Toisilla perhe-elämä on niin helppoa että käy kateeksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsia kannattaa tehdä kun siihen on hyvät edellytykset, nää perheet ovat valinneet lapsen teon siinä vaiheessa kun suhde on ollut vakaa ja on ollut tukiverkosto valmiina. 

Myös yh voi pärjätä mainiosti kun tukiverkostoa on.  Kun sinulla ei sellaista ole ja oma jaksaminen on huonoa, sinun pitää järjestää tukea itsellesi ja lapsellesi, pyydä vaikka lastensuojelusta apua. 

Olen pyytänyt apua lastensuojelusta. Mutta tarjoamansa apu on sitä, että täällä kotona käydään tarkkailemassa miten hommat luistaa. Selviän arjesta kyllä, mutta arvioijan sijaan haluaisin apukäsiä auttamaan arjessa. Sosiaalipuolen toimesta vaan kerrottiin, että arki on sen verran sujuvaa, että tukea en tarvitse. 

Ei ikinä kannata apua lastensuojelusta pyytää. Ei heillä ole tarkoitustakaan tarjota mitään oikeaa apua perheille, vaan se on juurikin tuota tarkkailua ja raportointia, mikä uuvuttaa väsynyttä vanhempaa vain entisestään. Lastensuojelun tarkoitus on vain tarkkailla ja todeta, mikäli vanhemmat eivät pärjää lastensa kanssa lasun mielestä ja sitten puhutaankin jo lasten viemisestä perheestä. 

Luulin että sieltä saisi apua. Aina kannattaa kokeilla. Mutta tosiaan he eivät nähneet mitään ongelmaa. Sanoivat vaan että pikkulapsiaika on kaikille raskasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tänään pyysin isovanhempia auttamaan, kun lapset pitäisi viedä kesäajan päivystävään päiväkotiin niin monen kilometrin päähän hoitoon, etteivät jaksa sinne kävellä (ja itse pitäisi vielä kävellä sama matka takaisin etätöihin kotiin, kävellen matkoihin menisi edestakaisin melkein 1,5h). Hoitoa siellä olisi pari viikkoa, josta puolet ajasta ex, eli lasten isä kuskaisi omalla vuorolla.

Isovanhemmat eläkkeellä ja kotona, mutta vastaus oli nihkeä. Eivät oikein haluaisi auttaa muutamana päivänä kahden viikon aikana, kun loput ajasta kuitenkin voisivat olla vaikka mökillä. Ex ei suostu kuljettamaan muulloin kuin omina vuoroina, ja hoitoajat on jo muutenkin varattu omien työaikojen mukaan eikä niiden vaihtaminenkaan onnistu näin pikaisella aikataululla.

Raskaana olevana diabeetikkona hieman haastellisia noin pitkät matkat itsellekin, ja virheellisesti erehdyin kuvittelemaan, kun edeltävinä vuosina apua on luvattu, että sitä saattaisi nyt viimein itselleen lunastaa. Kun ei kuitenkaan tarvitse näitä hoitopäiviä heidän itse lapsia hoitaa/vahtia. Aiempina vuosina muutaman päivän pakon edessä suostuneet hoitamaan, nyt ei kunto riitä, joten varasin hoitoa, eikä sitä apua sitten saakaan...

 

Vähän sama juttu, kun lapset olivat eron aikaan vain parivuotiaita ja nukkuivat huonosti. Kaikki lupasivat auttaa, ottaa vaikka yhdeksi yöksi lapset, että saisin nukkua edes joskus, kun lapset eivät isällään vielä yötä olleet ja eron jälkeen oli vaikeaa. Tästä on neljä vuotta, eikä kukaan ole vielä tähänkään päivään yöksi lapsia ottanut, paitsi ex omalla vuorollaan.

 

Harmillista kyllä ainoat sukulaiset, jotka halusivat auttaa, olivat ex-appivanhemmat, joilta ei nyt oikein enää hirveästi apua kehtaa vongata, kun ex vastustaa eikä heillä siihen velvollisuutta ole. Ei ole kyllä omilla vanhemmillakaan, mutta kun apua on luvattu ja jos sitä hädän edessä pyytää, niin luulisi saavan, mutta ei...

Kai tuossa on joku miekkonen kuvioissa, jos kerran raskaanakin olet. Jaksamista!

On kyllä mies, mutta autoa ei ole kummallakaan eikä vielä asu saman katon alla, joten ei ole joka aamu täällä niin aikaisin päivystämässä. Muuten varmasti auttaisi, mutta matkoissa isompi ongelma on se, ettei lapset jaksa kävellä niin aikaisin aamusta sellaista matkaa.

Polkupyöriä on vain yksi, eikä tarakalle saa istuinta. Pienempi ei myöskään osaa vielä pyörällä ajaa niin hyvin, että tuollainen matka taittuisi niin, että kaikki pyöräilisivät itse. Ensi vuonna ei onneksi tarvitse asiaa miettiä, kun olen vanhempainvapaalla ja sitä seuraavana vuonna lapset on jo sen verran isompia, että pystyy varautumaan siihen, ettei luvattua apua saa vaan yksin on pärjättävä.

Kyllä minäkin ap:n tavoin olen myös kateellinen siitä, kun muilla on tosiaan apua myös kavereista ja rauhalliset lapset, jotka ei koko ajan ole tukkanuottasilla. Omat tappelee vähän väliä, eivät kuuntele ja protestoivat minkä ehtivät ja ovat vähän turhan vilkkaita omaan menoon. Kai se iän myötä rauhoittuu...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tänään pyysin isovanhempia auttamaan, kun lapset pitäisi viedä kesäajan päivystävään päiväkotiin niin monen kilometrin päähän hoitoon, etteivät jaksa sinne kävellä (ja itse pitäisi vielä kävellä sama matka takaisin etätöihin kotiin, kävellen matkoihin menisi edestakaisin melkein 1,5h). Hoitoa siellä olisi pari viikkoa, josta puolet ajasta ex, eli lasten isä kuskaisi omalla vuorolla.

Isovanhemmat eläkkeellä ja kotona, mutta vastaus oli nihkeä. Eivät oikein haluaisi auttaa muutamana päivänä kahden viikon aikana, kun loput ajasta kuitenkin voisivat olla vaikka mökillä. Ex ei suostu kuljettamaan muulloin kuin omina vuoroina, ja hoitoajat on jo muutenkin varattu omien työaikojen mukaan eikä niiden vaihtaminenkaan onnistu näin pikaisella aikataululla.

Raskaana olevana diabeetikkona hieman haastellisia noin pitkät matkat itsellekin, ja virheellisesti erehdyin kuvittelemaan, kun edeltävinä vuosina apua on luvattu, että sitä saattaisi nyt viimein itselleen lunastaa. Kun ei kuitenkaan tarvitse näitä hoitopäiviä heidän itse lapsia hoitaa/vahtia. Aiempina vuosina muutaman päivän pakon edessä suostuneet hoitamaan, nyt ei kunto riitä, joten varasin hoitoa, eikä sitä apua sitten saakaan...

 

Vähän sama juttu, kun lapset olivat eron aikaan vain parivuotiaita ja nukkuivat huonosti. Kaikki lupasivat auttaa, ottaa vaikka yhdeksi yöksi lapset, että saisin nukkua edes joskus, kun lapset eivät isällään vielä yötä olleet ja eron jälkeen oli vaikeaa. Tästä on neljä vuotta, eikä kukaan ole vielä tähänkään päivään yöksi lapsia ottanut, paitsi ex omalla vuorollaan.

 

Harmillista kyllä ainoat sukulaiset, jotka halusivat auttaa, olivat ex-appivanhemmat, joilta ei nyt oikein enää hirveästi apua kehtaa vongata, kun ex vastustaa eikä heillä siihen velvollisuutta ole. Ei ole kyllä omilla vanhemmillakaan, mutta kun apua on luvattu ja jos sitä hädän edessä pyytää, niin luulisi saavan, mutta ei...

Kai tuossa on joku miekkonen kuvioissa, jos kerran raskaanakin olet. Jaksamista!

On kyllä mies, mutta autoa ei ole kummallakaan eikä vielä asu saman katon alla, joten ei ole joka aamu täällä niin aikaisin päivystämässä. Muuten varmasti auttaisi, mutta matkoissa isompi ongelma on se, ettei lapset jaksa kävellä niin aikaisin aamusta sellaista matkaa.

Polkupyöriä on vain yksi, eikä tarakalle saa istuinta. Pienempi ei myöskään osaa vielä pyörällä ajaa niin hyvin, että tuollainen matka taittuisi niin, että kaikki pyöräilisivät itse. Ensi vuonna ei onneksi tarvitse asiaa miettiä, kun olen vanhempainvapaalla ja sitä seuraavana vuonna lapset on jo sen verran isompia, että pystyy varautumaan siihen, ettei luvattua apua saa vaan yksin on pärjättävä.

 

Kyllä minäkin ap:n tavoin olen myös kateellinen siitä, kun muilla on tosiaan apua myös kavereista ja rauhalliset lapset, jotka ei koko ajan ole tukkanuottasilla. Omat tappelee vähän väliä, eivät kuuntele ja protestoivat minkä ehtivät ja ovat vähän turhan vilkkaita omaan menoon. Kai se iän myötä rauhoittuu...

Ja noin hankalassa tilanteessa hankkiuduit vielä raskaaksi?

Kateus on inhimillistä. Ei kannata yrittää estää epämiellyttäviä tunteita, ne tulevat vain voimakkaampina. Sinulla on oikeus tuntea kateutta, jos muilla on asioita, joita toivoisit itsellesi. Itselläni on asiat hyvin, mutta ajoittain kadehdin silti muita esim. heidän saavutuksistaan. Mutta tunne menettää voimaansa, kun siihen suhtautuu neutraalisti. Että tämmöinen tunne, mitäs sitten.