Lue keskustelun säännöt.
Suunniteltiin vauvahaavetta kunnes mies ei ollutkaan yhtäkkiä valmis
17.06.2026 |
Ollaan oltu yli 3 vuotta yhdessä mieheni kanssa. Minulla todettiin masennus ja olin saamassa siihen apua juuri kun tapasimme. Itse olin alkuun varovainen ja kerroin tilanteestani, että en tiedä onko hyvä hetki suhteelle. No me päädyttiin sitten varovasti katsomaan miten käy ja lopulta aloimme seurustella. Alku oli vaikeaa tietysti sairauteni takia, koska minulle etsittiin sopivaa lääkitystä. Silti oltiin innoissamme toisistamme ja haaveiltiin tulevasta. Tein myös selväksi miehelle mitkä on mun ehdottomat tulevaisuuden haaveet, mistä en halua luopua, että onhan miehellä samanlaiset haaveet (en halunnut tuhlata väärään mieheen aikaa, varsinkaan kun masennuksen hoito oli vielä vaiheessa). Mm. lapsihaaveet olivat heti alusta asti tärkeä olla samalla viivalla, koska olin jo lähempänä 30 vuotta.
Lääkitys ja sopiva hoito löytyi, lisäksi kävin terapian läpi. Elettiin aika pitkäänkin, että kaikki asiat olivat hyvin ja tasapainossa. Onnellisina. Sitten lapsihaaveet, omakotitalo haaveet nousi pintaan. Biologinen kello alkoi tikittää. Miestä pelotti vielä niin pian lapsihaavetta lähtee toteuttaa. Ymmärsin kyllä, mutta se herätti pelon että haluaako mies sittenkään lapsia (ainakaan minun kanssa). No joka tapauksessa annoin hänelle aikaa miettiä ja kerroin iän tuomasta paineesta jne.
No hän mietti pitkään. Lopulta tehtiin suunnitelma, että lopetin ensin pillerit (kumi edelleen käytössä). Katottiin että miten se vaikutti mun mieleen.
Siitä sitten jonkin ajan päästä aloin laskemaan masennuslääkitystä pois niin hitaasti ja varovasti kun ikinä pystyi (lääkettä ei saa syödä raskaana/imettäessä). Mieskin tiesi riskit, sanoin myös hänelle että en koske lääkitykseen, jos hän ei haluakkaan lapsia. Hän kertoi haluavansa ja siksi uskalsin lääkettä lähteä laskemaan. Aikomuksena sitten raskautua kun lääkitys on pois ja siitä muutoksesta on kerennyt olo tasapainottua ja nähään että mieleni kestää kaiken. Aloin syömään jossain vaiheessa myös foolihappoa. Valmistuin henkisesti ja fyysisesti tulevaan. Olin niin super innoissani kaikesta.
Masennuslääkkeen jokainen pieni lasku aiheutti pienen myrskyn mielialassa. Joka kerta se kuitenkin tasapainottui. Koko ajan ihanat haaveet tulevasta oli mun mielessä ja voin ihan hyvin. Olin itsekin yllättynyt miten hienosti kaikki meni. Pidin mieheni myös kartalla koko ajan tilanteesta.
No sitten tuli se hetki kun lääke oli kokonaan ollut pois jo vähän aikaan. Asiat ihan ok. Kyllä se hieman vaikutti, mutta olin onnessani kaikesta tulevasta. Itseni tuntien, asiat oli edelleen ihan hyvin, masennus ei tullut takaisin, vaikka pelko siitä oli koko ajan läsnä. Sitten otan taas puheeksi, että kohta voimme jättää kumin pois ja päästään etenemään asiassa.
Ja mies iskee pommilla: "Pitää vielä miettiä".
Jatkuu kommenteissa.....
Kommentit (27)
Ajattelin, että mun mieli on koetuksella ennemminkin tässä kohtaa siitä että raskaudunko lainkaan, tai itse raskaudesta, että meneekö kaikki hyvin, ehkä jännittävästä uudesta elämäntilanteesta tms. Mutta mikään näistä ei ole sellainen, että mun mieli musertuisi kun ollaan kuitenkin menossa kohti jotain upeaa. Tottakai lapsen saaminen on myös rankkaa ja mistä tietää, saadaanko edes lapsia. Nämä kyllä tiedän ja olen ajatellut että niissäkin mieli on kovilla. Tiedän kyllä selviäväni niistä ja pärjääväni, menee asiat miten menee. Enhän muuten lähtisi sille polulle.
Mutta selviänkö siitä, että kumppani pistää jarrua pohjaan puolen vuoden suunnittelemisen ja valmistautumisen jälkeen, pahimmalla mahollisella hetkellä. Koko tulevaisuus on kerta heitolla kysymysmerkki.
Toteutuuko haaveet sittenkin?
Vai eikö toteudu lainkaan?
Onko meitä edes kohta enää?
Selviänkö erosta kun olen lopettanut lääkkeen?
Saanko ikinä lasta kun olen jo näin vanha?
Jäänkö lapsettomaksi ikuisesti?
Tuntuu että elän tällähetkellä shokkitilassa? Tuntuu että ruoka ei maistu, puolison kanssa on vaikea olla, kun tuntuu että en uskalla luottaa häneen tällä hetkellä vaikka hän sanoisi ihan mitä tahansa vauvahaaveisiin liittyvää. Uskon vasta sitten kun kumi jätetään pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies tullut järkiinsä. Ja tuskin sinuakaan enää kauan katselee.
Varmaan voi hyvin tässä nyt siis ymmärtää, että mun mieli on koetuksella tämmösessä tilanteessa. No sepäs näkyykin sitten meidän suhteessa, kun olen niin ahdistunut tilanteessa, jossa en oikein voi tehdä mitään kuin pysyä järjissäni ja toivoa että asiat menee ajallaan hyvin. Tai vaihtoehtoisesti heitän kaiken menemään ja lopetan suhteen (en näe tätä vielä vaihtoehtona, koska se ratkasu ois pahinta mitä vois tapahtua ja hajoaisin). Tietenkin sitten mies näkee minun ahdistuksen ja huonontuneen voinnin. Joka taas vahvistaa miehen mieltä siitä, että hän ei minun kanssa halua lapsia (vielä?). Eli kierre on selvä. Mieskin ymmärtää sen. Hän on sanonut että hän yrittää miettiä asioita niin että tilanne ei kestäisi kauan. Mutta tuntuu, että elän jossain painajaisessa, tiedänhän sen että eihän ketään voi kello kaulassa pakottaa haluamaan lapsia. Ei voi painostaa, ei voi vaatia. Toisen pitää itse haluta. Mutta tuntuu julmalta, että olen tosiaan ottanut valtavan riskin oman terveyteni kanssa. Ja toinen voi noin vain romuttaa kaiken.
Haluan sen verran miestä puolustaa, että hän ihan oikeasti on halunnut lasta koko ajan ja hän vähän itsekin on yllättynyt omasta toiminnastaan (ainakin näin hän mulle kertoo). Häntä pelottaa ja se on esteenä edetä asiassa. Tämä ei ole myöskään hänelle helppo tilanne, kun hän näkee miten musertunut olen ja pelkää, että mieleni ei kestä tätä tilannetta. Hänkin pelkää että meidän suhde päättyy ja samalla hän ei voi tehdä asiaa, joka kaiken ratkaisisi, mutta ei ole valmis siihen.
Pitkä teksti.
Jos jaksoit lukea tänne asti, niin saa antaa neuvoja miten saada miehelle vauvakuume tai miten selviän henkisesti tilanteesta, jossa olen löysässä hirressä, tai miten helvetissä selviän erosta jos tilanteeseen ei löydy muuta ratkaisua, miten löytää luottamus mieheen takasin joka tekee tämmösen tempun, kauanko tässä tilanteessa uskallan elää..?
Tuntuu että tää on meidän suhteen pahin kriisi. Siihen kun ei löydy kompromissia.
Suunniteltiin vauvahaavetta🤔 onko seuraava vaihe sitten se itse haaveilu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieleltään sairailta pitäisi lasten tekeminen kieltää.
Järkevä mies. Pikkulapsiaika on aikamoista hulinaa ja vaikuttaa mielialoihin paljon. Ei kaikkien tarvitse lisääntyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et sä kyllä vuodatuksesi perusteella kovin tasapainoiselta ihmiseltä vaikuta ja mieskin tietää sen. Jättäisin äitihaaveet sikseen.
Lue Knausgårdin Taisteluni. Siinä on samanlainen tarina. Eikä sillä ole onnellista loppua, vaikka lapsia syntyi loppujen lopuksi neljä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus lapsikuume tulee yllättäen, sinulla se ehkä konkretisoitui juuri näin. Mikäli olet varma että haluat perheen niin lähde siltä pohjalta että jos mies sanoo "ei nyt" niin se voi tarkoittaa "ei koskaan, ainakaan sinun kanssasi". Lähteminen suhteesta on rankkaa, mutta vauvahaave voi hyvinkin vielä toteutua jonkin toisen kanssa!
Kaverillani masennustausta. Halusi kuitenkin lapsia. Nuorimman syntymän jälkeen joutui suoraan synnytyssallista mielisairaalaan kuukaudeksi. Mies jätti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä jättäisin miehen keskenänsä miettimään. Ei hän ole sinulle oikea. Jos hän rakastaisi sinua, hän tajuaisi kuinka ison työn olet tehnyt lääkkeen laskemisessa nollaan yms. Tai sitten jäät odotttelemaan, koska mies löytää paremman ja jättää sinut.
Olen pahoillani. Kyllä sä pärjäät ilman tätä "miestäkin".
Tämä on taas se palstahullu joka tekee näitä pitkiä parisuhde- ja perheaiheisia provoja. Miten jaksaakin kirjoittaa aina niin hemmetin pitkän liirumlaarumin, jota ei edes vauva-palstan provoherkät älykääpiöt jaksa ottaa tosissaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä mahdollinen lapsi saisi kärsiäkkään.
Kysypä itseltäsi, että miksi mielenterveysongelmista kärsivän ihmisen pitäisi oikeasti tehdä lapsi? Lapset eivät ole taikalääke, jolla ne ongelmat häviää. Melkeinpä päinvastoin.
Kortsuun reikä tai humalapano. Mies joutuu vastuuseen halusi tai ei.
Mies taitaa olla yhtä hullu. Oletteko jossain laitoksessa?
Lopetin lukemisen tähän, Minulla todettiin masennus…
Se ei ollut sitä mitä olin odottanut. Mulla lähti jalkojen alta matto. Olin puoli vuotta valmistautunut, jopa oman terveyteni kustannuksella siihen, että pian saataisiin yrittää lasta. Olin ollut onnesta soikeana. Ajattelin että asiat on mennyt suhteellisen hyvin lääkityksen lopetukseen nähen, koska olisi voinut käydä niinkin, että masennus ois tullut takaisin kuin moukari ja koko touhu ois pitäny jättää kesken ja miettiä koko elämä uusiksi.
Mutta niin ei käynyt.
Mutta nuo miehen sanat olikin se moukari. Mun mieliala laski kerta heitolla, koska mun tulevaisuuden haaveet vietiin sillä sekunnilla pois. Miten kauan tarvii miettiä? Viikko, kuukausi vai ikuisesti? Entä jos hän ei halua koskaan ja mun täytyisi miettiä meidän suhteen lopettamista? Tämä ajatus hajotti mut vielä enemmän, menetänkö kaiken kerralla?
Ja kyllä me keskusteltiin ja PALJON. Mies ei tiedä. EI TIEDÄ itsekkään. Edelleenkään.
No nyt hän on alkanut kuitenkin sanoa, että kyllä me vielä.
Mutta tilanne on raastava. Hajottaa minut. Pelottaa, että mun mielenterveys ei kestä tätä tilannetta. En ollut ajatellut että tässä kävisi näin.