Hei kotipsykologit. Miksi mulla on aivan kauhee menettämisepelko?

Minulla on samanlaisia ajatuksia, mutta ei noin voimakkaasti. Kun kuulen ambulanssin, ajattelen ettei vaan jollekin lapsista olisi tapahtunut jotain koulussa tai matkalla ym ym. Jos mies ei vastaa heti puhelimeen ollessaan matkalla johonkin, ajattelen että jotain on saattanut sattua.



Uskon, että aika monet ihmiset ajattelevat niin, mutta se on ohimenevä ajatus ennenkuin järki taas voittaa. Totuushan on että aina voi jotain sattua ja se, että ajattelee ennalta että esim lapsi voi tippua parvekkeelta, auttaa estämään onnettomuuksia. Se on siis hyväkin asia, että osaa ajatella mitä voi sattua.



En tiedä onko varhain hoitoon vieminen, vaihtuvat hoitopaikat ja tiukka kuri siellä, vaikuttanut pelkojen syntyyn. Ennen ei ajateltu niin lapsilähtöisesti kuin nykyään, eikä päiväkodessa ollut kivaa viettää pitkät päivät ilman vanhempia. Ehkä hylätyksi tulemisen tunne johtuu jostain sellaisista kokemuksista.

Voi yhtä hyvin olla, että paha elämänmuutos ja koettelemus vain lisäävät pelkoja. Paljon tietysti riippuu siitä, miten itse kokee selvinneensä niistä: omin avuin ja itsenäisenä vai hädin tuskin ja pelkästään muiden tuella.



Eli se kaiketi on tärkeää, millaisia onnistumisen kokemuksia vastoinkäymisistään saa.



Ja ainakin itselläni on ollut melkoisia kriisejäkin elämässä, näin 40-vuotiaaksi elettyäni. Itsetuntoni on hyvä ja tiedän selviäväni hyvinkin vaativista tilanteista. Mutta yhä saatan maalailla mörköjä...



En kiistä teoriaanne, mutta sanon, että se on yksi mahdollisista selittävistä tekijöistä, joita on varmasti useita.

Mutta yllättävän usein löytyy tällainen häilyvä itseluottamus taustalta kun ei vain muuten koe pärjäävänsä elämässä.



T. Se tarinan samasta kertonut

Mutta jos nyt siis kotipsykologia kaipaat, niin täältä pesee...



Pelot, kuten muutkin mielikuvat vaativat ensinnäkin hyvää mielikuvitusta. Jos nyt haluat itseäsi onnitella, niin vaikuttaa siltä, että sinä olet aika älykäs ja hyvällä mielikuvituksella varustettu ihminen!



Mutta tietenkään ei ole sinulle eikä perheellesi hyväksi, että kanavoit paljon aivokapasiteettia ja henkistä energiaa kuvittelemalla turhia! Ajattele, mikä energiamäärä hukkaantuu vuosittain turhaan stressiin!



Voisi ajatella, että ylenmääräinen pahimman pelkääminen on osin ainakin kotikasvatuksesi tulosta.



Itselläni on hiukan samaa vikaa, maalailen herkästi mörköjä ja olen esim. luulosairas. Tiedostan ongelman ja yritän aktiivisesti päästä siitä eroon. Itselläni jäljitän ongelman juuret äidin eteläpohjalaiseen ajattelutapaan: " aina kannattaa varautua pahimpaan, niin ei sitten ylläty, jos käy huonosti" .



Tuollaisen pelko-asenteen siirtää ERITTÄIN helposti lapsiinsa kasvatuksen kautta. Sinänsä äitini oli ja on ihana ja rakastan häntä, kuten sinäkin varmaan omaa äitiäsi. Mutta hekin ovat oman kotikasvatuksensa tuloksia.



Miten siis katkaista pelkäämisen ja stressin kierre? Siinä on tsiljoonan euron kysymys, jota en ole pitkästä miettimisestä huolimatta keksinyt. Ainakin kannattaa tukea lapsiaan yrittämisessä ja sitkeydessä. Kehua heitä ja antaa tunnustusta ja kohentaa itsetuntoa. Opettaa, että yleensä asiat sujuvat ja ongelmiin löytyy ratkaisu. Ja että aivan kaikkeen ei tarvitse varautua ja silti asiat sujuvat.



Tuollaiseen 3-kuukautisena saatuun elämänmittaiseen traumaan en jaksa uskoa. Mutta mieti, millaisen elämänasenteen olet kotoa oppinut? Suhtautuuko äitisi tilanteisiin rennosti, vai pitikö joka paikkaan lähtöä aina stressata ja järkätä ja valmistella tuntikausia, että VARMASTI mitään ei unohdu ja laastarit ovat mukana...

(mikä voi olla joskus pelon takana), veikkaisin, ettet luota itseesi. Pelkäät pahinta, koska koet, ettet selviytyisi suuremmasta vastoinkäymisestä. Enkä tarkoita nyt läheisten menettämistä, vaan kaikenlaisia suurempia muutoksia elämässä. Monilla luulosairailla on sama vika.



Et ehkä luota ylipäänsäkään siihen, että selviytyisit elämässä yksin, koska pelko siirtyy ihmisestä toiseen (ja edelleenkään en tarkoita, etteikäö läheisen kuolema olisi kamala juttu. Vaan että kuoleman ja tapaturmien pelko on todellisuudessa muutakin pelkoa, se vain ilmentyy noin).

Mutta toisaalta mä viihdyn yksin enkä ainakaan tieoisesti epäile ettenkö pärjäisi yksin, kyllä mulla siihen sinänsä on eväät...

Olen sellainen kuuntelijatyyppi, mutta viime aikoina mua on ruvennut vituttaan, kun aina mä olen se kuuntelija enkä saa olla se purkautuja. Siis kaveripiirissä.

No, olenhan älykäs, kuten nro 2 totesi. Vitsivitsi.

Minulla on samanlainen tausta.



Aikuisuuden kynnyksellä pahin pelkoni toteutui. Äiti kuoli. Siitä selviäminen vei vuosia ja kävin niin pohjalla kuin vain ihminen voi käydä. Mutta samalla minusta tuli hyvin itsenäinen, muutuin kiltistä tytöstä omilla jaloilla seisovaksi ja itsevarmaksi. Tein rohkeita ratkaisuja. Opin tuntemaan ja kuuntelemaan itseäni ja sitä myötä tiesin, mitä elämältä halusin, mm. käänsin selkäni kavereille, joille olin ollut vuosia pelkkä terapeutti ja pahan olon kaatopaikka. Sairastuin vakavasti, mikä oli ollut aina seuraavaksi pahin pelkoni, mutta se vain lisäsi sisukkuuttani. Sairastumisen jälkeen opin pysähtymään, nauttimaan pienistä asioista. En tiedä ketään ikäistäni, joka osaisi saman taidon.



Nykyään en pelkää perheenikään menettämistä, koska hyväksyn, että elämä loppuu meiltä kaikilta jossain vaiheessa kuitenkin. Kuten äitini, haluan elää täysillä joka päivän. Jos tämä päivä on viimeinen minulle tai perheenjäsenelleni, kuollaan mielummin onnellisina ulkona auringonpaisteessa kuin murehtien sohvalla, millä kaikilla tavoin maailmasta voi lähteä.



Monet niistä asioista, joita ihmiset pelkäävät, voivat todellisuudessa olla alku johonkin muuhun. En silti väheksy esim. tuskaa, minkä läheisen menettäminen voi tuottaa. Vaan tarkoitan, että kun elämässä tapahtuu oikeasti jotain kauheaa, saattaa huomata ajan kuluessa, ettei elämää kannata haaskata turhaan murehtimiseen. Se taas on onnellisuuden avain.