Psykologi, terapeutti, kertoisitko tästä

jos olisit potilas vai antaako tällaisilla puheilla vain sekopäisen kuvan? Nimittäin minut on testattu ja todettu vaikeasti lokeroitavaksi - seuraavia päätelmiä tehtiin kokeneen työnohjaajan kanssa neuvottelun perusteella: hypervigilanssi Rorschach-testissä, annihilaatioahdistus, vakava neuroosi, en ole työkykyinen testien perustella.



Testaukset on tehty Kelan terapiatuen takia jne. jne., mutta olen jo itsekseni koettanut päästä asioissa eteenpäin. Olen muuttunut kovasti viimeisen vuoden aikana ymmärrettyäni miten tunteita työstetään, olen mm. päässyt eroon 15-vuotta kestäneestä (itsetuhoisesta) masennuksesta ja ahdistuksesta. Juuri nyt elämää haittaa eniten jatkuva, välillä kova pelko.



Nyt sitten seuraa varsinainen asia, jota ei jotenkin tunnu mahdolliselta edes kirjoittaa kuulostamatta ihan "hullulta". Nimittäin ekan kerran kun kokeilin sitä että hyväksyn täydellisesti ahdistuksen ja masennuksen ja pelon, eli en yritä tukahduttaa ollenkaan, heräsin seuraavana yönä läpimärkänä hiestä. Ja tarkoitan täysin läpimärkänä, kävin vaihtamassa yöpuvun ja pikkarit ja olis pitänyt varmaan lakanatkin, mutten jaksanut. Sitten kun pääsin takaisin sänkyyn havaitsin että toisen käden sormea jomottaa omituisesti. Panin valot päälle ja havaitsin että sormessa on jälki (hampaat?) ja koko sormi oli jotenkin kipeän oloinen. Ihmettelin sitä siinä hetken, samoin kuin kummallisen kevyttä oloani. Hengittämisen helppoutta jatkui koko seuraavan päivän ja ihmettelin asiaa, mutta sitten unohdin koko jutun.



Nyt sitten eilen sain tuon diagnoosin ja koko päivä oli aika emotinaalinen. En meinannut millään saada nukuttua ja sitten kun viimein sain nukahdettua heräsin viiden maissa paniikkiin, että toisen käden sormi ei liiku, se on jotenkin halvaantunut koukkuun!! Painoin sormen unenpöpperössä väkipakolla suoraksi mikä tuntui tosi vaikealta ja sormi oli sen jälkeen hetken kipeän tuntuinen. Ihmettlin sitä kipua, olin siinä vaiheessa jo täysin hereillä. Tuon paniikkisuoristuksen tein jotenkin puoliunessa ja hädissäni.



Nyt sitten mietin että mitä ihmettä.... Mulla ei todellakaan ole koskaan aikaisemmin ollut taipumusta teloa itseäni unissani ja on jotenkin hassua kun jo toisen kerran joudun miettimään että miten ihmeessä oikein _tein_ tuon itselleni. Onko tällaisella merkitystä? Onko muilla ihmisillä vastaavia kokemuksia? Voisko tämä liittyä jotenkin tuohon annihilaatioahdistukseen? Pahoinpitely vauvana jota alitajunta ei pysty kertomaan muilla keinoilla? Vai olenko tulossa hulluksi? Psykoottista? Vai jotain psyyken normaalia tapaa käsitellä nykyhetkeä unessa tms. Munaanko itseni jos puhun tästä asiasta niin kuin se olisi joku isokin juttu?



Kiitos jos joku viitsii vastata asiallisesti...



Nyt sitten seuraa varsinainen asia, jota ei jotenkin tunnu mahdolliselta edes kirjoittaa kuulostamatta ihan "hullulta". Nimittäin ekan kerran kun kokeilin sitä että hyväksyn täydellisesti ahdistuksen ja masennuksen ja pelon, eli en yritä tukahduttaa ollenkaan, heräsin seuraavana yönä läpimärkänä hiestä. Ja tarkoitan täysin läpimärkänä, kävin vaihtamassa yöpuvun ja pikkarit ja olis pitänyt varmaan lakanatkin, mutten jaksanut. Sitten kun pääsin takaisin sänkyyn havaitsin että toisen käden sormea jomottaa omituisesti. Panin valot päälle ja havaitsin että sormessa on jälki (hampaat?) ja koko sormi oli jotenkin kipeän oloinen. Ihmettelin sitä siinä hetken, samoin kuin kummallisen kevyttä oloani. Hengittämisen helppoutta jatkui koko seuraavan päivän ja ihmettelin asiaa, mutta sitten unohdin koko jutun.



Nyt sitten eilen sain tuon diagnoosin ja koko päivä oli aika emotinaalinen. En meinannut millään saada nukuttua ja sitten kun viimein sain nukahdettua heräsin viiden maissa paniikkiin, että toisen käden sormi ei liiku, se on jotenkin halvaantunut koukkuun!! Painoin sormen unenpöpperössä väkipakolla suoraksi mikä tuntui tosi vaikealta ja sormi oli sen jälkeen hetken kipeän tuntuinen. Ihmettlin sitä kipua, olin siinä vaiheessa jo täysin hereillä. Tuon paniikkisuoristuksen tein jotenkin puoliunessa ja hädissäni.



Nyt sitten mietin että mitä ihmettä.... Mulla ei todellakaan ole koskaan aikaisemmin ollut taipumusta teloa itseäni unissani ja on jotenkin hassua kun jo toisen kerran joudun miettimään että miten ihmeessä oikein _tein_ tuon itselleni. Onko tällaisella merkitystä? Onko muilla ihmisillä vastaavia kokemuksia? Voisko tämä liittyä jotenkin tuohon annihilaatioahdistukseen? Pahoinpitely vauvana jota alitajunta ei pysty kertomaan muilla keinoilla? Vai olenko tulossa hulluksi? Psykoottista? Vai jotain vaan psyyken tapaa käsitellä nykyhetkeä unessa tms. Munaanko itseni jos puhun tästä asiasta?



Kiitos jos joku viitsii vastata asiallisesi...