Miksi ET halua alkaa sijaisvanhemmaksi?

Lisäksi en tiedä jaksaisinko, työni jo liippaa niin läheltä.

Minulla on kolme omaa lasta, jotka tarvitsevat paljon huomiota ja aikaa. Jos ottaisin tähän sijaislapsen, jolla olisi varmasti vielä suurempi huomiontarve, erityisongelmia ym. tuntuu, että en pystyisi antamaan näille kolmelle heidän tarvitsemaansa huomiota ja aikaa. Koen, että sijaisvanhemmuus heikentäisi mahdollisuuksiani omien lasteni hyvään vanhemmuuteen.

Minusta olisi kamalaa antaa lapsi välillä ongelmaisen vanhempansa mukaan. Luultavasti masentuisin noiden lasten tilanteista ja oman perheen hyvinvointikin varmaan kärsisi. Siispä pysyn toimistoalalla, eipä tarvi miettiä työkuvioita koko ajan!

Mä en vaan jaksais.

asunnossakin on tilaa ja rahaakin riittää. Olen kasvattanut vaikeaa lasta tähän astikin, sekä toiminut opettajana eri kouluasteilla alakoulusta ylopistoon.



mutta mun oma lapseni on siis asperger. En voi ottaa tähän lisää ongelmia ennen kuin hän on murrosiän ohi. Enkä usko, että lastensuojelu antaisikaan, vaikka siis meidän vanhemmus on kyllä laspen diagnoosin ja hoidon yhteydessä tutkittu ja riittäväksi havaittu. Mutta ihan vain siksi,e ttei kasattaisi liikaa ongelmia samaan kasaan.

joten nyt ei oo oikea aika edes ajatella mitään sijaisvanhemmuutta. Katsotaan myöhemmin uudelleen.



Mutta oon myös vähän ajatellut, että sijaisvanhemmuus olisi ehkä kuitenkin liian sitovaa. Tei ennemminkin kuormittavaa, ilman hengähdystaukoja. Jokin muu tukeminen houkuttaa enemmän, esim. tukivanhemmuus tms. Me oltais hyvä päivystävä perhe, johon voisi lyhyellä varoitusajalla sijoittaa lapsia odottamaan lopullista sijoitusta. Me nimittäin ollaan kotona melkein aina, kun ei välitetä lomailla juurikaan, ja muutenkin ollaan tässä pienissä ympyröissä ja sidoksissa tilamme eläimiin. Joten sellainen päivystäminen taas ei tuntuis musta ollenkaan niin sitovalta kuin lapsen kokoaikainen hoitaminen. En kyllä edes tiedä onko tuollaisia päivystäviä ensisijoitusperheitä edes olemassa.

On kyllä olemassa monilla kunnilla.

Joissakin sitoudutaan esim. puoleksi vuodeksi työhön ja myös odotteluajalta saa palkaa (siis vaikka lapsia ei tulisikaan) Pitää vaan olla parin tunnin hälytysvalmiudessa.



Toisaalta nämä kriisisijoitukset voi olla tosi hankalia, esim. poliisi tuo lapsen yöllä keskeltä perheväkivaltaa. Ja lapsen oireilu on sen mukaista. Eli omia lapsia ei kannata olla tai ainakin jo lähes aikuisia.

Ja samoin kuin joku muukin on kommentoinut, en haluaisi/osaisi olla yhteistyössä mahdollisesti moniongelmaisten vanhempien kanssa. Nostan kyllä hattua sijaisvanhemmille, tekevät tosi tärkeätä työtä.

Ei ole aikaa eikä kiinnostusta.

Kokisin että me olisimme vain palveluntarjoaja, joka elättää ja ylläpitää lapsen ja biovanhemmat voisivat käyttäytyä meitä kohtaan niin oksettavasti kuin tahtoisivat.

1) Tiedän, että rakastuisin lapseen jokatapauksessa. Mitä jos hänet sitten yht'äkkiä palautettaisiin biovanhemmilleen, miten kestäisin sen?



2) Yhteistyö biovanhempien kanssa voisi olla vaikeaa. Varsinkin jos olisivat esim pahoinpidelleet lastansa, niin minun voisi olla todella vaikea suhtautua heihin.



3) Jos ko lapsi olisi kovin agressiivinen tms, miten suojaisin omia lapsiani?

Järjestelmä ontuva ja panostus lapsen sijoittamiseen takaisin kotiin niin älyttömän puutteellista. Uskon, että silloin kaikki olisi lapsen kannalta kaikkein parhaiten, kun sijoitus voitaisiin purkaa ja lapsi vosi palata turvallisesti omien vanhempiensa luo.



Vanhemmille ei vain tahdo löytyä apua tästä yhteiskunnasta.

Omien lastenkin kanssa on pinna liian usein tiukalla. Epäilen, pärjäisinkö ollenkaan sijoituslapsen kanssa, jolla saattaisi olla oikeasti ongelmia.

En ole mikään kasvattajatyyppi. Tai siis omat lapset kasvatan, mutta muuten en ole kiinnostunut sellaisesta. Summa summarum, en usko, että olisin tarpeeksi hyvä sijaisvanhempi.

Mutta ensin omat vähän isommiksi. Nyt ovat 3 ja 5. Sitten voisin alkaa.