Tämä ulkopuolisuus ja yksinäisyys kesällä on kamalaa - muita?

Hävettäisi myöntää ääneen tätä yhtään missään, mutta täällä voin kertoa asiasta anonyymisti. Olen ulospäin ihan tavallinen työssäkäyvä perheenäiti. Elämäni on kunnossa, ei ole mitään ongelmia päihteiden, hygienian tms kanssa. Minusta ei uskoisi päällepäin, miten ulkopuolinen ja yksinäinen olen. Minulla ei ole arjessani ainuttakaan läheistä ystävää. Jos vaikka tapahtuu jotakin suurempaa, ei ole ketään, kenelle soittaa ja kysyä, että lähdetkö kahville/lenkille juttelemaan. Hävettää, että meillä on kaunis koti, jossa ei käy vieraita juuri koskaan.

Olen perussosiaalinen, mutta jään silti ulkopuolelle porukoista. En ymmärrä, miksi en saa ystäviä. En ymmärrä, miksi ihmisiä ei kiinnosta nähdä kanssani. Jos kerron sukulaiselle, että olen ajamassa hänen asuinpaikkakuntansa ohi, nähtäisiinkö, viestiini ei vastata tai minua ei kutsuta kylään. Jos kysyn naapuria syömään meille, naapuri saattaa vaivautuneena kiittää kutsusta, mutta ei tule kylään (juttelemme säännöllisesti pihalla tavatessamme). Jos saan jonkun ihmisen kaveriasteelle, kanssani nähdään ehkä kerran vuodessa kiireisesti kahvin merkeissä, vaikka muille ihmisille on paljon aikaa. Ja nämäkin tapaamiset ovat aina minun aloitteestani, toisesta ei välttämättä kuuluisi mitään, jos lakkaisin viestittämästä.

Hävettää ja surettaa, miten ulkopuolinen ja yksinäinen olen siitä huolimatta, että yritän olla aktiivinen ja olen mielestäni ihan normaali nelikymppinen nainen. Kesäisin tämä tuntuu erityisen hirveältä. Somesta saa seurata, miten ihmiset sukuloivat tai kestitsevät vieraita kotonaan. Osa valittelee, miten kalenteri on koko kesän niin täynnä, kun on niin valtavasti ihmisiä nähtävänä. Minua ja perhettäni kukaan ei kutsu kylään, eikä meillekään tulla. Lapsikin on itkenyt, miksi meillä ei käy vieraita. Harmittaa, sillä todella nauttisin kyläilystä sukulaisten/ystävien luona ja mielelläni laittaisin hyvät ruoat meilläkin.

Pääseekö tästä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden limbosta ikinä ulos?