Ei voi edes kuolemaa toivoa kun on lapsi

Mä olin monta kertaa ajamassa rekan alle vielä puoli vuotta sitten onneksi hain tabuja niin koheni elämänplaatu.

pientäkään vastoin käymistä. välissä monta hyvää päivää ja ajattelee itekkin että olimpas mä hölmö, mut ei tarvi kuin pikkuriikkinen sunnitelmien muutos niin päivä on pilalla ja ajatukset menee tätä rataa. Ja raskaanahan on aivan normaalia mielialan vaihtelut, mut HITTO SOIKOON; EI KAI SIIHEN KUOLEMA AJATUKSET KUULU!!!! haluaisin vaan johonkin pimeeseen koppiin makaamaan miss ei tarttis nähdä ketään.

ap

ja hyvällä tuulella se tuntuu niin turhalta.

ap

Kyllähän sä jo tiedät että se olo palaa uudestaan ja uudestaan joten varaa se aika vaan sit ku olos kohenee mietit mikset heti sitä aikaa sinne lekurille varannut.

ottamaan yhteyttä lääkäräin tms, kun edes oma mies ei ota vakavissaan. mies ei siis ole lapseni isä.

ap

että mulla on tällaisia ajatuksia.

ap

Joten et sä ainakaan yksin ole ajatustes kanssa...

enää vaan sellanen apaattinen olo...

ap

Lapset, vai jotkut muut ihmiset ympärillä?

Mulla ainakin jotkut ihmiset ärsyttää niin paljon, että ärsyynnyn sitten lapseenkin... :(



13

jonkun kanssa noista ajatuksistasi! Jos kuolisit pois, siirtäisit tuskan vain eteenpäin.



T. Itsemurhan tehneen sisko

että tuntuu turhalta ku menee hyvin ja ku menee huonosti, ei jaksa. mut PAKOTA ITTES.

samaa oon miettinyt (masentunut myös), että ei voi edes toivoa kuolemaa, kun on lapsi. ja sitten taas - hyvä niin. aika ihania juttuja lapsen kanssa elämä tarjoaa, ja niistä usein yhtäkkiä tajuaa nauttivansakin.

Vierailija:

ja hyvällä tuulella se tuntuu niin turhalta.

ap

Pahimpina hetkinä tekis mieli vaan kuolla pois, mutta ahdistaa niin pirusti, kun sitäkään ei vaan voi tehdä! Mies ei kuitenkaan pitäisi huolta lapsesta. Kun sanon sille, että tekisi mieli kuolla, niin se sanoo siihen, että kuollaan sitten yhdessä, koska hän ei voi elää ilman minua. Silti on liian usein kohtelee mua paskasti, ei välitä, haukkuu, valehtelee, satuttaa.......... Minä hoidan lapsen ja kodin yksin.........



Välillä mietin, että pitäisi varata aika lääkäriin, mutta sitten tulee taas parempi jakso ja tuntuu, ettei ole mitään tarvetta siihen...



Ja sitten taas romahdan.



Toisinaan saan raivokohtauksia, itkukohtauksia...



välillä ei jaksa edes hengittää.........

Jos senkin jälkeen vielä ahdistaa (kun et enää sure eroa), niin sitten lääkärille.

Välillä, parempina hetkinä, koen olevani vahva ja valmis eroon ja yksinhuoltajaksi. Mutta kun on ihan kamala olo, tukeudun (tai ehkäpä takerrun) mieheen. Hänkin osaa olla kiva ja ihana toisinaan.... Tuntuu, että valitan ihan turhasta ja ihan turhaan on paska olo ja lopulta on ihan turhaa, kun elänkin.... HUOH!!



Miten voinkaan olla näin sekaisin...... :(



Toisaalta en haluaisi viedä lapseltani isää, koska tiedän, ettei hän haluaisi olla yhteyksissä minuun tai lapseen eron jälkeen...

Minulla ei ole ystäviä, olen etäinen perheeni kanssa... jne.

Tuntuu että kaikki on miehen syytä!!





-18-

nimittäin mulla on IHAN samat fiilikset. Paskoja päiviä kyllä enemmän kun hyviä.. . tiedän että perhe ja lapset kärsii...

henkisesti raskas työ ja pitkäaikainen sijainen olen, lomia ei ole... en tiedä kuinka kauan tätä kestän.

Lasten takia tässä sinnittelen, muuten olisi ihan sama vaikka ittensä tappaa, toisaalta mietin että jäähän lapsille isä... että sitäkin olen harkinnut, olisiko heillä parempi kuitenkin ilman mua..



ja se on vaikeinta että hyvinä päivinä ei ole tarvetta soittaa apua, pahoina päivinä ei jaksa.... eikä saa aikaseksi....



tuntuu niin pahalta ja itsekeskeiseltä olla soittamatta apua. kerran olen yrittänyt, tällöinkään en suoraan sanonut... kun ei vaan tullut ulos. kerroin fyysiset oireet tk. ssa, pistivät verikokeisiin, ne oli normaalit, kysyin mitä sitten, sanoi vaan että soittele lääkäriaikaa joskus jos oireet ei lopu!!!! ei lopu? perkele ku niitä on ollut jo pitkään ja sanoinkin siitä.... mutta tämä on tätä....



ku tekiski joku palveluksen ja tappais..

jos tunnet, että et pärjää yksin nyt haet apua. Kuten sanoit, sinulla on lapsi. Velvollisuutesi on olla huoltaja hänelle ja äiti. Koska sinulla ei ole mitään hyvää syytä tappaa itseäsi-voi kuulostaa rankalle, mutta on totta-lopeta marina.



Ei elämä ole helppoa tai päivät suju ilman pieniä ja nopeita muutoksia tapahtumissa. Niihin on sopeuduttava ja jatkettava elämää eteenpäin " itsekkäästi" millä tarkoitan sitä, että elämäsi on omasi. Otat sen mitä se antaa ja annat takaisin.



Yksinhuoltajana oleminen ei ole huono vaihtoehto jos se on masennuksesi syy: huono parisuhde. Viranomaiset ja tukijärjestelmä on nykyisin sitä tasoa, että se on ainakin helpompaa kuin esim. 1970-luvulla jolloin äitini oli yksinhuoltaja. Lapsuuteni oli silti rikas KAIKIN tavoin.



Maailmassa on tuhansia ihmisiä eikä elämänkumppani tai lapsen isä ole aina se oikea, jonka kanssa eletään 50 vuotta onnellisina. Olen itse parisuhteessa ja on vaikea uskoa, että tämä ehkä jatkuu lopun elämääni. En minä ole suunnitellut tätä suhdetta etukäteen tai perhettäni, lapseni nuoruutta ja hänen elämäänsä jne. Tietysti se on voimavara, mutta miksi ihminen ei voisi olla vahva yksinkin?



Mitä tulee itsensä tappamiseen niin voin elämänkokemuksellani sanoa, että on naurettavaa ruikuttaa noilla syillä siitä. Esim. jos olisit narkkari ja tappaisit itsesi se olisi anteeksiannettavissa helpommin läheisillesi vaikka sinulla on lapsi. Nyt se on mahdotonta. Sinä et todellakaan tiedä mitä h******** puhut ja aiheuttaisit teollasi.