Auttakaa minua ymmärtämään, miksi minua seuraa vuodesta toiseen haave itsemurhasta, jonka toteuttaisin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut lapsesta asti tuollaisia ajatuksia. Asuin silloin kerrostalossa yläkerrassa ja aina välillä parvekkeella tuli mielikuvia miten vain hyppään kaiteen yli ja millainen verinen mössö siitä pihalle jää. Aikuiset olivat niin kaoottisia etten heille tällaisista ajatuksista koskaan puhunut. Niitä on sitten tullut myös aikuisiällä, yhtäkkiä näen miten menen junan alle jne. Tämä on yksi syy miksen erityisesti pidä autoilusta, kun erityisesti motarilla kovassa vauhdissa tulee näitä ajatuksia miten voisi vain vauhdissa ohjata auton jonnekin ja kaikki olisi sitten ohi. Ovathan ne ankeita, mutta tavallaan tällaiseen on ehkä tottunut siinä missä diabeetikko tottuu siihen, että joskus voi tulla huono olo.

Ymmärrän nämäkin ajatukset mutta aloituksessa puhun ihan todellisesta haaveesta ja halusta, jota joudun käsittelemään aina uudelleen itseni kanssa. Se on siis toive kuolla eikä varsinainen pakkoajatus siitä, että tekisin itselleni yllättäen jotain. Kyllä minä niitäkin välillä ajattelen mutta ne ovat ohineneviä eikä kovin häiritseviä, ennemminkin vain ajatus, että millaistakohan sekin olisi. Tuo mökillä olo kuitenkin olisi sellainen ihana täydellinen tapa minusta päättää tämä elämä sitten kun tai jos en enää jaksa. Olen sitten miettinyt, että toteutan sen tosiaan sitten. Välillä mietin, että pitäisikö minun lakata haaveilemasta tuollaisesta mutta toisaalta se tuo turvan tunteen, ettei tarvitse jäädä jos ei halua. Pääosin kuitenkin haluan elää mutta joudun vain paljon säätelemään ja olemaan yksin, että jaksan. Herkästi valitettavasti uuvahdan tai yritän liikaa kunnes uuvahdan. Varmaan tässä asiassa on vielä opittavaa. Ap 

Täydellisen rauhan ja levon kaipuu.

Jykevin keino välttää ottamasta vastuu itsestään. 

Kasvaako mökkirannalla Datura aka hulluruoho?

Otat muutaman kukan tai siemeniä, syöt niitä niinpaljon kuin pystyt.

Saat elämäsi pahimman painajaishallusinaatiot ja kuolet myrkytykseen.

Ei mitenkään rauhallinen tapa lähteä mutta ainakin mielenkiintoinen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla elämänmittainen kuolemanhalu on tullut siitä, kun se elämänmalli, jota mulle pienestä pitäen tarjoiltiin, ei vain kertakaikkiaan ollut sellainen, jossa olisin halunnut elää. Että ihmissuhteet, jossa minua ei haluta eikä rakasteta olisivat normaaleja ja se rakkaudettomuus pitäisi vain hyväksyä ja esittää maailmalle kuin kaikki olisi normaalia. Että pysyn turvassa vain, jos miellytän muita. Sitten tätä esityksen hyväksyntää kutsutaan rakkaudeksi ja tyhjää, rakkaudetonta olemista elämäksi ja minä siinä kaiken keskellä olen muka todellinen minä. Ja vtut.

Minusta tuo on hienoa, että tunnistat ja näet tuon kaiken. Olen itse huomannut tässä elämässä, että harva ymmärtää edes kyseenalaistaa sitä kuka oikeasti on kaiken sen opitun ohjauksen takana. Minua on helpottanut se, että olen päästänyt irti kaikista niistä ihmissuhteista ja mennyt täysin omia polkujani. Elän erilaista mutta omanlaista elämääni ja olen siihen tyytyväinen, että olen niin päättänyt tehdä vaikka on tietenkin ajoittain raskastakin mutta ainakin koen olevani oma itseni niin hyvin kuin kykenen. Ap 

Minulla sama. Elämässä ja parisuhteessa välillä niin raskaita asioita, että ilman masennustakin haaveilen siitä, että se kaikki tuska loppuu. Olen minäkin miettinyt täsmälleen, miten ja missä sen tekisin. Ajatus tuntuu jotenkin todella lohduttavalta.

Ja koskaan en sitä siltikään aio tehdä. Lasteni vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä kuulostaa vähän minun kirjoittamaltani: päättäisin päiväni pienellä erämaajärvellä, paikassa, jossa olen ollut kaikkein onnellisin. Katselisin sumuiselle järvelle ja kuuntelisin läheisellä suolla lähtöä tekeviä kurkia. Martainen maa tuoksuisi havuilta ja happamalta, lähestyvältä roudalta. Lukisin lempikirjani viimeisen kerran ja lähtisin.

Minulla on kylläkin keskivaikea masennus, joten ehkä se vaikuttaa asiaan. Haluaisin kuolla, koska paranin syömishäiriöstä, ja painoni nousi normaaliin ja pikkuisen ylikin. Ironista, että paranin vain elääkseni elämää, jota en enää halua.

🐷

Ajan energiat ovat voimakkaat ja vaikuttavat ihmisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama. Elämässä ja parisuhteessa välillä niin raskaita asioita, että ilman masennustakin haaveilen siitä, että se kaikki tuska loppuu. Olen minäkin miettinyt täsmälleen, miten ja missä sen tekisin. Ajatus tuntuu jotenkin todella lohduttavalta.

 

Ja koskaan en sitä siltikään aio tehdä. Lasteni vuoksi. 

Jatkan vielä, kun luin ketjua. Juuri tuo, että sitä on vaan niin väsynyt kaikkeen, että haluaisi pois. Niin uupunut että haaveilee siitä hetkestä, kun saa jättää hyvästit kaikelle ja lopettaa tähän. Rakkaassa paikassa ja maisemassa. Että kiitos kaikesta, nyt minä lähden. Voi, miten ihanalta se ajatus tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama. Elämässä ja parisuhteessa välillä niin raskaita asioita, että ilman masennustakin haaveilen siitä, että se kaikki tuska loppuu. Olen minäkin miettinyt täsmälleen, miten ja missä sen tekisin. Ajatus tuntuu jotenkin todella lohduttavalta.

 

Ja koskaan en sitä siltikään aio tehdä. Lasteni vuoksi. 

Jatkan vielä, kun luin ketjua. Juuri tuo, että sitä on vaan niin väsynyt kaikkeen, että haluaisi pois. Niin uupunut että haaveilee siitä hetkestä, kun saa jättää hyvästit kaikelle ja lopettaa tähän. Rakkaassa paikassa ja maisemassa. Että kiitos kaikesta, nyt minä lähden. Voi, miten ihanalta se ajatus tuntuu.

Jos jotakin voi kutsua kauniiksi suruksi, niin tätä. Oikeaan aikaan tapahtuvaa luopumista, joka tuntuu haikealta mutta hyvältä. Ajatuksen tasolla tämä on surullista, kokemustasolla ainoastaan huojentavaa ja rauhoittavaa. On kuin universumi kuiskaisi: "Lupa myönnetty, lepo. Tervetuloa kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama. Elämässä ja parisuhteessa välillä niin raskaita asioita, että ilman masennustakin haaveilen siitä, että se kaikki tuska loppuu. Olen minäkin miettinyt täsmälleen, miten ja missä sen tekisin. Ajatus tuntuu jotenkin todella lohduttavalta.

 

Ja koskaan en sitä siltikään aio tehdä. Lasteni vuoksi. 

Jatkan vielä, kun luin ketjua. Juuri tuo, että sitä on vaan niin väsynyt kaikkeen, että haluaisi pois. Niin uupunut että haaveilee siitä hetkestä, kun saa jättää hyvästit kaikelle ja lopettaa tähän. Rakkaassa paikassa ja maisemassa. Että kiitos kaikesta, nyt minä lähden. Voi, miten ihanalta se ajatus tuntuu.

Jos jotakin voi kutsua kauniiksi suruksi, niin tätä. Oikeaan aikaan tapahtuvaa luopumista, joka tuntuu haikealta mutta hyvältä. Ajatuksen tasolla tämä on surullista, kokemustasolla ainoastaan huojentavaa ja rauhoittavaa. On kuin universumi kuiskaisi: "Lupa myönnetty, lepo. Tervetuloa kotiin.

Oikeaan aikaan, kuten vaikean sairauden uuvuttamana. Omat tunteet eivät ole vaikea sairaus, kaikkea muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama. Elämässä ja parisuhteessa välillä niin raskaita asioita, että ilman masennustakin haaveilen siitä, että se kaikki tuska loppuu. Olen minäkin miettinyt täsmälleen, miten ja missä sen tekisin. Ajatus tuntuu jotenkin todella lohduttavalta.

 

Ja koskaan en sitä siltikään aio tehdä. Lasteni vuoksi. 

Jatkan vielä, kun luin ketjua. Juuri tuo, että sitä on vaan niin väsynyt kaikkeen, että haluaisi pois. Niin uupunut että haaveilee siitä hetkestä, kun saa jättää hyvästit kaikelle ja lopettaa tähän. Rakkaassa paikassa ja maisemassa. Että kiitos kaikesta, nyt minä lähden. Voi, miten ihanalta se ajatus tuntuu.

Jos jotakin voi kutsua kauniiksi suruksi, niin tätä. Oikeaan aikaan tapahtuvaa luopumista, joka tuntuu haikealta mutta hyvältä. Ajatuksen tasolla tämä on surullista, kokemustasolla ainoastaan huojentavaa ja rauhoittavaa. On kuin universumi kuiskaisi: "Lupa myönnetty, lepo. Tervetuloa kotiin.

Oikeaan aikaan, kuten vaikean sairauden uuvuttamana. Omat tunteet eivät ole vaikea sairaus, kaikkea muuta.

Omat tunteet voivat johtua mm. vaikeasta sairaudesta.