Miten suhtautua lapsen vihaan hänet hylännyttä vanhempaa kohtaan?
Täällä on varmaankin sellaisiakin vanhempia, joiden lapsen toinen vanhempi on enemmän tai vähemmän kokonaan hylännyt lapsen tai jotka ovat itse lapsena joutuneet hylätyiksi. Nämä lapset käyvät kaikki varmasti läpi hyvinkin erilaisia tunteita asiaan liittyen ja joskus sitä seuratessa ei kyllä oikein tiedä, mitä sanoisi.
Meillä tilanne on hieman erikoisempi, mutta pääpiirteissään sellainen, että meillä on teini-ikäinen poika lähipiiristämme yksityisessä sijoituksessa. Valitettavasti hänen äitinsä on hänet käytännössä lähes hylännyt ja isääkään ei ole. Tähän asti hän on joitakin hyvin lyhyitä yksittäisiä välähdyksiä lukuunottamatta ottanut tilanteen niin, että on löytänyt syitä, miksi äidin oli ihan pakko hänet hylätä tai fantasioinut, miten kyse on vain väliaikaisesta ja pakon sanelemasta tilanteesta ja miten äiti kohta pistää hänet ykköseksi tärkeysjärjestyksessään. Me emme ole näitä fantasioita vahvistaneet, mutta emme myöskään kumonneet ja se on pojalle riittänyt.
Nyt kuitenkin hän on alkanut yhä useammin tuomaan esiin vihaansa tilanteeseen, toisaalta ilmoittaa hyvin herkästi meille, että emme ole hänen äitinsä ja isänsä. Äitiin kohdistuviin vihanpurkauksiin emme hirveästi ole kommentoineet suuntaan tai toiseen, hieman yrittäneet selittää äitinsä motiiveja, kuten ne ymmärrämme, mutta ei muuta. Nyt kuitenkin lapsi on alkanut vaatia kannanottoa asiaan. Eilen esimerkiksi kysyi, lähettäisinkö minä pois kotoa pienemmän poikamme, jos mieheni sitä vaatisi. Vastasin, että en osaa kuvitella, missä tilanteessa hän voisi sellaista vaatia, mutta missään nimessä en hylkäisi sen enempää biologista poikaani kuin häntäkään kenenkään painostuksesta. Tästähän sitten tietysti kätevästi päästiin siihen, miksi hänen äitinsä sitten vastasi miehensä uhkavaatimukseen valita hänen ja pojan väliltä niin, että valitsi miehensä. Siihen en sitten osannut muuta sanoa, kuin että en tiedä.
Asiantuntijat korostavat koko ajan, miten meidän pitää antaa lapsen säilyttää myönteinen kuva äidistään ja ymmärrän kyllä perustelut tähän, mutta se ei silti paljon auta, kun lapsi kysyy, miksi äiti ei hänestä välitä :(
Kommentit (8)
Mun 6v lapsi vihaa isäänsä, ei ole nähnyt häntä eron jälkeen kuin ehkä 10kertaa (3½vuoden aikana). Viimeiseen 1½vuoteen ei ole nähnyt lainkaan. Ei puhu minulle asiasta juurikaan, mun äidille oli puhunut. Mun uudelta mieheltä on usein kysynyt voisiko hän olla lapselle isä kun oma isä on niin tyhmä.
sitten murrosiässä. Minun vain on välillä todella vaikea olla puhumatta pahaa isästään, vaikka tiedänkin sen olevan tärkeää. Ottaa vain niin hirveästi päähän, kun näkee, kuinka pettynyt ja surullinen lapsi aina on, kun isä taas teki oharit.
Pääsääntö on, että lapsella on oikeus tuntea niin kuin tuntee ja myös vihan tunne on hyväksyttyä.
Tapaako lapsi lainkaan äitiään ?
Jos ei ole tavannut pitkään aikaan/koko sijoituksen aikana, niin olisi varmaankin syytä pyrkiä tapaaminen järjestämään, että äiti voisi itse selittää tekojensa motiiveja ja omia tunteitaan lasta kohtaan.
Ellei tapaaminen ole mahdollista, voisi lapsi ehkä lähestyä vanhempaansa kirjeellä ja kertoa avoimesti tunteistaan - vaikka kirjettä ei koskaan edes lähettäisi äidilleen, voi se auttaa lasta käsittelemään asiaa eteenpäin.
Mutta onhan se tuskaa katsoa vierestä. Minulla vielä niin pieni hylätty, nelivuotias poika, jonka isä täysi kusipää.
Nyt tilanne on jo käytännössä se, että omaan kotiinsa äiti ottaa pojan vierailulle vain, jos isäpuoli ei ole kotona, silloin tapaa myös pikkusisaruksiaan, mutta usein tapaamiset tapahtuvat myös niin, että menevät kahvilaan tai äiti käy meillä. Viime kesänä hiukan pidemmältä tapaamiselta jouduimme hakemaan pojan kesken pois, tämä kesänä pidempi tapaaminen ei sitten kuulemma sovi aikatauluihin. Tällä hetkellä välimatkaakin on äidin perheineen muutettua aika paljon, joten se vaikeuttaa myös. Tuntuu suoraan sanoen aika pahalta pistää poikaa moneksi tunniksi junaan istumaan muutaman tunnin vierailun takia saatikka sitten käymään kahvilla puolen Suomen päässä.
Vierailija:
Pääsääntö on, että lapsella on oikeus tuntea niin kuin tuntee ja myös vihan tunne on hyväksyttyä.
Tapaako lapsi lainkaan äitiään ?
Jos ei ole tavannut pitkään aikaan/koko sijoituksen aikana, niin olisi varmaankin syytä pyrkiä tapaaminen järjestämään, että äiti voisi itse selittää tekojensa motiiveja ja omia tunteitaan lasta kohtaan.
Ellei tapaaminen ole mahdollista, voisi lapsi ehkä lähestyä vanhempaansa kirjeellä ja kertoa avoimesti tunteistaan - vaikka kirjettä ei koskaan edes lähettäisi äidilleen, voi se auttaa lasta käsittelemään asiaa eteenpäin.
itse selostaisin rehellisesti tilanteen, jos en tietäisi, sanoisin myös sen. En kuitenkaan mitän negatiivista sanoisi. Koettaisin painottaa sitä että nyt ei enää hylätä.
Mutta on lapsella oikeus myös vihaan.
Hienoa jos oikeasti olet sitoutunut lapseen niin, ettet missään olosuhteissa hylkää, monesti nuo ressukat kun joutuvat sijoitukseen sijoituksen perään. Voimia sinulle ja viisautta.
Teinit ovat hyvin mustavalkoisia ja oikeudentuntoisia, oli vaikea ymmärtää, että väärin toimineellakin oli syynsä ja varmasti niitä hyviäkin puolia. Äitini hoiti asian minusta todella hyvin, antoi minulle tavallaan luvan olla vihainen ja myönsi, että isä oli ehdottoman väärässä ja toisteli, että vika ei ollut minun, mutta ei kuitenkaan täysin dissannut isäänikään, vaikka varmasti oli itsekin katkera. Viha on kuitenkin hyvä merkki, silloin lapsi jo alkaa ymmärtää, että syy ei olekaan kokonaan hänen itsensä, kuten pieni lapsi helposti ajattelee ja siksi vihaa ei saa tukahduttaa.
Itse olen aikuisena tavannut isäni ja tavallaan ymmärrän, miksi hän teki mitä teki ja meillä on ihan korrektit välit, vaikka en tietenkään vieläkään hänen päätöstään hylätä minut hyväksykään. Ymmärrän kuitenkin hieman.