Mitä on tosirakkaus sinun mielestä?

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut mieheni kanssa 25 vuotta. 

 

On ollut myrskyisää ja riitaisaa ja kipuilin joskus todella paljon ja pitkään sen kanssa, että mieheni on "se tyypillinen juntti suomalainen mies" joka ei osaa puhua, kun tunteisiin mennään, tai mihinkään syvällisempään. Ajattelin joskus, että tarvitsen ehdottomasti kumppanin, jonka kanssa voin puhua syvällisiä. 

 

Olin väärässä. 

 

En minäkään (enää) jaksa puhua ns. syvällisiä oikein edes ystävieni kanssa. Ajan myötä olen oppinut, että kaikki sillä saralla on jo nähty ja kuultu ja jauhettu sataan kertaan. Mikään tunne, tuntemus, ajatus, henkisen kasvun polku (yöh, inhoan jo koko ilmaisua) ei ole uutta. 

 

Rakastan nykyään tätä leppoisaa yhdessäoloa ilman tarvetta puhua mistään ns. isosta ja ihmeellisestä. Elämä tällaisenaan on jo sellaista, ei siitä tarvitse erikseen jauhaa, kääntää, vääntää ja ruminoida. 

 

Koen että tosirakkaus on tätä mitä meillä on, ja miten pitkäjänteisesti ja lujasti mieheni on minua rakastanut, ailahtelevasta luonteestani huolimatta, ja antaen anteeksi sen, että ylemmyydentuntoisena pidin häntä vuosikausia tyhmänä, kun ei osannut keskustella niinkuin luulin haluavani. Minä olin ylpeä, tyhmä, ja täynnä itseäni. Mies taas on ollut järkkymätön turvani ja tukeni, eikä ole väistynyt viereltäni, vaikka syytä olisi monesti ollut. 

 

Hän osoittaa rakkautensa pysyvyytensä lisäksi arjen teoilla; vaihtaa renkaat autooni, korjaa polkupyöräni, kuskaa minua jos tarvitsen kyytiä, tuo kukkia, keittää aamukahvit. Ja isoimpana ja hämmästyttävimpänä asiana ei koskaan kritisoi minua tai tekemisiäni, ei ei sano pahasti, ei häpeä minua, ei valita mistään, mitä teen. 

 

Jos tämä ei ole tosirakkautta, niin en tiedä mikä on. En ainakaan osaa enää kuvitella mitään parempaa. 

Aivan kammottavaa jos mies on vakaa peruskallio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosirakkaus on sitä että hyväksyy ja ymmärtää toisen salasuhteilun.

Kaikki muu on sairaalloista omistamista ja kontrollointia.

Avoin suhde jos se sovittu heti alusta lähtien niin mikäs siinä.

Muutoin mieleltään häiriintyneiden juttuja.

Miksi se on sovittava heti alussa? Mun mielestä on ok sopia näin vaikka kymmenen vuoden jälkeen. Ihmiset muuttuu ajan kuluessa.

Vierailija kirjoitti:

Sitä, että on valmis antamaan henkensä toisen puolesta.

Sitten huomaa olleensa tyhmä kun toinen ei teekkään sulle samoin.

Ei mitään havaintoa. T. 67v vanhapoika

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä, että on valmis antamaan henkensä toisen puolesta.

Sitten huomaa olleensa tyhmä kun toinen ei teekkään sulle samoin.

Ei se siinä vaiheessa enää paina kun kerta on jo kuollut.

Katso pienoisevankeliumi. 

Joh. 3:16

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut mieheni kanssa 25 vuotta. 

 

On ollut myrskyisää ja riitaisaa ja kipuilin joskus todella paljon ja pitkään sen kanssa, että mieheni on "se tyypillinen juntti suomalainen mies" joka ei osaa puhua, kun tunteisiin mennään, tai mihinkään syvällisempään. Ajattelin joskus, että tarvitsen ehdottomasti kumppanin, jonka kanssa voin puhua syvällisiä. 

 

Olin väärässä. 

 

En minäkään (enää) jaksa puhua ns. syvällisiä oikein edes ystävieni kanssa. Ajan myötä olen oppinut, että kaikki sillä saralla on jo nähty ja kuultu ja jauhettu sataan kertaan. Mikään tunne, tuntemus, ajatus, henkisen kasvun polku (yöh, inhoan jo koko ilmaisua) ei ole uutta. 

 

Rakastan nykyään tätä leppoisaa yhdessäoloa ilman tarvetta puhua mistään ns. isosta ja ihmeellisestä. Elämä tällaisenaan on jo sellaista, ei siitä tarvitse erikseen jauhaa, kääntää, vääntää ja ruminoida. 

 

Koen että tosirakkaus on tätä mitä meillä on, ja miten pitkäjänteisesti ja lujasti mieheni on minua rakastanut, ailahtelevasta luonteestani huolimatta, ja antaen anteeksi sen, että ylemmyydentuntoisena pidin häntä vuosikausia tyhmänä, kun ei osannut keskustella niinkuin luulin haluavani. Minä olin ylpeä, tyhmä, ja täynnä itseäni. Mies taas on ollut järkkymätön turvani ja tukeni, eikä ole väistynyt viereltäni, vaikka syytä olisi monesti ollut. 

 

Hän osoittaa rakkautensa pysyvyytensä lisäksi arjen teoilla; vaihtaa renkaat autooni, korjaa polkupyöräni, kuskaa minua jos tarvitsen kyytiä, tuo kukkia, keittää aamukahvit. Ja isoimpana ja hämmästyttävimpänä asiana ei koskaan kritisoi minua tai tekemisiäni, ei ei sano pahasti, ei häpeä minua, ei valita mistään, mitä teen. 

 

Jos tämä ei ole tosirakkautta, niin en tiedä mikä on. En ainakaan osaa enää kuvitella mitään parempaa. 

Aivan kammottavaa jos mies on vakaa peruskallio.

Väärin. Se on parasta. Jos minä Miehestä jotain odotan, on se, että tämä nimenomaan on se peruskallio. Järkähtämättömän luja, kestävä, vakaa ja turvallinen. 

Miehet on pelureita, näyttelevät aluksi olevansa luottamuksen ja rakkauden arvoisia kunnes saavat rakoa käytös muuttuu määräilyksi ja toisen itsetunnon viemiseksi että nainen pysyy hänen varmana jakorasiana koko elämänsä.

Jos olisin katkeruuteen taipuvainen niin vastaisin, että se on sitä mikä saatiin ujutettua ja työnnettyä ja juurtumaan ahtaaseen päähäni noin 25 vuotta sitten. Sanalla kehotettiin odottamaan tätä "tosi rakkautta" ja vasta sitten harrastaa seksiä kun tämä " tosi rakkaus" on löytynyt.

 Vielä ei toistaiseksi ole llöytynyt. 

Tänään kaltaisiani miehiä kutsutaan inceleiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosirakkaus on sitä että hyväksyy ja ymmärtää toisen salasuhteilun.

Kaikki muu on sairaalloista omistamista ja kontrollointia.

Avoin suhde jos se sovittu heti alusta lähtien niin mikäs siinä.

Muutoin mieleltään häiriintyneiden juttuja.

Miksi se on sovittava heti alussa? Mun mielestä on ok sopia näin vaikka kymmenen vuoden jälkeen. Ihmiset muuttuu ajan kuluessa.

Harvoin tuossa asiassa muuttuvat. 

Ellei ole epävakaa tai muuten mt-ongelmainen.

Mutta näitähän lapsuuden vaillejäämisiensä hoitamatta jättäneitä yhteiskunnan reunalle päätyneitä on joku jakojäännösprosentti tai pari.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut mieheni kanssa 25 vuotta. 

 

On ollut myrskyisää ja riitaisaa ja kipuilin joskus todella paljon ja pitkään sen kanssa, että mieheni on "se tyypillinen juntti suomalainen mies" joka ei osaa puhua, kun tunteisiin mennään, tai mihinkään syvällisempään. Ajattelin joskus, että tarvitsen ehdottomasti kumppanin, jonka kanssa voin puhua syvällisiä. 

 

Olin väärässä. 

 

En minäkään (enää) jaksa puhua ns. syvällisiä oikein edes ystävieni kanssa. Ajan myötä olen oppinut, että kaikki sillä saralla on jo nähty ja kuultu ja jauhettu sataan kertaan. Mikään tunne, tuntemus, ajatus, henkisen kasvun polku (yöh, inhoan jo koko ilmaisua) ei ole uutta. 

 

Rakastan nykyään tätä leppoisaa yhdessäoloa ilman tarvetta puhua mistään ns. isosta ja ihmeellisestä. Elämä tällaisenaan on jo sellaista, ei siitä tarvitse erikseen jauhaa, kääntää, vääntää ja ruminoida. 

 

Koen että tosirakkaus on tätä mitä meillä on, ja miten pitkäjänteisesti ja lujasti mieheni on minua rakastanut, ailahtelevasta luonteestani huolimatta, ja antaen anteeksi sen, että ylemmyydentuntoisena pidin häntä vuosikausia tyhmänä, kun ei osannut keskustella niinkuin luulin haluavani. Minä olin ylpeä, tyhmä, ja täynnä itseäni. Mies taas on ollut järkkymätön turvani ja tukeni, eikä ole väistynyt viereltäni, vaikka syytä olisi monesti ollut. 

 

Hän osoittaa rakkautensa pysyvyytensä lisäksi arjen teoilla; vaihtaa renkaat autooni, korjaa polkupyöräni, kuskaa minua jos tarvitsen kyytiä, tuo kukkia, keittää aamukahvit. Ja isoimpana ja hämmästyttävimpänä asiana ei koskaan kritisoi minua tai tekemisiäni, ei ei sano pahasti, ei häpeä minua, ei valita mistään, mitä teen. 

 

Jos tämä ei ole tosirakkautta, niin en tiedä mikä on. En ainakaan osaa enää kuvitella mitään parempaa. 

Aivan kammottavaa jos mies on vakaa peruskallio.

Väärin. Se on parasta. Jos minä Miehestä jotain odotan, on se, että tämä nimenomaan on se peruskallio. Järkähtämättömän luja, kestävä, vakaa ja turvallinen. 

Sellainen ei pysty tuottamaan toiselle kuplivaa tunnetta.

Minä sinua vaan.... Nyt aina ja ikuisesti. Aamen.

Vierailija kirjoitti:

Miehet on pelureita, näyttelevät aluksi olevansa luottamuksen ja rakkauden arvoisia kunnes saavat rakoa käytös muuttuu määräilyksi ja toisen itsetunnon viemiseksi että nainen pysyy hänen varmana jakorasiana koko elämänsä.

Aika itsevarmasti sanottu, että nainen pysyisi läpi elämänsä niin vetävänä että miehen ykkösprioriteetti olis se repaleinen ulkosynnytin.

Vierailija kirjoitti:

Tosirakkaus on sitä että hyväksyy ja ymmärtää toisen salasuhteilun.

Kaikki muu on sairaalloista omistamista ja kontrollointia.

Juuri näin. Jos toista todella rakastaa, toivoo hänelle kaikkea hyvää vaikka itse siitä kärsisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut mieheni kanssa 25 vuotta. 

 

On ollut myrskyisää ja riitaisaa ja kipuilin joskus todella paljon ja pitkään sen kanssa, että mieheni on "se tyypillinen juntti suomalainen mies" joka ei osaa puhua, kun tunteisiin mennään, tai mihinkään syvällisempään. Ajattelin joskus, että tarvitsen ehdottomasti kumppanin, jonka kanssa voin puhua syvällisiä. 

 

Olin väärässä. 

 

En minäkään (enää) jaksa puhua ns. syvällisiä oikein edes ystävieni kanssa. Ajan myötä olen oppinut, että kaikki sillä saralla on jo nähty ja kuultu ja jauhettu sataan kertaan. Mikään tunne, tuntemus, ajatus, henkisen kasvun polku (yöh, inhoan jo koko ilmaisua) ei ole uutta. 

 

Rakastan nykyään tätä leppoisaa yhdessäoloa ilman tarvetta puhua mistään ns. isosta ja ihmeellisestä. Elämä tällaisenaan on jo sellaista, ei siitä tarvitse erikseen jauhaa, kääntää, vääntää ja ruminoida. 

 

Koen että tosirakkaus on tätä mitä meillä on, ja miten pitkäjänteisesti ja lujasti mieheni on minua rakastanut, ailahtelevasta luonteestani huolimatta, ja antaen anteeksi sen, että ylemmyydentuntoisena pidin häntä vuosikausia tyhmänä, kun ei osannut keskustella niinkuin luulin haluavani. Minä olin ylpeä, tyhmä, ja täynnä itseäni. Mies taas on ollut järkkymätön turvani ja tukeni, eikä ole väistynyt viereltäni, vaikka syytä olisi monesti ollut. 

 

Hän osoittaa rakkautensa pysyvyytensä lisäksi arjen teoilla; vaihtaa renkaat autooni, korjaa polkupyöräni, kuskaa minua jos tarvitsen kyytiä, tuo kukkia, keittää aamukahvit. Ja isoimpana ja hämmästyttävimpänä asiana ei koskaan kritisoi minua tai tekemisiäni, ei ei sano pahasti, ei häpeä minua, ei valita mistään, mitä teen. 

 

Jos tämä ei ole tosirakkautta, niin en tiedä mikä on. En ainakaan osaa enää kuvitella mitään parempaa. 

Aivan kammottavaa jos mies on vakaa peruskallio.

Väärin. Se on parasta. Jos minä Miehestä jotain odotan, on se, että tämä nimenomaan on se peruskallio. Järkähtämättömän luja, kestävä, vakaa ja turvallinen. 

Ei se väärin ole. Ei oikeinkaan. Mitä kukin tarvitsee. Itse tarvitsisin miehen, joka on ennen kaikkea lempeä. Ei tarvitse olla peruskallio, hänkin saisi olla epävarma, hajoilla, ja minä tukisin. Haluan ennen kaikkea, että olisi aito ihminen, joka ei piilottele sisintään. Ymmärrän toki senkin, että häpeästähän meistä moni sisimpänsä piilottaa, kun on oppinut, että siinä olisi jotain vikaa eikä niissä ihmisissä, jotka sitä eivät osanneet kohdata.

Vierailija kirjoitti:

Miehet on pelureita, näyttelevät aluksi olevansa luottamuksen ja rakkauden arvoisia kunnes saavat rakoa käytös muuttuu määräilyksi ja toisen itsetunnon viemiseksi että nainen pysyy hänen varmana jakorasiana koko elämänsä.

Huokaus. Ja mitä minäkin olen tehnyt väörin ja taas väörin kun en ole onnistunut etenemään parisuhteeseen saati harrastamaan seksiä kumppanin kanssa, vaikka vastavuorosia ja paljon antaneita kaveruus ja yystävys suhteita olen naisten (ja miesten) kanssa onnistunut luomaan ja ylläpitämään. -

Eikä ikä vuosien karttuminen ainakaan erityisest ole ollut omiaan helpottamaan asiaa. 

Niin hölmö nyt en kuitenkaan ole, että uskoisin seksin harrastamiseni johtavan parisuhteeseen 

Se etenee pikkuhiljaa.

Ensin se rakkaus suuhun tulee, siitä se valuu tissiin.  Siitä se vähitellen siihen paikkaan mistä ne naiset pissii.  Sinne saakka kun pääsee niin se on tosi rakkautta.

Jotain mitä en edes tunnistaisi vaikka se jossain vaiheessa vastaan tulisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosirakkaus on sitä että hyväksyy ja ymmärtää toisen salasuhteilun.

Kaikki muu on sairaalloista omistamista ja kontrollointia.

Juuri näin. Jos toista todella rakastaa, toivoo hänelle kaikkea hyvää vaikka itse siitä kärsisi.

Kärsi kärsi sillä kirkkaimman kruunun saat.

Hyi saatana!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosirakkaus on sitä että hyväksyy ja ymmärtää toisen salasuhteilun.

Kaikki muu on sairaalloista omistamista ja kontrollointia.

Juuri näin. Jos toista todella rakastaa, toivoo hänelle kaikkea hyvää vaikka itse siitä kärsisi.

Kärsi kärsi sillä kirkkaimman kruunun saat.

Hyi saatana!

Mitä tuo sanookaan ihmisestä, joka tarkoituksella aiheuttaa vielä lisää kärsimystä...