laskuvarjohypyn aikana. 

Toisaalta kaikissa lajeissa on myös omia alakulttuurejaan ja alalajejaan jotka tietoisesti venyttävät niitä rajoja missä lajia voi turvallisesti harrastaa. 

Vammojen ja onnettomuuksien todennäköisyys kasvaa hurjasti mitä kauemmas mennään ns perusharrastamisesta. Laskuvarjoharrasrajienkin parissa on harrastajaryhmiä joita muut harrastajat katsovat vähän vinoon ja ajattelevat että ”tossa touhussa ei oo mitään järkeä ja jollekin käy vielä huonosti”. 

Sama pätee moottoripyöräilyyn, kamppailulajeihin, kiipeilyyn ja sukellukseen.  Muista lajeista en tiedä kun en ole niitä harrastanut. 
 

Vierailija kirjoitti:

Tilastollisesti sairaalahoitoa vaativia tapaturmia sattuu laskuvarjohypyssä 1 per 5000 harrastustuntia (yleensä nilkka tai polvi vääntyy alastulossa). 

Kiipeilyssä lääkärihoitoa tarvitaan myös keskimäärin kerran per 5000 harrastustuntia. 

Jalkapallossa vammoja käydään korjauttamassa keskimäärin 36 kertaa per 1000 harrastustuntia. 

tilastollisesti on todennäköisempää kuolla liikenneonnettomuudessa matkalla lentokentälle kuin laskuvarjohypyn aikana. 

Toisaalta kaikissa lajeissa on myös omia alakulttuurejaan ja alalajejaan jotka tietoisesti venyttävät niitä rajoja missä lajia voi turvallisesti harrastaa. 

Vammojen ja onnettomuuksien todennäköisyys kasvaa hurjasti mitä kauemmas mennään ns perusharrastamisesta. Laskuvarjoharrasrajienkin parissa on harrastajaryhmiä joita muut harrastajat katsovat vähän vinoon ja ajattelevat että ”tossa touhussa ei oo mitään järkeä ja jollekin käy vielä huonosti”. 

Sama pätee moottoripyöräilyyn, kamppailulajeihin, kiipeilyyn ja sukellukseen.  Muista lajeista en tiedä kun en ole niitä harrastanut. 
 

Tämä. Aika moni ihminen elää jostain syystä ajatusmaailmassa, jossa jalkapallon ja lätkän harrastaminen on normaalia ja turvallista, laskuvarjohyppy (en puhu nyt base-hyppääjistä tai vastaavista) taas riskialtista kaistapäiden hommaa. 

Eniten ihmetyttää numeraalinen pakkomiele. Moni haluaa kiivetä kaikki kasitonniset ja eri maanosien/maiden korkeimmat paikat. Maisemallisesti upeampia huippuja löytyy matalampaa, mutta ne ei kiinnosta vuorikiipeilijää.

En tiedä oliko se tekoälyn tuotos mutta näin kylmäävän videon missä tulivuoren huipulle matkanneet turistit kuvasivat haltioituneina juuri purkautunutta tulivuorenhuippua kera selfie-ilmeilyin, sitten seurueen hymyt hyytyivät ja taivaalta alkoi putomamaan tuhatasteisia hehkuvan oransseja kahvakuulan painoisia laavankappaleita FIU tömps FIU tömps FIU FIU FIU ja sitten video katkesi.

Tarvitsevat adrenaliinipaukkunsa. Sen jälkeen tuntee olevansa olemassa. Eli siis ihmiset joilta puuttuu mielikuvitus ja elämä. Addiktit pyrkivät täyttämään onttouttaan jollakin.

Vierailija kirjoitti:

Eniten ihmetyttää numeraalinen pakkomiele. Moni haluaa kiivetä kaikki kasitonniset ja eri maanosien/maiden korkeimmat paikat. Maisemallisesti upeampia huippuja löytyy matalampaa, mutta ne ei kiinnosta vuorikiipeilijää.

Just tämä, ei mietitä asioiden laatua, vaan sitä että pääsee flexaamaan sillä että on kiivennyt kaikki 8000 metriset, välittämättä siitä, nauttiko siellä olosta oikeasti.

Tää samahan koskee esim. matkailussa maabongareita, majakkabongareita ym.

Vierailija kirjoitti:

Tarvitsevat adrenaliinipaukkunsa. Sen jälkeen tuntee olevansa olemassa. Eli siis ihmiset joilta puuttuu mielikuvitus ja elämä. Addiktit pyrkivät täyttämään onttouttaan jollakin.

Ja jos on tarve päästä ”tavallisen elämän” yläpuolelle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle elämän onnistumista ei määritä sen pituus, vaan se, mitä sillä tekee.

Vuorikiipeily on yhtä kärsimystä muutaman minuutin saavutuksen tunteen vuoksi. Kaikki laitetaan peliin - ihmissuhteet, omaiset, lapset, raha ja oma elämä sen puolesta etteivät ylitsepääsemättömät luonnon elementit tai oma fysiologia petä. Harrastuksen voi mieltää puhtaaksi addiktioksi. Ihan verrannollinen heroiinin käyttöön tai hallitsemattomaan uhkapeliaddiktioon. John Krakauer totesi, että Everestille kiipeäminen oli elämäni suurin virhe. Muttei hän silti kiipeilyä kokonaan pystynyt lopettamaan, harrastelee nyt vähemmän vaaralisilla rinteillä, missä ei tarvitse nousta kuolemanvyöhykkeelle. Addiktille se lisää vain houkuttelevuutta, että tietää maailman parhaiden kiipeilijöiden jääneen sille tielle eli ettei mikään taito sinua pelasta, kun joudut pulaan.

Ei se kiipeilyä rakastaville ole kärsimystä, vaan nautintoa. 

Ei kannata projisoida omia fiiliksiään toisiin.

Se on ihan tosiasiallista kipua, palelua, sairastelua ja kärsimystä. Jopa onnistujat häilyvät fysikaalisen romahtamisen ja sairastumisen sekä selvimäisen rajoilla.

Kyllä. Se kuuluu kaikkeen urheiluun ja ruumiilliseen työhön.

Mielestäsi se kaikki on siis järjetöntä.

Normiurheilijat eivät ole hengenvaarassa maitohappojen vuoksi ja avun ulottumattomissa. Eivätkä treenaa sairaina, koska se johtaa esim. sydänlihaksen tulehdukseen.  

Kaikki urheilu kovalla tasolla on epäterveellistä. "Urheilija ei tervettä päivää näe".

Sulla on nyt tosi vääristynyt näkökulma. Ei vuorikiipeilyyn lähtökohtaisesti kuulu mikään sairastuminen sen enempää kuin muuhunkaan urheiluun. Toki vuoristotaudin riski on aina olemassa. 

Olisi ollut hauska lukea vastauksia aiheeseen liittyen.

Sen sijaan tämä ketju olikin taas kokoelma vuorikiipeilyn vihaajien keksimiä stereotypioita ja olkiukkoja. 

Vierailija kirjoitti:

Kiipeilyssä ei siis ne riskit konkretisoidu vain kerran, vaan onnettomuudet ovat tavallisia. Dokumentin kiipeilijä putosi 15 metriä, meni selkä ym., muttei kuollut. Ei kuitenkaan lopettanut harrastusta vaan palasi takaisin samaan paikkaan yrittämään. Jokin persoonan osa saa haistattamaan kuolemalle ja luottamaan siihen, ettei osu kohdalle.

Kiinnostaa todella millainen ihminen tuntee niin?

Nainen saavutti unelmansa ja meni naimisiin sekä sai lapsen. Mutta hänen ystävänsä n. 40v.  putosi 1500m lumivuorelta. Polttohaudattiin Katmandussa.  Kaksi lasta jäi orvoksi ( en tiedä oliko aviomiestä hänellä.) Minusta turhan vaarallinen harrastus äidille.

Moni aiheuttaa oman kuolemansa hitaasti stressillä, päihteillä tai roskaruoalla. 

Kyllä se on sitä oikein elettyä elämää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle elämän onnistumista ei määritä sen pituus, vaan se, mitä sillä tekee.

Vuorikiipeily on yhtä kärsimystä muutaman minuutin saavutuksen tunteen vuoksi. Kaikki laitetaan peliin - ihmissuhteet, omaiset, lapset, raha ja oma elämä sen puolesta etteivät ylitsepääsemättömät luonnon elementit tai oma fysiologia petä. Harrastuksen voi mieltää puhtaaksi addiktioksi. Ihan verrannollinen heroiinin käyttöön tai hallitsemattomaan uhkapeliaddiktioon. John Krakauer totesi, että Everestille kiipeäminen oli elämäni suurin virhe. Muttei hän silti kiipeilyä kokonaan pystynyt lopettamaan, harrastelee nyt vähemmän vaaralisilla rinteillä, missä ei tarvitse nousta kuolemanvyöhykkeelle. Addiktille se lisää vain houkuttelevuutta, että tietää maailman parhaiden kiipeilijöiden jääneen sille tielle eli ettei mikään taito sinua pelasta, kun joudut pulaan.

Olen samaa mieltä. Se on addikti. 

Ihankuin alkoholistille viina on aina ykkönen, sitä pitää saada aina vaikka miten.  Lapset ja vaimo jäävät aina kaukaiselle kakkossijalle. Hänelle on ihan sama miten he kärsivät juomisesta.

En ole koskaan ottanut mitään tämän tyyppisiä riskejä kiipeilyssä. 

Riskienhallinta on yksi osa lajissa kehittymistä. Lihaskunnon, liikkuvuuden, kivunsiedon ja reitinlukutaidon lisäksi. On varmana yksi monipuolisimpia urheilulajeja mitä on, joskin tekee kropasta apinan näköisen.

Edes free soloaja alex honnold ei ota kuolemanriskiä. Nuo reitit ovat hänelle yhtä helppoja kuin sinulle kävely. Et vaan tajua sitä koska et ymmärrä miten paljon nämä ihmiset harjoittelevat sitä mitä tekevät ja sinulla ei ole siihen mitään tatsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarvitsevat adrenaliinipaukkunsa. Sen jälkeen tuntee olevansa olemassa. Eli siis ihmiset joilta puuttuu mielikuvitus ja elämä. Addiktit pyrkivät täyttämään onttouttaan jollakin.

Ja jos on tarve päästä ”tavallisen elämän” yläpuolelle. 

Harvemmin se sitä on. Ennemminkin kehityskaari menee niin, että joku houkuttelee hyvin maanläheiselle boulder-salille kokeilemaan hassua lajia, suorituksista tulee hyvä olo koska urheilu tuntuu kivalta ja sisältää myös pelillisen elementin ja kulttuurikin on harvinaisen terve, ja siitä lähtee sitten vaan pikku hiljaa kehittymään. Laajentaa yläköyteen, leadiin, ja jos into kasvaa niin ehkä joskus vuorillekin. 

Onnettomuuksia sattuu niille tyypeille, jotka ovat onnettomuusalttiita normaalissakin elämässä eli kuumapäisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet kertoneet että musta pilvi seuraa arjessa koko ajan eli jonkinlainen masennus . Kun lähtee vaikka kiipeämään Mount Everestille tämä pilvi häviää . 

Tätä kutsutaan adrenaliininarkkaukseksi.

Tuollaisessa kiipeilyssä ei ole mitään  adrenaliinin kans tekemistä. 

Rauhalliset lepposat tyypit jaksaa patikoida vuorelle 10 viikkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle elämän onnistumista ei määritä sen pituus, vaan se, mitä sillä tekee.

Vuorikiipeily on yhtä kärsimystä muutaman minuutin saavutuksen tunteen vuoksi. Kaikki laitetaan peliin - ihmissuhteet, omaiset, lapset, raha ja oma elämä sen puolesta etteivät ylitsepääsemättömät luonnon elementit tai oma fysiologia petä. Harrastuksen voi mieltää puhtaaksi addiktioksi. Ihan verrannollinen heroiinin käyttöön tai hallitsemattomaan uhkapeliaddiktioon. John Krakauer totesi, että Everestille kiipeäminen oli elämäni suurin virhe. Muttei hän silti kiipeilyä kokonaan pystynyt lopettamaan, harrastelee nyt vähemmän vaaralisilla rinteillä, missä ei tarvitse nousta kuolemanvyöhykkeelle. Addiktille se lisää vain houkuttelevuutta, että tietää maailman parhaiden kiipeilijöiden jääneen sille tielle eli ettei mikään taito sinua pelasta, kun joudut pulaan.

Olen samaa mieltä. Se on addikti. 

Ihankuin alkoholistille viina on aina ykkönen, sitä pitää saada aina vaikka miten.  Lapset ja vaimo jäävät aina kaukaiselle kakkossijalle. Hänelle on ihan sama miten he kärsivät juomisesta.

Miehiä joille vaimo ja lapset ovat ykkössijalla on todella vähän. Radioamatööri ei tietenkään riskeeraa henkeään onnettomuuteen mutta saa ehkä jonkun suolistosyövän istuskelusta ja pullan syönnistä sitten.