Miksi työhaastattelun jälkeen iskee kamala häpeä?

Vasta työuran loppupuolella olen oppinut miten haastatteluilla toimitaan. Olen täysin rehellinen osaamisestani ja puutteistani, en vedä rooleja, keskustelen työpaikasta win-win -periaatteella enkä siis ole kovamyymässä yritykselle jotakin itseäni parempaa.

Silloin kun ei puhu paskaa ja voi katsoa ihmisiä suoraan silmiin, ei tarvitse myöskään spennata sitä mitä tuli valehdeltua tai puhuttua ristiin haastattelun aikana. Haastatteluun mennään myös täsmälleen sovittuna aikana (ilmestyt paikalle 0-5 min ennen haastattelua)  puhtaana ja siistinä, edellisilta ei mennyt viihteellä ja et juonut ennen haastattelua kolmea kuppia kahvia tai puolta litraa energiajuomaa. Noillakin voi tyriä mahdollisen työpaikan (kokemusta on kertynyt nuorempana)

Jos haastattelija(t) on joku alentuvasti käyttäytyvä mulkku, tiedän jo haastattelun aikana etten tule saamaan paikkaa, enkä tulisi myös paikkaa ottamaan. Onneksi näitä ei enää ole ollut pitkään aikaan, kun puhutaan asiantuntijatehtävistä ja kriteerit ovat kovia molemmin puolin.

TIlasto on ollut hyvä 50-60 vuoden iässä, muutamasta haetusta tehtävästä kolmeen sisään 4500€ - 5500€ palkkahaarukassa. Tosin en ole hakenut mitään kolmeen vuoteen, ja tiedän että nyt osumatarkkuus putoaisi tuosta rajusti kun hakijoita on enemmän.

Joskus hävettää. Silloin pitää vaan todeta et jaa mua nyt jostain syystä irrationaalisesti hävettää, onpa jännä. Sit jatketaan eteenpäin.

Pyydä päästä vessaan tai pieraise jossakin sopivassa, pääset itsehäpeästä ja palkataan esimieheksi.