Miksi kiipeilijät riskeeraavat elämänsä?
Tuntuu, että kaikki harrastekiipeilijät ovat kauniita ja komeita. Ehkä jonkinlainen kaikkivoipaisuus -syndrooma? Uskon, että hetkenä, jolloin putoaa sitä katuu, että aloitti koko harrastuksen, jos hintana on oma elämä?
Tuli Ylen Girl climberista mieleen.
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni vuorien seinämiä ei ole tarkoitettu ihmisen kuljettavaksi.
Emme oli kaikkivoipia, niin ei ole tarkoitettu.
Eipä ole ihmistä myöskään tarkoitettu kuljettamaan peltilaatikkoa 100 km/h ohittaen vastaantulevia peltilaatikoita muutamien metrien etäisyydeltä. Osa vielä istuttaa lapsensakin samaan surmanloukkuun ihan vain mennäkseen tekemään "jotain kivaa" ja pitää sitä normaalina. Mitä tulee riskeihin, niin pääsääntöisesti aliarvioimme itselle tuttujen ja arkipäiväisten asioiden riskejä ja sitten taas yliarvioimme itsellemme vieraiden asioiden riskejä.
Kun ottaa huomioon että enemmistö ei koko elinaikaan joudu kertaakaan kolariin maantienopeuksissa, niin taitaa omissa laskukaavoissasi olla jotain pielessä?
Kysymys olikin siitä, että suurin osa ei edes mieti sitä olemassa olevaa riskiä (vaikka hyvin pieni se onkin) kun lähtee autolla tien päälle. Eikä mieti myöskään silloin, kun kyseessä on ns. huviajo, joka ei liity töihin menemiseen, ruokakaupassa käymiseen, lääkärillä käymiseen ja muuhun vastaavaan. Vastaavasti muutamaa reikäpäätä lukuunottamatta kiipeilijät kyllä miettivät riskejä tarkkaan, valmistelevat kiipeilyä huolellisesti ja niin edelleen. Pointti oli se, että me kaikki otamme tarpeettomia riskejä (huvipuistomatka autolla on sellainen, samoin vuorikiipeily). Tuntemani kiipeilijät tekevät sen kuitenkin ns. järki päässä ja tietäen, että tämä on tarpeeton riski. Suurin osa ihmisistä ei sen sijaan mieti ollenkaan omassa elämässään useimpia riskejä, eivät edes niitä tarpeettomia. Näistä lähtökohdista on melko turhaa kritisoida kiipeilijöitä turhan riskin ottamisesta.
Olen harrastanut kaikenlaisia lajeja mitä joku voisi kutsua extremeurheiluksi.
Näille lajeille on yhteistä se että:
- lajeissa on yleensä hyvin tarkka turvallisuuskulttuuri
- se mikä näyttää lajia tuntemattoman sivullisen mielestä riskinotolta ei välttämättä ole sitä kokeneen harrastajan näkökulmasta
- riskit pystytään minimoimaan toimimalla koulutuksen ja lajin ”parhaiden käytäntöjen” mukaan
- ihmiset jotka näitä harrastavat ovat usein luonteeltaan keskimääräistä vakaampia ja harkitsevampia. Koheltajat eivät yleensä jaksa alkeiskurssia pidemmälle
Kukaan ei harrasta noita lajeja kuollakseen tai loukkaantuakseen, vaan päinvastoin elääkseen.
Ja mitä tulee ap:n kysymykseen miksi kiipeilijät ovat kauniita ja komeita. No, hyväkuntoinen ihminen joka treenaa vartaloa kokonaisvaltaisesti kehittävää lajia ja nauttii elämästään on yleensä myös muiden mielestä viehättävä.
Elämä on elämistä varten. Mieluummin kuolen elämästä nauttien kuin kuolen tylsään elämään. Kuoleman jälkeen ei kaduta, harmita tai mitään muutakaan, silloin lakataan olemasta.
Tilastollisesti sairaalahoitoa vaativia tapaturmia sattuu laskuvarjohypyssä 1 per 5000 harrastustuntia (yleensä nilkka tai polvi vääntyy alastulossa).
Kiipeilyssä lääkärihoitoa tarvitaan myös keskimäärin kerran per 5000 harrastustuntia.
Jalkapallossa vammoja käydään korjauttamassa keskimäärin 36 kertaa per 1000 harrastustuntia.
tilastollisesti on todennäköisempää kuolla liikenneonnettomuudessa matkalla lentokentälle kuin laskuvarjohypyn aikana.
Toisaalta kaikissa lajeissa on myös omia alakulttuurejaan ja alalajejaan jotka tietoisesti venyttävät niitä rajoja missä lajia voi turvallisesti harrastaa.
Vammojen ja onnettomuuksien todennäköisyys kasvaa hurjasti mitä kauemmas mennään ns perusharrastamisesta. Laskuvarjoharrasrajienkin parissa on harrastajaryhmiä joita muut harrastajat katsovat vähän vinoon ja ajattelevat että ”tossa touhussa ei oo mitään järkeä ja jollekin käy vielä huonosti”.
Sama pätee moottoripyöräilyyn, kamppailulajeihin, kiipeilyyn ja sukellukseen. Muista lajeista en tiedä kun en ole niitä harrastanut.
Vierailija kirjoitti:
Tilastollisesti sairaalahoitoa vaativia tapaturmia sattuu laskuvarjohypyssä 1 per 5000 harrastustuntia (yleensä nilkka tai polvi vääntyy alastulossa).
Kiipeilyssä lääkärihoitoa tarvitaan myös keskimäärin kerran per 5000 harrastustuntia.
Jalkapallossa vammoja käydään korjauttamassa keskimäärin 36 kertaa per 1000 harrastustuntia.
tilastollisesti on todennäköisempää kuolla liikenneonnettomuudessa matkalla lentokentälle kuin laskuvarjohypyn aikana.
Toisaalta kaikissa lajeissa on myös omia alakulttuurejaan ja alalajejaan jotka tietoisesti venyttävät niitä rajoja missä lajia voi turvallisesti harrastaa.
Vammojen ja onnettomuuksien todennäköisyys kasvaa hurjasti mitä kauemmas mennään ns perusharrastamisesta. Laskuvarjoharrasrajienkin parissa on harrastajaryhmiä joita muut harrastajat katsovat vähän vinoon ja ajattelevat että ”tossa touhussa ei oo mitään järkeä ja jollekin käy vielä huonosti”.
Sama pätee moottoripyöräilyyn, kamppailulajeihin, kiipeilyyn ja sukellukseen. Muista lajeista en tiedä kun en ole niitä harrastanut.
Tämä. Aika moni ihminen elää jostain syystä ajatusmaailmassa, jossa jalkapallon ja lätkän harrastaminen on normaalia ja turvallista, laskuvarjohyppy (en puhu nyt base-hyppääjistä tai vastaavista) taas riskialtista kaistapäiden hommaa.
Eivät tosiaan. Normiurheilijat luovat ja tutkivat normeja ja niiden vaikutusta käyttäytymiseen.