Olitko lapsena yksinäinen? Entä nyt?

Tuntui, että seuraa oli vaikka muille jakaa, päiviä piti pistää kalenteriin muistiin, ketä tapaa ja milloin.

Lapsensaannin pitäisi olla elämän iloisinta ja onnellisinta aikaa, mutta se tuhosi kaikki ystävyyssuhteeni. Kenelläkään ei ole enää aikaa äidille, jonka täytyy aina ottaa lapsi mukaan, minne meneekin.

mutta olin silloin luonteeltani sellainen, ettei se kauheasti järkyttänyt. Asuimme maalla, minulla oli paljon lemmikkejä ja sisaruksia muutama, vaikkakin ikäerot suuret. Olin tyypillinen hikipinko ja paljon ikäisiäni edellä henkisesti. Mieluummin kävin yksikseni pyörälenkeillä tai luin kirjoja tms.



Nykyisin olen paljon sosiaalisempi, kun olen löytänyt samanhenkistä seuraa. Yksinäisyyskään ei kuitenkaan muserra minua. Ehkäpä siksi, että tiedän mistä löydän ystävän seuraa, jos meinaa ahdistaa liikaa.

Sama jatkuu nykyisinkin.