osaisitteko auttaa
hei, halusin kysyä " asiantuntija-apua" täällä palstailevilta. Tilanne on seuraava: meillä on kaksi lasta ja siinä suhteessa asia ok, asia koskeekin vanhemman lapseni kummeja. He ovat yrittäneet lasta jo monta vuotta, vaan ei tunnu onnistuvan millään. He ovat olleet sekä kunnallisella että yksityisellä puolella hoidossa. Olen ymmärtänyt, että syytä siihen, ettei tärppää, ei ihan tarkkaan tiedetä, molempia on tutkittu, ja periaatteessa kai ei pitäisi olla mitään suurempaa ongelmaa. Heille on kokeiltu clomeja, inseminaatiota ja nyt viimeksi koeputkihedelmöitystä (en tunne oikeaa termiä, sorry) kahteen otteeseen, mutta ei tärpännyt.
Ongelmana on, että kummitäti on tätä nykyä asiasta tosi ahdistunut. Hän on muutenkin vähän sisäänpäinkääntynyt ihminen, ja ilmeisesti asiasta puhuminen on hänelle hyvin vaikeaa. Mutta sen lisäksi hän on ollut jo ainakin viimeisen vuoden todella masentuneen tuntuinen ja vetäytyy nyt kaikesta sosiaalisesta kommunikaatiosta kavereidensa kanssa. LIsäksi hän ei enää halua nähdä kenenkään lapsia, se on hänelle liian piinallista. Ymmärrän tämän tietysti, toisaalta suren oman pienen poikani vuoksi, joka todella kaipaa kummitätiään.. He ovat olleet hyvin läheisiä, viime kesänä vielä tekivät yhteisen kesäretken jne ja nyt poika ihmettelee kovasti, kun ei koskaan näe kummitätiä, eikä tämä edes soita jne. Onneksi kummisetä on hänen kanssaan tekemisissä jonkin verran - hän kokee asian eri tavalla ja haluaa nähdä muiden lapsia yms.
MIten minun pitäisi lähestyä tätä kummia, ei siis sinänsä lapseni vuoksi, vaan koska hän on hyvä ystäväni ja haluan vilpittömästi auttaa. MUtta miten auttaa ihmistä, joka kieltäytyy ottamasta apua vastaan, ei halua puhua asiasta, mutta ei oikein mistään muustakaan (esim. meidän lapsista tai meidän elämästä ylipäätään) jne. Onneksi hän on kuulemma suostunut käymään jossain ryhmäterapiassa nyt, jossa on samassa tilanteessa olevia ihmisiä, jospa siellä saisi asiaa purettua.
Mutta haluaisin todella auttaa, ja on kauhea katsoa miten hän vetäytyy kaikesta mahdollisesta pois, ja sulkeutuu itseensä. Se ei varmasti edesauta raskaaksitulemistakaan, se kun on niin pitkälle myös psykosomaattista.
Miten itse haluaisitte että teitä joku (ennen hyvinkin läheinen) kaveri auttaisi - vai onko parempi vaan antaa olla, ja odottaa että hän itse pääsee asian kanssa sinuiksi?
Kommentit (3)
Kysymykseesi on hieman vaikea vastata, sillä ihmiset suhtautuvat asiaan eri tavoin, ja ystävääsi tuntematta on vaikea sanoa, mitä hän sinulta voisi kaivata.
tytti:
Ongelmana on, että kummitäti on tätä nykyä asiasta tosi ahdistunut. Hän on muutenkin vähän sisäänpäinkääntynyt ihminen, ja ilmeisesti asiasta puhuminen on hänelle hyvin vaikeaa. Mutta sen lisäksi hän on ollut jo ainakin viimeisen vuoden todella masentuneen tuntuinen ja vetäytyy nyt kaikesta sosiaalisesta kommunikaatiosta kavereidensa kanssa.Ahdistuminen lapsettomuudesta on ihan normaalia. Se on valtava asia, jossa on kyseessä KOKO ELÄMÄ sellaisena kuin sen kuvitteli ennen lapsettomuutta. Siitä luopuminen on vaikeaa, ja surutyö on jossain vaiheessa tehtävä. Pahimmassa vaiheessa ei tosiaan huvita nähdä muiden lapsia, ja sinun on se vain hyväksyttävä. Ihmisillä, joilla on lapsia, on tapana puhua heistä paljon, mikä on tietenkin normaalia, mutta pahimman lapsettomuuskriisin aikana se tuntuu sietämättömältä, sillä se tuntuu kuulostavan siltä, ettei elämää ilman lapsia yksinkertaisesti ole.
tytti:
- - MUtta miten auttaa ihmistä, joka kieltäytyy ottamasta apua vastaan, ei halua puhua asiasta, mutta ei oikein mistään muustakaan (esim. meidän lapsista tai meidän elämästä ylipäätään) jne. Onneksi hän on kuulemma suostunut käymään jossain ryhmäterapiassa nyt, jossa on samassa tilanteessa olevia ihmisiä, jospa siellä saisi asiaa purettua.Tuskin ystäväsi kieltäytyy ottamasta apua vastaan, vaan sinulla ei ehkä ole tarjota apua, jota hän tarvitsee. Keskusteleminen saman kokeneiden kanssa voi usein olla helpompaa ja terapeuttisempaa. On hyvä, että olet ystävästäsi huolissasi ja haluat auttaa häntä. Anna hänen kuitenkin valita se apu, jota hän sinulta tarvitsee. Kerro, että olet valmis auttamaan/kuuntelemaan, jos hän niin haluaa.
tytti:
Se ei varmasti edesauta raskaaksitulemistakaan, se kun on niin pitkälle myös psykosomaattista.Kehottaisin olemaan käyttämättä tätä ilmaisua puhuessasi asiasta ystävällesi tai kenelle tahansa lapsettomuudesta kärsivälle. Tätä kuulee koko ajan, ja usein lapsettoman korvissa se kuulostaa samalta kuin " jos saisit pääsi kuntoon, tulisit sinäkin raskaaksi" . On vaikea olla ajattelematta ja stressaamatta asiasta, josta muistutetaan kivun ja veren kanssa kerran kuukaudessa.
Olen itse päässyt lapsettomuudesta nyt jälkikäteen ajatellen suhteellisen vähällä, kolmen vuoden ja 4 alkionsiirron jälkeen olen 10-kuukautisten kaksostyttöjen äiti. Yhä edelleen minun on toisinaan vaikea keskustella lapsistani hoidoitta omansa saaneiden kanssa.
Kuulostan ehkä töykeältä, mutta se ei ole tarkoitukseni, en vain ehdi muotoilemaan kauniiksi jokaista lausetta ;o).
Oi-kukka
Hei! Me olemme mieheni veljen toisen lapsen kummeja ja podenkin asiasta huonoa omaatuntoa, kun näen kummipoikaa todella harvoin. Mutta hoitojen aikaan lapsiperheiden näkeminen on vaan ylivoimaisen vaikeaa. Ja mitä enemmän hoitoja takana, sitä vaikeampaa on. Näissä perhejuhlissa kokee olevansa niin vajavainen, kun muut ihastelevat lapsia eikä kukaan kysy meidän kuulumisia. Näin se vaan usein on. Yritän välttää katkeroitumista ja välillä meneekin hyvin, mutta aina ei pysty.
Koen erityisen loukkaavana sen, että työnnettään vauva syliin, jos äidinvaistot heräisivät siis sanotaan näin, tai että eikös teillekin tälläinen olis kiva.. Ja raskaaksi tuleminen ei tosiaan ole kiinni päänsisäisistä asioista, ehkä alkuun voikin olla, mutta jos hoitoja takana vuosia, niin kyllä siinä muukin syy on, kuin stressi.
Tiedän, että suhtautuminen voi olla vaikeaa. Mutta toivoisin normaalia kanssakäymistä, kysyttäisiin myös meidän lapsettomien kuulumisia, ettei vaan ihasteltaisi lapsia koko vierailun ajan. Ja just kommentit älä stressaa, on turhia.
Tämä lapsettomiin ystäviin suhtautuminen tuntuu olevan yksi ikuisuusaihe eikä oikeita vastauksia ole olemassa. On hienoa, että olet huomioinut tilanteen ja haluaisit auttaa ystävääsi. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että lapsettomien suhtautuminen muihin lapsiperheisiin, lapsiin yleensä ja raskausuutisiin hämmentävät ns. normaaleja lapsellisia. Jotta osaisit laittaa asian oikeaan perspektiiviin, niin haluaisin painottaa, että psykologien näkökulmasta lapsettomuuteen liittyvä suru on verrattavissa oman lapsen menettämiseen. Suru vaatii läpikäyntiä ja siinä on erilaisia vaiheita.
Älä siis tuomitse ystävääsi siitä, ettei hän pysty keskustelemaan kanssasi perheesi tai lastesi asioista tai juuri tällä hetkellä olemaan kummipoikansa kanssa tekemisissä. Uskoisin, että tilanne muuttuu ajan kanssa, etenkin kun ystäväsi saa apua terapiassa. Lapsettomuuteen liittyy ajoittain erittäin suurta kateutta ja katkeruutta - inhimillisiä tunteita kummatkin. Nämä tunteet pitää käydä läpi ja käsitellä, vain siten voi selvitä eteenpäin. Erilaiset ihmiset tietenkin reagoivat eri tavalla, toisilla on henkisesti rankempaa, toiset selviävät vähemmällä.
On todennäköistä, että ystäväsi käy nyt läpi aika vaikeaa vaihetta. Voi myös olla, että hän joutuu kohtaamaan sen todellisuuden ettei saa biologisia lapsia. Mielestäni tässä tilanteessa et voi muuta tehdä kuin olla kuuntelevana korvana, jos ystäväsi sitä haluaa. Ei ole olemassa sanoja, jotka auttaisivat. Lohdutukseksi tarkoitetut " kyllä teitä vielä onnistaa" tai " lakatkaa stressaamasta niin sieltä se tulee" jne. loukkaavat. Lapsettomuus ei ole kenenkään päästä kiinni, joten on väärin tulkita, että stressaamalla tai sosiaalisesti eristäytymällä ystäväsi saattaa pahentaa ongelmaansa. Tällainen käytös on vain oire ja reaktio pahaan oloon. Voit siis hienovaraisesti tuoda ilmi, että olet valmis kuuntelemaan. Kysellä ei kannata kauheasti ellei toinen ilmiselvästi halua puhua. Ole myös hienotunteinen omista lapsistasi puhuessasi. Vaikka kaikenlaiset ongelmat kuuluvat lapsiperheen arkeen, niistä valittaminen voi tuntua lapsettomasta kohtuuttomalta. Yritä myös ymmärtää, jos ystäväsi ei juuri sinulle halua puhua. Useinhan vertaistuki on tällaisessa tilanteessa parempi vaihtoehto.
Uskon, että tilanne kääntyy myös ystäväsi kohdalla. Vaikka lapsettomuuden suru ei lopu täysin koskaan, se voi muuttua hallittavaksi. Tärkeintä ehkä on se, että et nosta omaa " loukkaantumistasi" lapsesi kohtelusta etusijalle tässä vaiheessa, vaan sinnikkäästi otat ystävääsi yhteyttä ihan tavallisissa asioissa ja jatkat hänen kutsumistaan erilaisiin tilaisuuksiin yms. Tällöin kynnys palata " vanhaan" ei nouse liian korkeaksi siinä vaiheessa, kun ystäväsi pystyy taas mielestään olemaan tekemisissä muiden lasten kanssa.