Muut nelikymppiset yksineläjät: onko elämänne yksinäistä?

Lyhyesti: on. Töissä työasiat, muutoin ei sosiaalisia kontakteja. 

Olen ihan kohta 40v. ja ollut koko elämäni yksinäinen siinä mielessä, ettei kukaan ole halunnut tuntea mua ihmisenä, vaan pyrkinyt sanelemaan, millainen mun pitäisi olla ja mitä tehdä elämälläni. Eli toisin sanottuna en ole yksinäinen, koska tiedän, ettei ihmisillä muuta olisi kuin vaatimuksia. Tyytyväisenä elelen erakkona, toivon, että voisin olla vieläkin erakompi.

Ei ole. En ole tavannut ihmistä juttelun merkeissä varmaan kahteen vuoteen. On mielikuvituksen ja luonteen köyhyyttä jos ei osaa viihdyttää itseään muuta kuin ihmisiltä validaatiota hakemalla, ja varsinkin livekontakteilta ja perheeltä. 

Sitä paitsi, parhaat asiat tällä pallolla eivät tule parin euron kinder munista vaan niiden eteen pitää nähdä vaivaa ja odottaa kärsivällisesti. Sinäkin saisit koska tahansa jonkun lähärin joka pyöräyttäisi sinulle muksut ja mäkättäisi puhelimeen kun olet työmatkoilla. Miksi et ole ottanut? Olet nirso ja odotat parempaa. Ole hiljaa ja odota nätisti. Olet priorisoinut aseman ja rahulisi. Nauti niistä nyt. Perheen aika tulee sitten kun olet valmis sijoittamaan perheeseen, mitä et ilmeisesti vieläkään ole, kun vaan märiset.

Olen kohta 5-kymppinen akateeminen, mutta työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen 20 vuotta elänyt yksin omaehtoisessa selibaatissa. Muutin maaseudun rauhaan jossa pärjäilen hyvin omissa oloissani. Joskus sitä muistelee nuoruutta ja seurustelukumppaneita. Seksiä en varsinaisesti enää kaipaa, mutta hellyyden ja läheisyydenkaipuu vaivaa ajoittain.

Osaatko ap edes olla parisuhteessa toisen kanssa, jossa ei olla vain minä, minä…..? 
Osaatko siis olla empaattinen, ystävällinen, avulias, rakastava, antava, huolehtiva ja olla kiinnostunut toisen ajatuksista ja hyväksyvä??

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan kohta 40v. ja ollut koko elämäni yksinäinen siinä mielessä, ettei kukaan ole halunnut tuntea mua ihmisenä, vaan pyrkinyt sanelemaan, millainen mun pitäisi olla ja mitä tehdä elämälläni. Eli toisin sanottuna en ole yksinäinen, koska tiedän, ettei ihmisillä muuta olisi kuin vaatimuksia. Tyytyväisenä elelen erakkona, toivon, että voisin olla vieläkin erakompi.

Mulla on samanlainen kokemus omista vanhemmista alkaen, mutta olen yksinäinen, koska näen ja kuulen ympärilläni että muunkinlaisia ihmissuhteita voi olla. Niitä ei vaan ole tullut minulle. En ole ihmisille mitään eikä kukaan halua minua elämäänsä. Elämä on töitä ja hyvin yksinäistä vapaa-aikaa. En ole koskaan ollut läheinen kenenkään kanssa. Minulla ei ole terveystiedoissa tai työpaikan tiedoissa hätäkontaktin numeroa (siis sellaisen läheisen jolle soitetaan jos minulle tapahtuu jotain). Tuntuu että elämä on mennyt hukkaan, koska olen jäänyt kaikessa ulkopuoliseksi sivustakatsojaksi eikä minulla ole ollut mahdolliduutts tehdä päätöksiä (esim perustanko perheen yms).

Minulla naisena asiantuntijatyössä suurin piirtein saman verran matkapäiviä. Lisänä toiset maisterinopinnot ja urheiluharrastukset. Aika ja jaksaminen työpaikan ulkopuolella tapahtuvan sosiaalistumiseen kiven alla.

Mutta kyllähän tässä alkaa olla sellainen olo, että voisi sitä jotain muutakin olla elämässä kuin työ ja opiskelu. Olen miettinyt mökin ostamista. Jos käsky käy ulkomaille (kansainvälinen organisaatio ja olen hyvässä uraputkessa), niin pistän sen vuokralle. Luonnossa oleminen tekee ihmeitä.

En usko, että mitään perhettä tuleekaan tässä elämässä. En ole sellaista kyllä erityisemmin havitellutkaan. Ehkä sitten, kun saan tämän tutkinnon loppuun, en aloitakaan taas uutta itseni kehittämisen projektia vaan löysään vähän. Sitten jäisi aik vaikka käydä treffeillä ekaa kertaa yli 8 vuoteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan kohta 40v. ja ollut koko elämäni yksinäinen siinä mielessä, ettei kukaan ole halunnut tuntea mua ihmisenä, vaan pyrkinyt sanelemaan, millainen mun pitäisi olla ja mitä tehdä elämälläni. Eli toisin sanottuna en ole yksinäinen, koska tiedän, ettei ihmisillä muuta olisi kuin vaatimuksia. Tyytyväisenä elelen erakkona, toivon, että voisin olla vieläkin erakompi.

Mulla on samanlainen kokemus omista vanhemmista alkaen, mutta olen yksinäinen, koska näen ja kuulen ympärilläni että muunkinlaisia ihmissuhteita voi olla. Niitä ei vaan ole tullut minulle. En ole ihmisille mitään eikä kukaan halua minua elämäänsä. Elämä on töitä ja hyvin yksinäistä vapaa-aikaa. En ole koskaan ollut läheinen kenenkään kanssa. Minulla ei ole terveystiedoissa tai työpaikan tiedoissa hätäkontaktin numeroa (siis sellaisen läheisen jolle soitetaan jos minulle tapahtuu jotain). Tuntuu että elämä on mennyt hukkaan, koska olen jäänyt kaikessa ulkopuoliseksi sivustakatsojaksi eikä minulla ole ollut mahdolliduutts tehdä päätöksiä (esim perustanko perheen yms).

Minäkin olen todistanut muutamaa toisenlaista suhdetta, mutta olen hyväksynyt, ettei sellaista omalle kohdalle satu. Oli kyllä aikoinaan elämäni kivuliain asia, mutta nyt sen suhteen on rauha.

Käyn töissä, mutta mielestäni elämäänsä on ihan järjetöntä omistaa työlle. Työ on välttämätön paha, jotta saa rahaa jolla voi rahoittaa varsinaisen elämänsä. Mulla on aikuisia ystäviä joihin olen yhteyksissä päivittäin esim. tietokonepelaamiseen liittyen, mutta jutellaan myös kaikkia muita asioita. On myös muita joiden kanssa käyn joskus ulkona yleensä kuukausittain. Sitten on myös kaikenlaisia harrastuksia ja muuta hommaa mitä itse keksin. Lemmikki on myös. Suomessahan monella sosiaalinen elämä on todella ohutta, kun perheet ja yhteisöt ovat todella ohuita. Moni perheellinenkin on varmasti yksinäinen. Itse olen tilanteeseeni ihan tyytyväinen. Luulen, että minulla on keskivertoa enemmän tyyppejä joille voin valittaa ongelmistani ja jotka tuntevat minut sellaisena kuin oikeasti olen.   

Miksei ole ollut mahdollisuuksia, ettet vaan huomannut niitä, kun olet niin sulkeutunut itseesi. Mee nyt vaikka johonkin shakkiporukkaan tms. Tsemppiä sulle!

Ei ole. Olen oppinut elämään yksin jo 30v asti ja ilman tukiverkkoja. 

Vierailija kirjoitti:

Käyn töissä, mutta mielestäni elämäänsä on ihan järjetöntä omistaa työlle. Työ on välttämätön paha, jotta saa rahaa jolla voi rahoittaa varsinaisen elämänsä. Mulla on aikuisia ystäviä joihin olen yhteyksissä päivittäin esim. tietokonepelaamiseen liittyen, mutta jutellaan myös kaikkia muita asioita. On myös muita joiden kanssa käyn joskus ulkona yleensä kuukausittain. Sitten on myös kaikenlaisia harrastuksia ja muuta hommaa mitä itse keksin. Lemmikki on myös. Suomessahan monella sosiaalinen elämä on todella ohutta, kun perheet ja yhteisöt ovat todella ohuita. Moni perheellinenkin on varmasti yksinäinen. Itse olen tilanteeseeni ihan tyytyväinen. Luulen, että minulla on keskivertoa enemmän tyyppejä joille voin valittaa ongelmistani ja jotka tuntevat minut sellaisena kuin oikeasti olen.   

Olen siis nainen ja harrastan kaikkia nörttijuttuja joita yli 40-vuotiaat eivät tavanomaisesti todellakaan harrasta.