Autistin ja ADHD:n parisuhde

Mä olen autisti nainen ja mun miehellä on autismi ja adhd. Me tullaan oikein hyvin toimeen, ainoa mikä nyt on vähän negatiivista on se kun mun mielestä mies aina jahkailee liian paljon ja hidastelee ja kestää ikuisuus ennen kuin rupeaa vaikka tiskaamaan, mutta koska tiedän ettei hän tee tuota tahallaan niin yritän olla hermostumatta siitä.

Mulla on adhd ja miehellä varmaan kans. (mutta ei virallisesti) Hänellä on mielestäni enemmän autismiin viittaavia piirteitä, (On joutunut lapsena opettelemaan katsomaan ihmisten silmien väliin koska silmiin katsominen tuntuu pahalta. Ei ymmärrä sosiaalisia tilanteita samalla tavalla kuin useimmat. Yms.)

Mun sotkuisuus ja toiminnanohjausongelmat aiheuttavat kränää välillämme. Mulla on diagnoosi, mutta hän silti ihmettelee monesti ääneen miksi mulle on ne asiat vaikeita. Ei näe miten oikeasti yritän olla paremmin ja kehitän systeemejä siisteyden ylläpitoon.

Sitten hän ei aina ymmärrä mun vitsejä ja monesti turhautuu tai suuttuu kun huomaa etten ole tosissaan jossain asiassa. Itse en malta olla vitsailematta ja päästelen aikamoisia sammakoita. Kyllä hänkin osaa tyhmiä vitsejä heittää, mutta ne johtuvat enemmän ymmärryksen puutteesta. Hänelle pitää selittää miksi joku vitsi tuntui minusta pahalta, kun taas itse ymmärrän omat laukomat jutut loukkaaviksi heti ne ääneen sanoessani.

Aika usein riidellään ja onhan tää aika paskaa omalle itsetunnolle välissä, mutta useammin on kivaa. Ollaan ehkä opittu kommunikoimaan paremmin.

AP tässä. Pyysin nimenomaan kokemuksia siitä, että toisella on ADHD ja toisella autismi. Jos toisella  on molemmat, se muuttaa tilannetta olennaisesti. Silloin on enemmän yhteisiä piirteitä. 

Haen tässä nyt sitä, että on tavallaan vastakkaiset diagnoosit, vaikka niissä onkin myös samoja piirteitä. 

Autismin kirjo on kirjo, eli siellä on aika erilaisia ihmisiä. Osa heistä ei sovellu keskenään elämään yhdessä, osa pärjää juuri keskenään hyvin. ADHD on eri kuin autismin kirjo, mutta usein on diagnosoitu pelkkä ADHD vaikka oikeasti taustalla on myös autismin kirjoa.

Ihmiset pärjää keskenään jos heistä tuntuu siltä että pärjäävät. Minulla melkein kaikki seurustelusuhteet oli autismin kirjon naisten kanssa. En sitä aikaisemmin edes ymmärtänyt, vasta sitten kun yksi ex-tyttökaveri (seurustelimme 16kk) viestitti asiasta minulle ja aloin selvittää. Nyt omista lapsista ainakin kahdella on autismin kirjo, minulla on ja vaimollanikin on. Ja lapsen kautta olen tutustunut moniin muihin autisminkirjon aikuisiin ja lapsiin. Nyt olen huomannut, miksi seurustelin aikoinaan autismin kirjon naisten kanssa. Meillähän oli yhtä villiä touhua, jaksoimme toistemme seurassa, samoja kiinnostuksenkohteita löytyi ja mikä määräävintä, neurotyypilliset naiset varmasti hermostuivat minuun jo ensimmäisen tunnin aikana. Uskallan siksi väittää, että autismin kirjon ihminen löytää sopivan puolison todennäköisemmin toisesta autismin kirjon tai ADHD-henkilöstä.

Autismi periytyy kohtuullisen varmasti. Huomaan äidin puolen suvusta, kuinka siellä on monia joilla on pakko olla autismia. Isän puolelta ei löydy yhtään vastaavaa tapausta. Samalla huomaan, että tulen paremmin toimeen äidin suvun kanssa, etenkin niiden joilla on ehkä autismia. En ole udellut heiltä asiasta, osa saattaa salata asian, osa ei tunnista. Ex-tyttökaverinikin ymmärsi asian vasta kun hänen lapsi sai diagnoosin, sama oli minulla ja vaimollani.

Ei kannata murehtia asiasta. Kannattaa etsiä ihminen jonka kanssa arki sujuu ja ymmärrystä löytyy puoliin ja toisin. Elämä on hauskaa kun molemmat ovat joko kuun valoisalta tai pimeältä puolelta, ei eri puolilta.

Minulla on diagnosoitu adhd, puoliso on mahdollisesti kirjolla. Hänellä on selkeitä autismin kirjon piirteitä, mutta hän ei ole katsonut tarvitsevansa tutkimuksia tai mahdollista diagnoosia. Olen sinänsä samaa mieltä, hänen arkensa ja työelämänsä rullaa niin tasaisesti että diagnoosista ei olisi käytännön hyötyä.

Puolisoni on meistä se organisoidumpi ja turvallisuushakuisempi. Se asettaa tiettyjä vaatimuksia myös minulle, mikä turhauttaa ajoittain. Se pitää minun impulsiivisuuteni kuitenkin paremmin kurissa, en esim. tee liian pikaisia ostopäätöksiä tai työpaikan vaihtopäätöksiä. Sammakoita meistä möläyttelee molemmat, mutta minä johdan sitä tilastoa selvästi. Emme juuri riitele, osaamme keskustella asiat auki. Meistä molemmat tarvitsee oman rauhallisen aikansa ja omat harrastuksensa, ja kärsivällisyyttä antaa toiselle tilaa olla omanlaisensa. Minä esimerkiksi joudun tsemppaamaan siivouksessa koska epäjärjestys ei häiritse minua, hän taas joutuu joustamaan siinä että minun siivousjälkeni ei ole yhtä pikkutarkkaa kuin hänen.

Sanoisin että suhteemme on tasapainoinen. Olemme tarpeeksi samanlaisia tullaksemme toimeen ilman turhaa kitkaa, ja tarpeeksi erilaisia pitämään elämän mielenkiintoisena. Näin on menty 22 vuotta, ja toivon että mennään seuraavatkin 22 vuotta.