Lue keskustelun säännöt.
Toisilla perhe-elämä on niin helppoa että käy kateeksi
14.06.2026 |
Miten se onkin niin, että toisilla perhe-elämä pyörii kuin itsestään? Lapsista tulee hyväkäytöksisiä, vanhemmilla parisuhde kukoistaa ja isovanhemmat kilpaa tarjoavat hoitoapua...Itse yritän yh:na selvitä kahden lapsen kanssa, eikä ole helppoa! Tuntuu, että arjesta selviytyminen on ihan ylivoimainen saavutus. Väsyttää niin paljon, ettei jaksa mitään kumppanihommia edes miettiä.
Mitä tehdä, kun toisten hyvä perhe-elämä herättää kateuden tunnetta?
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsia kannattaa tehdä kun siihen on hyvät edellytykset, nää perheet ovat valinneet lapsen teon siinä vaiheessa kun suhde on ollut vakaa ja on ollut tukiverkosto valmiina.
Myös yh voi pärjätä mainiosti kun tukiverkostoa on. Kun sinulla ei sellaista ole ja oma jaksaminen on huonoa, sinun pitää järjestää tukea itsellesi ja lapsellesi, pyydä vaikka lastensuojelusta apua.
Tämä yleensä menee niin päin, että mitä nuorempana lapset tekee, sitä parempi on suvun turvaverkosto. Sitten taas toisaalta on todennäköisempää, että parisuhde ei kestä, rahatilanne on heikompi ja uraputkeen vaikeampi päästä. Eli ei oikeastaan ole sellaista vaihetta, että kaikki olisi ideaalisti.
Ap:lle lohdutuksen sanana, että harvoin niillä kiiltokuvaperheilläkään menee siten miltä näyttää.Kyllä ideaali hetki on siinä kolmikymppisenä, kun on ollut kumppanin kanssa vähintään viisi vuotta, asunto, vakityöt ja isovanhemmat jäämässä just eläkkeelle. Meillä ainakin meni hyvin helposti kaikki, isovanhemmilla oli aikaa ja intoa hoitaa ja lapsi menikin vasta 3-vuotiaana päiväkotiin. Apua saa vieläkin aina kun tarvitsee, vaikka lapsi jo kymmenen ja melko itsenäinen.
Mä en ollut 30-vuotiaana vielä edes tavannut lasteni isää.
Kyse olikin ideaalista. Itse tapasin 26-vuotiaana, 20 vuotta sitten.
Mutta vaikka tekisi kaikki valinnat niin sanotusti oikein, voi löytää itsensä ap:n tilanteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan luonnollinen tunne tuo kateus on. Se miltä joku ulospäin näyttää, ln vain se sinun näkemyksesi.
Se toinen voi kokea sen ihan toisin.
Miten siitä selvitä?Keskittyy siihen omaan elämään ja omaan jaksamiseen. Kateus vie vaan energiaa ja dä tarvitset energiaa omaan käyttöösi. Sulla on hienot Laoset ja vanhemmuus. Näe se omasi itsellesi kaikkein tärkeimpiä. Uskalla.
Se kateus on kuin energiaa harakoille. Ei se sua auta jaksamaan paremmin. Vai kuin?
Keskity omaan hyvinvointiisi. Liiku, syö, lepää.Ole niitten sun lastesi kanssa. Sinä olet heille se oma äiti, tärkein.
Itsellä meni monta vuotta jaksamisen kanssa tempoillessa. Ja olen kokenut sellaista huonommuuden tunnetta. Arvottomuuden tunne on armoton. Sekin syö sisältäpäin, ihan niinkuin kateuskin.
Joskus tuntuu, että tuo kaikki voi olla uupumukseen liittyvää. Ne tuskalliset tunteet pukkaa pintaa, kun on väsynyt/uupunut, eikä saa taisteltuaan itseään sieltä alta pois. Jää nurkkaan jumiin.
Anna itse itsellesi aikaa ja tee, kun jaksat.
Elämä on vaiheita.
Muista että sinun arkesi on lapsesi lapsuutta.
No kai kaikki on erilaisia elämäntilanteissaan, ei ole mitään kaikille sopivaa kaavaa. Itse sain 4 lasta alle kolmekymppisenä ja tämä sopi minulle kaikin puolin hyvin. Jollain toisella taas toisenlaiset ratkaisut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan luonnollinen tunne tuo kateus on. Se miltä joku ulospäin näyttää, ln vain se sinun näkemyksesi.
Se toinen voi kokea sen ihan toisin.
Miten siitä selvitä?Keskittyy siihen omaan elämään ja omaan jaksamiseen. Kateus vie vaan energiaa ja dä tarvitset energiaa omaan käyttöösi. Sulla on hienot Laoset ja vanhemmuus. Näe se omasi itsellesi kaikkein tärkeimpiä. Uskalla.
Se kateus on kuin energiaa harakoille. Ei se sua auta jaksamaan paremmin. Vai kuin?
Keskity omaan hyvinvointiisi. Liiku, syö, lepää.Ole niitten sun lastesi kanssa. Sinä olet heille se oma äiti, tärkein.
Itsellä meni monta vuotta jaksamisen kanssa tempoillessa. Ja olen kokenut sellaista huonommuuden tunnetta. Arvottomuuden tunne on armoton. Sekin syö sisältäpäin, ihan niinkuin kateuskin.
Joskus tuntuu, että tuo kaikki voi olla uupumukseen liittyvää. Ne tuskalliset tunteet pukkaa pintaa, kun on väsynyt/uupunut, eikä saa taisteltuaan itseään sieltä alta pois. Jää nurkkaan jumiin.
Anna itse itsellesi aikaa ja tee, kun jaksat.
Elämä on vaiheita.
Muista että sinun arkesi on lapsesi lapsuutta.
Aivan ohis, mutta tuo on kyllä ärsyttävin sanonta ikinä. Eiköhän tuon jokainen vanhempi muista.
Vierailija kirjoitti:
Olemme akateeminen vela-pariskunta erityisasiantuntijatehtävissä. Meillä ei ole lapsia, mutta nautimme vapaa-ajasta ja haluamme helpottaa arkea mahdollisimman paljon. Onko ap sinulla roboimuri tai palkkaatko siivoojan? Tätä voin itse suositella, helpottaa huomattavasti.
Voi tsiisus kyllä huomaa et teillä ei lapsia ole ,jos robotti imuri on se juttu. Kyllä tässä on ihan muusta kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsia kannattaa tehdä kun siihen on hyvät edellytykset, nää perheet ovat valinneet lapsen teon siinä vaiheessa kun suhde on ollut vakaa ja on ollut tukiverkosto valmiina.
Myös yh voi pärjätä mainiosti kun tukiverkostoa on. Kun sinulla ei sellaista ole ja oma jaksaminen on huonoa, sinun pitää järjestää tukea itsellesi ja lapsellesi, pyydä vaikka lastensuojelusta apua.
Olen pyytänyt apua lastensuojelusta. Mutta tarjoamansa apu on sitä, että täällä kotona käydään tarkkailemassa miten hommat luistaa. Selviän arjesta kyllä, mutta arvioijan sijaan haluaisin apukäsiä auttamaan arjessa. Sosiaalipuolen toimesta vaan kerrottiin, että arki on sen verran sujuvaa, että tukea en tarvitse.
Väärä osoite. Lastensuojelu ei ole lastenhoitoapu. Lapsiperheiden kotipalvelusta voi kysyä lastenhoitoapua ja apua siivoamiseen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan luonnollinen tunne tuo kateus on. Se miltä joku ulospäin näyttää, ln vain se sinun näkemyksesi.
Se toinen voi kokea sen ihan toisin.
Miten siitä selvitä?Keskittyy siihen omaan elämään ja omaan jaksamiseen. Kateus vie vaan energiaa ja dä tarvitset energiaa omaan käyttöösi. Sulla on hienot Laoset ja vanhemmuus. Näe se omasi itsellesi kaikkein tärkeimpiä. Uskalla.
Se kateus on kuin energiaa harakoille. Ei se sua auta jaksamaan paremmin. Vai kuin?
Keskity omaan hyvinvointiisi. Liiku, syö, lepää.Ole niitten sun lastesi kanssa. Sinä olet heille se oma äiti, tärkein.
Itsellä meni monta vuotta jaksamisen kanssa tempoillessa. Ja olen kokenut sellaista huonommuuden tunnetta. Arvottomuuden tunne on armoton. Sekin syö sisältäpäin, ihan niinkuin kateuskin.
Joskus tuntuu, että tuo kaikki voi olla uupumukseen liittyvää. Ne tuskalliset tunteet pukkaa pintaa, kun on väsynyt/uupunut, eikä saa taisteltuaan itseään sieltä alta pois. Jää nurkkaan jumiin.
Anna itse itsellesi aikaa ja tee, kun jaksat.
Elämä on vaiheita.
Muista että sinun arkesi on lapsesi lapsuutta.
Aivan ohis, mutta tuo on kyllä ärsyttävin sanonta ikinä. Eiköhän tuon jokainen vanhempi muista.
Ei kuule läheskään kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olemme akateeminen vela-pariskunta erityisasiantuntijatehtävissä. Meillä ei ole lapsia, mutta nautimme vapaa-ajasta ja haluamme helpottaa arkea mahdollisimman paljon. Onko ap sinulla roboimuri tai palkkaatko siivoojan? Tätä voin itse suositella, helpottaa huomattavasti.
Voi tsiisus kyllä huomaa et teillä ei lapsia ole ,jos robotti imuri on se juttu. Kyllä tässä on ihan muusta kyse.
Aivan. Meillä on kolme lasta ja robotti-imuri. Kyllä se robotti-imuri on hyvä
Se on hyvä alku, että tunnistat kateuden tunteen. Voit huomioida sen, että nyt tuntuu tältä. Sitten jatkat eteen päin ja keskityt omaan elämään. Kiinnitä huomio siihen, mikä on hyvin. Vaikka ihan pieni asia. Tärkeintä on, ettei katkeroidu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitinä olo oli sangen raskasta. Kun lapsille tuli ikää, tilanne paheni. Kun ovat aikuisia kohtelevat hävyttömästi. Minä olen antanut heille elämän, rahoittanut opiskelun, valvonut yöt kun olivat sairaana. Tein liki aina parhaani, usein yli voimavarojeni. Se,että toinen huoltaja vetäytyi vastuusta on tietenkin hänen asiansa.
Just tänään pyysin isovanhempia auttamaan, kun lapset pitäisi viedä kesäajan päivystävään päiväkotiin niin monen kilometrin päähän hoitoon, etteivät jaksa sinne kävellä (ja itse pitäisi vielä kävellä sama matka takaisin etätöihin kotiin, kävellen matkoihin menisi edestakaisin melkein 1,5h). Hoitoa siellä olisi pari viikkoa, josta puolet ajasta ex, eli lasten isä kuskaisi omalla vuorolla.
Isovanhemmat eläkkeellä ja kotona, mutta vastaus oli nihkeä. Eivät oikein haluaisi auttaa muutamana päivänä kahden viikon aikana, kun loput ajasta kuitenkin voisivat olla vaikka mökillä. Ex ei suostu kuljettamaan muulloin kuin omina vuoroina, ja hoitoajat on jo muutenkin varattu omien työaikojen mukaan eikä niiden vaihtaminenkaan onnistu näin pikaisella aikataululla.
Raskaana olevana diabeetikkona hieman haastellisia noin pitkät matkat itsellekin, ja virheellisesti erehdyin kuvittelemaan, kun edeltävinä vuosina apua on luvattu, että sitä saattaisi nyt viimein itselleen lunastaa. Kun ei kuitenkaan tarvitse näitä hoitopäiviä heidän itse lapsia hoitaa/vahtia. Aiempina vuosina muutaman päivän pakon edessä suostuneet hoitamaan, nyt ei kunto riitä, joten varasin hoitoa, eikä sitä apua sitten saakaan...
Vähän sama juttu, kun lapset olivat eron aikaan vain parivuotiaita ja nukkuivat huonosti. Kaikki lupasivat auttaa, ottaa vaikka yhdeksi yöksi lapset, että saisin nukkua edes joskus, kun lapset eivät isällään vielä yötä olleet ja eron jälkeen oli vaikeaa. Tästä on neljä vuotta, eikä kukaan ole vielä tähänkään päivään yöksi lapsia ottanut, paitsi ex omalla vuorollaan.
Harmillista kyllä ainoat sukulaiset, jotka halusivat auttaa, olivat ex-appivanhemmat, joilta ei nyt oikein enää hirveästi apua kehtaa vongata, kun ex vastustaa eikä heillä siihen velvollisuutta ole. Ei ole kyllä omilla vanhemmillakaan, mutta kun apua on luvattu ja jos sitä hädän edessä pyytää, niin luulisi saavan, mutta ei...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monilla on paljon pahemmin. Asuisitko mieluummin jossain muussa maassa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan luonnollinen tunne tuo kateus on. Se miltä joku ulospäin näyttää, ln vain se sinun näkemyksesi.
Se toinen voi kokea sen ihan toisin.
Miten siitä selvitä?Keskittyy siihen omaan elämään ja omaan jaksamiseen. Kateus vie vaan energiaa ja dä tarvitset energiaa omaan käyttöösi. Sulla on hienot Laoset ja vanhemmuus. Näe se omasi itsellesi kaikkein tärkeimpiä. Uskalla.
Se kateus on kuin energiaa harakoille. Ei se sua auta jaksamaan paremmin. Vai kuin?
Keskity omaan hyvinvointiisi. Liiku, syö, lepää.Ole niitten sun lastesi kanssa. Sinä olet heille se oma äiti, tärkein.
Itsellä meni monta vuotta jaksamisen kanssa tempoillessa. Ja olen kokenut sellaista huonommuuden tunnetta. Arvottomuuden tunne on armoton. Sekin syö sisältäpäin, ihan niinkuin kateuskin.
Joskus tuntuu, että tuo kaikki voi olla uupumukseen liittyvää. Ne tuskalliset tunteet pukkaa pintaa, kun on väsynyt/uupunut, eikä saa taisteltuaan itseään sieltä alta pois. Jää nurkkaan jumiin.
Anna itse itsellesi aikaa ja tee, kun jaksat.
Elämä on vaiheita.
Muista että sinun arkesi on lapsesi lapsuutta.
Aivan ohis, mutta tuo on kyllä ärsyttävin sanonta ikinä. Eiköhän tuon jokainen vanhempi muista.
Ei kuule läheskään kaikki.
Ja tämä asia jotenkin ratkeaa, että sä kerrot sen uutisena ap:lle, jolla on valmiiksi jo paha mieli ja riittämättömyyden kokemus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan luonnollinen tunne tuo kateus on. Se miltä joku ulospäin näyttää, ln vain se sinun näkemyksesi.
Se toinen voi kokea sen ihan toisin.
Miten siitä selvitä?Keskittyy siihen omaan elämään ja omaan jaksamiseen. Kateus vie vaan energiaa ja dä tarvitset energiaa omaan käyttöösi. Sulla on hienot Laoset ja vanhemmuus. Näe se omasi itsellesi kaikkein tärkeimpiä. Uskalla.
Se kateus on kuin energiaa harakoille. Ei se sua auta jaksamaan paremmin. Vai kuin?
Keskity omaan hyvinvointiisi. Liiku, syö, lepää.Ole niitten sun lastesi kanssa. Sinä olet heille se oma äiti, tärkein.
Itsellä meni monta vuotta jaksamisen kanssa tempoillessa. Ja olen kokenut sellaista huonommuuden tunnetta. Arvottomuuden tunne on armoton. Sekin syö sisältäpäin, ihan niinkuin kateuskin.
Joskus tuntuu, että tuo kaikki voi olla uupumukseen liittyvää. Ne tuskalliset tunteet pukkaa pintaa, kun on väsynyt/uupunut, eikä saa taisteltuaan itseään sieltä alta pois. Jää nurkkaan jumiin.
Anna itse itsellesi aikaa ja tee, kun jaksat.
Elämä on vaiheita.
Kiitos sinulle tästä lämminhenkisestä kommentistasi. Ihan oikeassa olet tuon suhteen, että kateus vie ne vähäisetkin energiat. Mutta tuon tunteen herääminen ja kaikki arvottomuuden kokemus vaan ovat sellaisia, että niiden tuntemista ei oikein pysty tietoisesti kovinkaan estämään. Tai yritän kyllä, mutta ne "ei saa ajatella näin, tämä on väärin" myöskin kuluttavat energiaa. En tiedä osasinko selittää mutta uskon että ymmärrät jutun jujun.
Ei tosiaan toimi tuo, että kieltää itseään ajattelemasta jotain. Silloin sitä oikeastaan ajattelee entistä enemmän.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Just tänään pyysin isovanhempia auttamaan, kun lapset pitäisi viedä kesäajan päivystävään päiväkotiin niin monen kilometrin päähän hoitoon, etteivät jaksa sinne kävellä (ja itse pitäisi vielä kävellä sama matka takaisin etätöihin kotiin, kävellen matkoihin menisi edestakaisin melkein 1,5h). Hoitoa siellä olisi pari viikkoa, josta puolet ajasta ex, eli lasten isä kuskaisi omalla vuorolla.
Isovanhemmat eläkkeellä ja kotona, mutta vastaus oli nihkeä. Eivät oikein haluaisi auttaa muutamana päivänä kahden viikon aikana, kun loput ajasta kuitenkin voisivat olla vaikka mökillä. Ex ei suostu kuljettamaan muulloin kuin omina vuoroina, ja hoitoajat on jo muutenkin varattu omien työaikojen mukaan eikä niiden vaihtaminenkaan onnistu näin pikaisella aikataululla.
Raskaana olevana diabeetikkona hieman haastellisia noin pitkät matkat itsellekin, ja virheellisesti erehdyin kuvittelemaan, kun edeltävinä vuosina apua on luvattu, että sitä saattaisi nyt viimein itselleen lunastaa. Kun ei kuitenkaan tarvitse näitä hoitopäiviä heidän itse lapsia hoitaa/vahtia. Aiempina vuosina muutaman päivän pakon edessä suostuneet hoitamaan, nyt ei kunto riitä, joten varasin hoitoa, eikä sitä apua sitten saakaan...
Vähän sama juttu, kun lapset olivat eron aikaan vain parivuotiaita ja nukkuivat huonosti. Kaikki lupasivat auttaa, ottaa vaikka yhdeksi yöksi lapset, että saisin nukkua edes joskus, kun lapset eivät isällään vielä yötä olleet ja eron jälkeen oli vaikeaa. Tästä on neljä vuotta, eikä kukaan ole vielä tähänkään päivään yöksi lapsia ottanut, paitsi ex omalla vuorollaan.
Harmillista kyllä ainoat sukulaiset, jotka halusivat auttaa, olivat ex-appivanhemmat, joilta ei nyt oikein enää hirveästi apua kehtaa vongata, kun ex vastustaa eikä heillä siihen velvollisuutta ole. Ei ole kyllä omilla vanhemmillakaan, mutta kun apua on luvattu ja jos sitä hädän edessä pyytää, niin luulisi saavan, mutta ei...
Kai tuossa on joku miekkonen kuvioissa, jos kerran raskaanakin olet. Jaksamista!
Rehellinen avaus, ap, ja rohkea, koska tällä palstalla on usein ihan törkykommentteja koskien lapsiperheitä. Todellinen Vauva-palsta! Onneksi tässä ketjussa on nähty monta asiallista kommenttia. Symppaan sua, ap! Itsekin olen paljon yksin lasteni kanssa. Nyt lakkaat vertaamasta muihin! Pitäisi tosiaan muistaa, että jos perheessä on kaksi osallistuvaa aikuista, niin tilanne on vähintään tuplasti vankempi verrattuna siihen, että aikuisia on yksi. Ja siihen päälle muut tukiringit. Jos jotain vinkkiä voin antaa (vaikken tiedä, sopiiko nämä sun elämäntilanteeseen) niin: a) tavarat säilöön, b) oma ja lasten uni etusijalle ja c) hyödynnä ilmaiset tapahtumat ja menot, jos asut kaupungissa. Mä saan virtaa, kun mennään lasten kanssa ihmisten ilmoille. Samoin lapset. Yllätäen kaupungissani tapahtuu vaikka mitä. Meilläkin on pienet tukiringit. Tapahtumien järjestäjät ottaa aina lämpimästi lapset vastaan.
Joo eipä ole tukiverkkoja, mutta en kyllä kaipaa isovanhempien hoitoapua, koska se lähinnä tarkoittaa herkkujen mättämistä ja rajatonta ruutuaikaa. Mitään sen kummempaa ei olisi odotettavissa ja osaan toteuttaa halutessani tämän itsekin. Eiköhän näitä "sieltä missä aita on matalin" -isovanhempia ole muitakin eikä kaikki ole mitään elämyksien ja korvaamattomien hetkien toteuttajia.
Eräs tuttava kuvittelee meidän lasten olevan luonnostaan vain hyväkäytöksisiä. Hän ei näe yhtään sitä kasvatustyötä mikä sen eteen on tehty. Itse välttelee kaikkia tilanteita, joissa lapset eivät automaattisesti toimi täydellisesti. Niitä vältellään kaikin keinoin odottaen riittävän vanhoina ongelmat on korjaantuneet itsekseen. Saa nähdä kuinka toimii.
Kannattaa näitä asioita pohtia vähän eri näkökulmista eikä olettaa, että muilla asiat oikeasti luistaa. Erityisesti mistä sitä toisten parisuhteista ainakaan tietää. On olemassa myös järkiliittoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsia kannattaa tehdä kun siihen on hyvät edellytykset, nää perheet ovat valinneet lapsen teon siinä vaiheessa kun suhde on ollut vakaa ja on ollut tukiverkosto valmiina.
Myös yh voi pärjätä mainiosti kun tukiverkostoa on. Kun sinulla ei sellaista ole ja oma jaksaminen on huonoa, sinun pitää järjestää tukea itsellesi ja lapsellesi, pyydä vaikka lastensuojelusta apua.
Olen pyytänyt apua lastensuojelusta. Mutta tarjoamansa apu on sitä, että täällä kotona käydään tarkkailemassa miten hommat luistaa. Selviän arjesta kyllä, mutta arvioijan sijaan haluaisin apukäsiä auttamaan arjessa. Sosiaalipuolen toimesta vaan kerrottiin, että arki on sen verran sujuvaa, että tukea en tarvitse.
Ei ikinä kannata apua lastensuojelusta pyytää. Ei heillä ole tarkoitustakaan tarjota mitään oikeaa apua perheille, vaan se on juurikin tuota tarkkailua ja raportointia, mikä uuvuttaa väsynyttä vanhempaa vain entisestään. Lastensuojelun tarkoitus on vain tarkkailla ja todeta, mikäli vanhemmat eivät pärjää lastensa kanssa lasun mielestä ja sitten puhutaankin jo lasten viemisestä perheestä.
Vierailija kirjoitti:
Just tänään pyysin isovanhempia auttamaan, kun lapset pitäisi viedä kesäajan päivystävään päiväkotiin niin monen kilometrin päähän hoitoon, etteivät jaksa sinne kävellä (ja itse pitäisi vielä kävellä sama matka takaisin etätöihin kotiin, kävellen matkoihin menisi edestakaisin melkein 1,5h). Hoitoa siellä olisi pari viikkoa, josta puolet ajasta ex, eli lasten isä kuskaisi omalla vuorolla.
Isovanhemmat eläkkeellä ja kotona, mutta vastaus oli nihkeä. Eivät oikein haluaisi auttaa muutamana päivänä kahden viikon aikana, kun loput ajasta kuitenkin voisivat olla vaikka mökillä. Ex ei suostu kuljettamaan muulloin kuin omina vuoroina, ja hoitoajat on jo muutenkin varattu omien työaikojen mukaan eikä niiden vaihtaminenkaan onnistu näin pikaisella aikataululla.
Raskaana olevana diabeetikkona hieman haastellisia noin pitkät matkat itsellekin, ja virheellisesti erehdyin kuvittelemaan, kun edeltävinä vuosina apua on luvattu, että sitä saattaisi nyt viimein itselleen lunastaa. Kun ei kuitenkaan tarvitse näitä hoitopäiviä heidän itse lapsia hoitaa/vahtia. Aiempina vuosina muutaman päivän pakon edessä suostuneet hoitamaan, nyt ei kunto riitä, joten varasin hoitoa, eikä sitä apua sitten saakaan...
Vähän sama juttu, kun lapset olivat eron aikaan vain parivuotiaita ja nukkuivat huonosti. Kaikki lupasivat auttaa, ottaa vaikka yhdeksi yöksi lapset, että saisin nukkua edes joskus, kun lapset eivät isällään vielä yötä olleet ja eron jälkeen oli vaikeaa. Tästä on neljä vuotta, eikä kukaan ole vielä tähänkään päivään yöksi lapsia ottanut, paitsi ex omalla vuorollaan.
Harmillista kyllä ainoat sukulaiset, jotka halusivat auttaa, olivat ex-appivanhemmat, joilta ei nyt oikein enää hirveästi apua kehtaa vongata, kun ex vastustaa eikä heillä siihen velvollisuutta ole. Ei ole kyllä omilla vanhemmillakaan, mutta kun apua on luvattu ja jos sitä hädän edessä pyytää, niin luulisi saavan, mutta ei...
Tsemppiä sinulle tilanteeseeni. Sinällään lohduttavaa kuulla, ettei ole ainut jolla arki on raskasta.
Eksän vanhemmat voisivat jopa ilahtua hoitopyynnöstä. Ovathan he edelleen isovanhempia vaikka ero on tullutkin.
Miksi pitää kadehtia joitain?