Kuinka pian eron jälkeen uusi mies?

Että kuinka pian, tai myöhään uusi mies. Itselläni tulee erosta pian vuosi, eikä minkäänlaista miesjuttua ole ollut, eikä halua liioin.



Välillä mietin, että olisi kivaa, jos kotona olisi joskus joku muukin aikuinen, mutta esim seksi ei ajatuksena kiinnosta oikeastaan yhtään.



Jotenkin kuitenkin pohdin ja pelkään, että (vaikka ei mitään kiirettä pariutua olekaan) tuleeko minusta liian sitoutunut (ja sitova) suhteessa lapseeni, että korvaako hän minulle parisuhteenkin tavallaan. Tuleeko minun olemaan jotenkin erityisen vaikea antaa hänelle tilaisuutta itsenäistyä kun nyt olemme jotenkin niin kiinni toisissamme. Kun tuntuu että mulla on niin vähän elämää lapsen ulkopuolella. Niinä päivinä, jolloin hän on isänsä kanssa keksin toki tekemistä, mutta mulle tulee yllättävänkin pian ikävä lastani ja jotenkin tunnen, että kotoa puuttuu jotain kun hän on poissa.



Ehkä hätäilen turhaan. Tietenkin ikävöin häntä, kun olen hänen äitinsä... Ehkä ei pitäisi huolehtia tästä miesjutustakaan. Kun itseäni ei tällä haavaa miehet kiinnosta niin miksi sitten teen siitä ongelman?



Toisaalta sitten mietin asiaa, että miten vaikeaa sitä olisikaan edes löytää kiva ja sopiva mies, mistä sen muka löytäisin (jos alkaisi jossain vaiheessa kiinnostaa). Ei ole paljoa tilaisuuksia käydä missään, enkä ole hyvä ottamaan mitään kontakteja miehiin, flirttailemaan tms. Nettitreffeille ei kiitos enää. Ja miten raahaisin sitten kotiini jonkun vieraan miehen lapseni eteen - ei helvetti, ei. Ja miten sitten se mies jaksaisi kun voisin tavata häntä esim kerran kahdessa viikossa kahdestaan, jaksaisiko kukaan heilua mukana yksinhuoltajan ja lapsen kanssa?



Kärjistän, ja tiedän että monilla nämä kaikki asiat vain " sujuu" jotenkin sitten kun rakastuu. Itse vaan olen niin varautunut miesten suhteen, että en osaa yhtään ajatella mitään suhdetta. Toiset naiset löytää luontevasti heti uuden, tuovat sen kotiin ja elävät omaakin elämäänsä, itse tuntuu, että elän vain meidän perhe-elämäämme. Välillä olen tyytyväinen itseeni, ratkaisuihini ja elämäntapaani, välillä ne surettavat.

Sehän mun piti vielä mainita, että kun luin tämän ketjun viestit, niin huomasin, että monellahan on mennyt kauan, monta vuotta ennen mitään uutta miesjuttua. Ja tämä lohduttaa minuakin. Tuttavissani (niissä, jotka ovat eronneet), on vaan ehkä enemmän sellaisia, jotka ovat pariutuneet pikaisesti uudestaan.



Meitä on niin moneen junaan (ja mun junassani on ilmeisesti vain kahden hengen perhevaunuja...:D).

Heissan,



Minun kohdallani kaikki tapahtui suhteellisen nopeasti eron jalkeen. Tosin nykyinen aviomieheni oli eron aikaan hyva ystava ja suhde syveni siita sitten hissukseen nykyiselle tasolle. Toki mietin hyvaa onneani monta kertaa, etta olisiko pitanyt jarrutella " muodon vuoksi" , mutta kun kerran mies on taytta kultaa ja platinaa, niin miksi olisin naon vuoksi pitanyt vuosikausien paussin ja menettanyt ihanan miehen.



Uuden suhteen aloittaminen kait riippuu siitakin, miten ero on kaikkinensa mennyt ja millaisia tunteita on exaa kohtaan. Olen arnican kanssa ihan samaa mielta, etta tunteilla ei pida lahtea leikkimaan. Kukaan ei tykkaa olla laastarimies tai -nainen. Minulle oli selvaa, etten halunnut enaa koskaan kevytmielista suhdetta jo lasten vuoksi, vaan aidon partnerisuhteen - jollaisen sain ja paremman kuin lottovoiton :)

kelvottomat kaverit poistuivat ikäänkuin valikoimista.



En ole ollut naimisissa, mutta lapsen isän jälkeen meni 5 vuotta, ennenkuin tunsin, että on sopiva aika alkaa vakavaan suhteeseen. 3 vuotta deittailin aina silloin tällöin deittipalstoilla löydettyjä miehiä, mutta yhdenkään kanssa ei menty intiimille asteelle ollenkaan, koska en vain ollut kiinnostunut näistä henkilöistä.



Tämä mies taas oli ihastus ihan ensi tapaamisella, ja olemme seurustelleet nyt reilun vuoden ja muuttamassa yhteen. Ihmeellistä kuinka voi tavatakin sellaisen, jonka kanssa synkkaa alusta lähtien. Olen tosi iloinen, etten tyytynyt yhteenkään, joka oli " järkevän oloinen mies" , mutta ei sitten mitään muuta.

Kaippa se " oikea" sitten kohdalle osuu, kun siltä tuntuu...

Itse erosin lapseni isästä pari kuukautta lapseni syntymän jälkeen (lapsi nyt 1v6kk), enkä ole edelleenkään ollut edes kiinnostunut kenestäkään tapaamastani miehestä. Tuntuu että paljon olis ehdokkaita kyllä ollu, jopa enemmän ku sinkkuaikoina ennen vauvaa (?!), mutta ei kiinnosta. Ehkä sitä tulee myös vähän valikoivammaksi, kun on kuitenkin äiti... Ei tulisi mieleenkään esitellä omalle lapselle jotain ihan ketä vaan miestä..!!

Ihmettelen sitä asiaa, miksi monet yksinhuoltaja äidit pitävät itseään jotenkin huonompina naisina... Noin niinkun lapsettomiin verrattuna... Se ei ole jokaiselle oma valinta olla lapsensa kanssa yksin ja kuitenkin niin " raskaasta" työstä selvitään, yksin. Minusta miesten pitäisi arvostaa sitä ominaisuutta, eikä ajatella yksinhuoltaja äitien olevan jos mimmoisia jakorasioita!

Tosin ero oli lopullinen ja suhteemme kuin punaviini, parani vanhetessaan. Ajatus uudesta miehestä tuntuu mahdottomalta nyt. Ehkä sekin päivä joskus koittaa, mutta ei pian.



Erosuru on ensin ryvettävänä pohjia myöten. Olisi väärin sekä uutta miestä että itseäni ja lasta kohtaan suhteilla liian aikaisin sydän verellä.

arnica:

Erosuru on ensin ryvettävänä pohjia myöten. Olisi väärin sekä uutta miestä että itseäni ja lasta kohtaan suhteilla liian aikaisin sydän verellä.

Omalla kohdallasi asia tietenkin vähän erilainen ja vielä aikaavievämpi kuin monella muulla. Muiden suhteita toki vähättelemättä, mutta kumppanin äkillinen poismeno on sentään jotain muuta...

Mutta joka tapauksessa, juuri noin pitäisi meidän kaikkien asia ajatella! Eli kaikkien osapuolten kannalta - ja myös lasten. Mutta toisaalta ei *vain* lasten, vaan potentiaalisen parisuhteen *kummankin* osapuolen kannalta.

Itse olen vähän outo lintu. Ehkä monessakin mielessä... ;o)) Mutta asumuserosta tulee tänä kesänä täyteen 8 vuotta ja varsinaisesta erosta 7 vuotta. Olen nähnyt exäni viimeksi pian 3 vuotta sitten - enkä ole edelleenkään päässyt yli... (!!) En näe itseäni uudessa suhteessa ehkä koskaan, mutta en ainakaan niin kauan kuin lapset ovat " lapsia" ... Vitsailenkin, että olen sitten " apajilla" sillä about kolmannella kierroksella - sitten viisi-kuusikymppisenä, kun toista kertaa eronneet " vapautuvat" ... ;o) Juuh, yksinäistä on ja kaipaan vanhoja aikoja ja ennen kaikkea kumppanuutta kovasti paljon vieläkin, mutta en siltikään (tai ehkäpä juuri siksi?) voi kuvitella ketään toista. Johtunee siitä, etten tänä päivänäkään oikein tiedä, miksi minut jätettiin enkä siis näin ollen ole koskaan voinut asiaa käsitellä enkä so. päässyt siitä yli. En toivo kenellekään samaa...