Lue keskustelun säännöt.
Minkälaisista perheistä te muut yksinäiset tulette?
22.06.2026 |
Juteltiinko teillä? Osoitettiinko kiintynystä? Onko teillä läheiset välit nyt lapsuudenperheeseen jos sen jäseniä on vielä elossa? Itse tulen tosi epäsosiaalisesta perheestä. Meillä ei keskusteltu oikein mistään eikä kenenkään asioista oltu kiinnostuneita. Vanhemmillani ei ollut ystäviä emmekä osallistuneet kodin ulkopuolella mihinkään tekemisiin. Nyt aikuisena heräsin yhteydenpidon yksipuolisuuteen sekä vanhempien että sisarusten kohdalla ja lakkasin ilmoittelemasta itsestäni. Kukaan ei ole kysellyt perään. Luulen että yksinäisyyteni syy on siinä, että olin jo lapsena ulkopuolinen omassa perheessänikin ja identiteetilseni tuli se että olen epähaluttua seuraa. En vaan osaa kuvitella että joku haluaisi seuraani enkä sitä siis tuputa eikä ole oikein taitojakaan syventää ihmissuhteita.
Kommentit (14)
Kuulostaa ap tutulta, sama homma täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No meillä iso perhe ja ollaan ihan läheisiä edelleen. Äidillä oli paljon kavereita ja meillä aina jotain porukkaa. Kuitenkaan meillä lapsilla ei ollut juuri ketään kavereita, etenkään koulusta. Vain jotain äidin kavereiden lapsia tai sitten meidän serkut. Ei nyt juuri tunteista puhuttu, joskus äiti halasi. Nykyään ei mulla kavereita ole, ehkä yksi jota näkee pari kertaa vuodessa. Oon vaan perheen kanssa välillä. Haluaisin kyllä kavereita. Sisaruksilla on muutamia kavereita, ei mitenkään paljon. En oikein tiedä miksi meillä lapsilla ei sitten kavereita oikein ole.
Yksin asuva, en koe täyttä yksinäisyyttä. Mutta laatua saisi olla jos tutustuu. Nuorena kohtasin sekopäitä ja kyllästyin niihin. Olen sosiaalinen keskustelija. Lapsuuden perhe oli alistava, ei keskusteleva täysin. Alistamista yrittänyt muutkin, yhteiskunnan pitää lopettaa alistaminen. Ja miettiä tasa-arvoa.
Hyvin toimeentulevasta ja onnellisesta perheestä. Vanhempia ei välttämättä kotona näkynyt aina. Olin kotihiiri silloinkin. Lapsena ja nuorena ja nuorena aikuisena oli kavereita, mutta oon aina ollut itsenäinen.
Sukukeskeisestä, suvun kesken sosiaalisesta.Muita kuin perheenjäseniä ja sukulaisia opetettiin epäilemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu sama homma. Ei vanhempia oikeastaan kiinnostanut meidän lasten tekemiset. Nyt aikuisiällä äiti ihmettelee, että miksen käy useammin katsomassa häntä. Juhlapyhät ym. ollaan yhdessä. Onhan tuo tuonut parisuhteissa ihmetystä ja jotain oletuksia että minun pitäisi jotenkin nyt olla aktiivisempi. Karu totuus kuitenkin on, että ei tuollaisa välejä enää korjata ja ei itseä kyllä oikeastaan kiinnostakaan. Saa nähdä mitä sitten ajattelen kun kuolevat.
Olen jonkinverran näitä kiintymyssuhdejuttuja lukenut ja itse olen selkeästi välttelevä. Onneksi oli yhteen aikaan hyvä partneri, joka opetti noita juttuja ja nykyään uskallan ja osaan puhua mitä ajattelen. Lisäksi tuollaisessa ympäristössä tulee liian vaatimattomaksi ja ei uskalla olla kenellekään 'vaivaksi'.
Sama stoori täällä. Seurustelukumppaneiden puolelta nähnyt perhe-ja sukukeskeisyyttä ja se on mulle ihan vieras maailma. Liekö lapsuus ja nuoruus osasyy myös siihen että itse en ole naimisissa enkä perheellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No meillä iso perhe ja ollaan ihan läheisiä edelleen. Äidillä oli paljon kavereita ja meillä aina jotain porukkaa. Kuitenkaan meillä lapsilla ei ollut juuri ketään kavereita, etenkään koulusta. Vain jotain äidin kavereiden lapsia tai sitten meidän serkut. Ei nyt juuri tunteista puhuttu, joskus äiti halasi. Nykyään ei mulla kavereita ole, ehkä yksi jota näkee pari kertaa vuodessa. Oon vaan perheen kanssa välillä. Haluaisin kyllä kavereita. Sisaruksilla on muutamia kavereita, ei mitenkään paljon. En oikein tiedä miksi meillä lapsilla ei sitten kavereita oikein ole.
Tuo on muuten hauska juttu että en kansa koskaan muista halanneeni ketään lapsuuden perheestäni. Kyllähän se läheisyyden puute vaikuttaa myös muihin ihmissuhteisiin ja vaikea olla ainakin aluksi kenenkään muunkaan lähellä.
Minulla taas ei ole mitään läheisyyskammoa tms, päin vastoin. :D ei se liity yhtään siihen, etten tarvitse niin kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No meillä iso perhe ja ollaan ihan läheisiä edelleen. Äidillä oli paljon kavereita ja meillä aina jotain porukkaa. Kuitenkaan meillä lapsilla ei ollut juuri ketään kavereita, etenkään koulusta. Vain jotain äidin kavereiden lapsia tai sitten meidän serkut. Ei nyt juuri tunteista puhuttu, joskus äiti halasi. Nykyään ei mulla kavereita ole, ehkä yksi jota näkee pari kertaa vuodessa. Oon vaan perheen kanssa välillä. Haluaisin kyllä kavereita. Sisaruksilla on muutamia kavereita, ei mitenkään paljon. En oikein tiedä miksi meillä lapsilla ei sitten kavereita oikein ole.
Tuo on muuten hauska juttu että en kansa koskaan muista halanneeni ketään lapsuuden perheestäni. Kyllähän se läheisyyden puute vaikuttaa myös muihin ihmissuhteisiin ja vaikea olla ainakin aluksi kenenkään muunkaan lähellä.
Minulle äiti sanoi ollessani 7-vuotias että olen liian vanha halaamiseen, kun tulin halaamaan häntä. Siihen se loppui. En pystynyt halaamaan vanhempiani sitten enää silloinkaan, kun he olivat sairaita ja vanhoja, ja koulussa ihmettelin koulukavereita, jotka menivät halaamaan opettajia.
On ollut hankala opetella sitä tapaa aikuisena.
Alkoholismia, riitoja, puhumattomuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No meillä iso perhe ja ollaan ihan läheisiä edelleen. Äidillä oli paljon kavereita ja meillä aina jotain porukkaa. Kuitenkaan meillä lapsilla ei ollut juuri ketään kavereita, etenkään koulusta. Vain jotain äidin kavereiden lapsia tai sitten meidän serkut. Ei nyt juuri tunteista puhuttu, joskus äiti halasi. Nykyään ei mulla kavereita ole, ehkä yksi jota näkee pari kertaa vuodessa. Oon vaan perheen kanssa välillä. Haluaisin kyllä kavereita. Sisaruksilla on muutamia kavereita, ei mitenkään paljon. En oikein tiedä miksi meillä lapsilla ei sitten kavereita oikein ole.
Tuo on muuten hauska juttu että en kansa koskaan muista halanneeni ketään lapsuuden perheestäni. Kyllähän se läheisyyden puute vaikuttaa myös muihin ihmissuhteisiin ja vaikea olla ainakin aluksi kenenkään muunkaan lähellä.
Minulle äiti sanoi ollessani 7-vuotias että olen liian vanha halaamiseen, kun tulin halaamaan häntä. Siihen se loppui. En pystynyt halaamaan vanhempiani sitten enää silloinkaan, kun he olivat sairaita ja vanhoja, ja koulussa ihmettelin koulukavereita, jotka menivät halaamaan opettajia.
On ollut hankala opetella sitä tapaa aikuisena.
Sama. Koululaiset eivät enää saaneet halata. Pikkusisaruksia halailtiin kyllä. Sitä oli jo lapsena vaikea ymmärtää. Aikuisena ymmärrän vielä vähemmän.
Keskimmäinen lapsi. Isosisko oli erityislapsi ja pikkuveli ns iltatähti. Minä siinä ohessa vähän niin kuin menin vasemmalla kädellä ja silmällä. Kun en aiheuttanut mitään hämminkiä niin sain ihan rauhassa olla ja kasvaa itsekseni. En vieläkään ole kovin näkyvä missään. Ihme että minut muistetaan kutsua perhejuhliin. Olen vielä introverttiluonne, kuten äitinikin, muut perheenjäsenet hyvin meneväistä ja suulasta sorttia.
Ei juteltu eikä osoitettu kiintymystä. Tosin vanhemmat Hiljaista sukupolvea eli niillä kaikilla ei ollut vaan sellanen tapa. Tai sitten vaan en muista. Joskus (kännissä) kävin halaamassa isää sängyssä, kun oli, hän naurahti siihen (=poitsu aika soossissa :)). Äitiäkin kerran. Hän kysyi aamulla, et mikäs sulle eilen yöllä tuli :) Vastasin jotain et halipula. Sama muuten oli isän isän kanssa maalla, en varsinaisesti halannut vaan kohensin peittoa - hän siihen: mitä sie siin. Sanoin, et kohensin vaa siun täkkiä, ettei kärpäset ahistele., naurahti hänkin..... Siellä maalaistalon tuvassa kun niitä oli ja melko veemäisiä, koko ajan .... ihan niinkuin purivat.