Lue keskustelun säännöt.
Onko tämä jollekin sukupolvelle ominainen tapa, vai ovatko vanhempani outoja? Kaikkien ihmisten kokeminen vieraaksi
12.04.2026 |
Havahduin vähän aikaa sitten siihen että olen kokenut aina kaikki läheisetkin ihmiset vieraiksi. En pääse sisälle mihinkään porukkaan, oli se sitten työkaverit, opiskeluporukka tai puolison perhe. Tajusin että minuthan on kasvatettu siihen.
Kasvoin perheessä jossa vanhempien mielestä kaikki muihin yhteydessä oleminen tuntuu olevan tungettelua. Kaiken kysely joltakin on tungettelua, eikä mihinkään saisi oikein kuulua liikaa. Siis, esimerkkinä vaikkapa se kun äitini sai kutsun työkaverinsa synttäreille.
Tämä tuskasteli ennen syntymäpäiviä viikkotolkulla että miten se, sanotaan nyt vaikka nimeksi "Marjatta" nyt hänet kutsui, onkohan se epäkohteliasta mennä sinne, mitä hän nyt vie lahjaksikaan, no ei hän ainakaan isääni ota mukaan vaikka Marjatta pyysi, ei niin vierasta ihmistä voi ottaa mukaan jonkun työkaverin synttäreille. Äitini on siis tuntenut tämän Marjatan yli kymmenen vuotta, ja Marjatan myös tavanneena uskon että tämä pitää äitiäni hyvänä ystävänään ja perhetuttuna, äitini taas haluaa pitää kaikki jotenkin etäällä ja aivan kaikki kysely ja yhteydenpito on jotenkin epäkohteliasta. Ihmisestä riippumatta. Minulle äitini soittaa kerran, kaksi kuukaudessa ja puhelut ovat koomisen tiivistettyjä listauksia siitä mitä molemmat ovat tehneet. Pituus 5-10min. Kaikenlainen puhelu, viestittely ja varsinkin kyläily on tästä jotenkin maailman isoin suoritus ja aina ihmisten häiritsemistä ja vaivaamista.
Kommentit (54)
Mua ei taas vaan enää kiinnosta yhtään muut ihmiset. Ei jaksa kuunnella niiden juttuja, ei kenenkään. Omat lapset vain kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuo mikään sukupolvikysymys ole vaan perheen ja ehkä suvun toimintamallien periytymistä.
Itse olen täysin erilaisesta perhekulttuurista. Mummolassa vietiin kahvipannua tulille kun auto vasn hiljensi kohdalla. Myös toisessa mummolassa kävi paljon vieraita. Omassa lapsuudenperheesä pidettiin yhteyttä sukulaisiin, vaikka asuivat ympäri Suomen. Vilkasta on myös oman perheeni sosiaalinen elämä. Samoin lasteni.
Vain yhden veljeni perheessä on toisin. Hänen vaimonsa edustaa qp:n kulttuuria. Hän pitää vain harvakseltaan yhteyttä yhteen siskoonsa. Hänen lapsuuden perheessä on ollut sama juttu. Eivätkä heidän lapsensa pudä mitään yhteyttä serkkuihinsa. Sosiaalinen.veljeni selvästi kärsii tästä.
Tähän skeneen kuuluu myös se, ettei saa häiritä ketään, eikä jäädä kiitollisuudenvelkaan. Mitään ei saa pyytää, vaan kaikesta selviydytään itse.
🇺🇦🇮🇱
Aloittaja ja te muut saman taustan omaavat. Koetteko tästä olleen haittaa kouluaikoina, työelämässä tai yleensä elämässä?
Miten opetatte lapsianne?
Kaffebulla kirjoitti:
Tähän skeneen kuuluu myös se, ettei saa häiritä ketään, eikä jäädä kiitollisuudenvelkaan. Mitään ei saa pyytää, vaan kaikesta selviydytään itse.
Kyllä. Tämäkin on ihan todella surullista. Joku kysyi tuossa alempana, että miten tällainen perhemalli on vaikuttanut omaan elämään. Kaikista eniten minulle on jäänyt surua juuri tästä. Kun me ei saatu enää noin 12v eteenpäin pyytää edes omalta äidiltä enää apua mihinkään, edes kyytiä johonkin paikkaan tms. Olen alkanut käydä itse kaupalla ostamassa "omia asioita" kun äitiä ei saanut häiritä kauppalistoilla ja menin töihin 16 vuotiaana. Kyllä se on todella karu kokemus, kun tietää että kotoa ei saa mitään apua koskaan mihinkään. Ei minua se ahdista että pitää tehdä kaikenlainen yksin, mutta se, että tässä maailmassa ei ole perhettä turvana tai paikkaa minne mennä. Ilmoittamatta siitä 8vkoa etukäteen ja jos se äidille sopii ja korkeintaan tunniksi. Se vaikuttaa tietysti suorasti ja epäsuorasti puolisonvalintaan, yleiseen turvallisuuden tunteeseen, sosiaalisuuteen. Mä olen mielestäni kyllä luojan kiitos, kasvanut suoraan erilaiseksi. Mulla on ihmisiä kohtaan ihan erilaisia tunteita, en koe itseäni kovin estoiseksi, mulla on kyllä paljon ystäviä ja sosiaalisia juttuja. En vain tiedä miten toisten kotona käyttäydytään tai miten kyläillään. Enkä varmasti pyydä keneltäkään apua kun todellisessa hengenhädässä. Sitäkin olen alkanut harjoitella. Mutta on se surullista, kun ei ole mitään yhteyttä omaan perheeseen, vaikka kaikki on "normaalisti", kukaan ei ole kuollut tai vaikka alkoholisti. Sukulaisetkin jäivät ihan vieraiksi, enkä edes tunne heitä, kun oppivat aika hyvin välttämään meitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo mikään sukupolvikysymys ole vaan perheen ja ehkä suvun toimintamallien periytymistä.
Itse olen täysin erilaisesta perhekulttuurista. Mummolassa vietiin kahvipannua tulille kun auto vasn hiljensi kohdalla. Myös toisessa mummolassa kävi paljon vieraita. Omassa lapsuudenperheesä pidettiin yhteyttä sukulaisiin, vaikka asuivat ympäri Suomen. Vilkasta on myös oman perheeni sosiaalinen elämä. Samoin lasteni.
Vain yhden veljeni perheessä on toisin. Hänen vaimonsa edustaa qp:n kulttuuria. Hän pitää vain harvakseltaan yhteyttä yhteen siskoonsa. Hänen lapsuuden perheessä on ollut sama juttu. Eivätkä heidän lapsensa pudä mitään yhteyttä serkkuihinsa. Sosiaalinen.veljeni selvästi kärsii tästä.
Mulla oli todella rakastavat, sosiaaliset mummot, vaikka sitten vanhemmat olivat tällaisia. Mummo haki minua välillä "väkisin" kotoa kaikkialle ja onneksi haki. Sain täysin erilaista huomiota ja rakkautta mummolta, joka myös soitti viikoittain siihen asti että olin 21 vuotias. Sitten hän menehtyi. Toinen mummonikin oli aktiivinen, mutta hänkin sairastui jo vakavasti eikä kauaa mennyt, kun hänkin oli poissa. Oma äitini ei käynyt oman äitinsä luona yli 15 vuoteen, kunnes vasta, kun mummo oli niin sairas, että sinne oli pakko mennä hoitamaan asioita. Mummo oli tervetullut meille jouluna ja lasten syntymäpäivinä, mummolle sai mennä aina. Uskon kyllä siihen, että jostain tämä on periytynyt, kumpikaan pappa ei ollut kuvioissa mukana enää kun synnyin. Heistä en tiedä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli kanssa tämän tyylistä, ehkä hieman eritavalla, mutta ydin sama. Meillä kyse oli jostain ihme maineesta? Ei siis mistään elitismistä, tai että kukaan olisi ollut millään tavalla tärkeä ihminen, mutta oli aivan järjetöntä tuo miettiminen jokaiseen kissanristiäiseen, että mikä on kunnollista ja tarpeeksi etäistä käytöstä. Ei kukaan normaali ihminen mieti tuollaisia asioita viikko ja päivätolkulla ja meillä myös peruttiin hirveä määrä kutsuja varsinkin meidän lasten kasvuaikana, kun niitä koulukavereilta/vanhempainilloista tms sateli. Koska ei keksitty, mitä puetaan päälle, miten ollaan ja ennenkaikkea MIKSI meitä oltiin kysytty jonnekkin! Hyvänen aika sentään! Äiti on ihan äärimmäinen introvertti eikä kestänyt meitä lapsiakaan. Enkä minä kestänyt sitä, että omiin lapsiinkin yhteyden ottaminen vaatii viikkojen suunnittelua ja pohdintaa. Kun lähdettiin kotoa ja muutettiin omilleen, äiti sanoi ettei kylään tarvitse enää koskaan tulla. Äitillä oli tapana myös vetää kilarit ja riitautua ihmisten kanssa, jos kaikki ei mennyt täysin hänen pohdintojensa mukaan tai joku tuppautui liiaksi. Ja tämän "liiaksi" raja oli yhteydenpito enemmän kuin juhlapyhinä. Kyllä mun mielestä äidissä on jotain narsististakin, koska ei tuollainen jatkuva analysointi ja pohdinta maineesta, kunniasta tms ole ihan normaalia. Toisia ihmisiä kohtaan ei löydy semmoisia normaaleja tunteita.
Kuulostaa joltain persoonallisuushäiriöltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli kanssa tämän tyylistä, ehkä hieman eritavalla, mutta ydin sama. Meillä kyse oli jostain ihme maineesta? Ei siis mistään elitismistä, tai että kukaan olisi ollut millään tavalla tärkeä ihminen, mutta oli aivan järjetöntä tuo miettiminen jokaiseen kissanristiäiseen, että mikä on kunnollista ja tarpeeksi etäistä käytöstä. Ei kukaan normaali ihminen mieti tuollaisia asioita viikko ja päivätolkulla ja meillä myös peruttiin hirveä määrä kutsuja varsinkin meidän lasten kasvuaikana, kun niitä koulukavereilta/vanhempainilloista tms sateli. Koska ei keksitty, mitä puetaan päälle, miten ollaan ja ennenkaikkea MIKSI meitä oltiin kysytty jonnekkin! Hyvänen aika sentään! Äiti on ihan äärimmäinen introvertti eikä kestänyt meitä lapsiakaan. Enkä minä kestänyt sitä, että omiin lapsiinkin yhteyden ottaminen vaatii viikkojen suunnittelua ja pohdintaa. Kun lähdettiin kotoa ja muutettiin omilleen, äiti sanoi ettei kylään tarvitse enää koskaan tulla. Äitillä oli tapana myös vetää kilarit ja riitautua ihmisten kanssa, jos kaikki ei mennyt täysin hänen pohdintojensa mukaan tai joku tuppautui liiaksi. Ja tämän "liiaksi" raja oli yhteydenpito enemmän kuin juhlapyhinä. Kyllä mun mielestä äidissä on jotain narsististakin, koska ei tuollainen jatkuva analysointi ja pohdinta maineesta, kunniasta tms ole ihan normaalia. Toisia ihmisiä kohtaan ei löydy semmoisia normaaleja tunteita.
Kuulostaa joltain persoonallisuushäiriöltä.
Tähän lopputulokseen minäkin olen tullut. :( On vaan hankala ymmärtää, miksi tällainen ihminen hankkii useamman lapsen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli kanssa tämän tyylistä, ehkä hieman eritavalla, mutta ydin sama. Meillä kyse oli jostain ihme maineesta? Ei siis mistään elitismistä, tai että kukaan olisi ollut millään tavalla tärkeä ihminen, mutta oli aivan järjetöntä tuo miettiminen jokaiseen kissanristiäiseen, että mikä on kunnollista ja tarpeeksi etäistä käytöstä. Ei kukaan normaali ihminen mieti tuollaisia asioita viikko ja päivätolkulla ja meillä myös peruttiin hirveä määrä kutsuja varsinkin meidän lasten kasvuaikana, kun niitä koulukavereilta/vanhempainilloista tms sateli. Koska ei keksitty, mitä puetaan päälle, miten ollaan ja ennenkaikkea MIKSI meitä oltiin kysytty jonnekkin! Hyvänen aika sentään! Äiti on ihan äärimmäinen introvertti eikä kestänyt meitä lapsiakaan. Enkä minä kestänyt sitä, että omiin lapsiinkin yhteyden ottaminen vaatii viikkojen suunnittelua ja pohdintaa. Kun lähdettiin kotoa ja muutettiin omilleen, äiti sanoi ettei kylään tarvitse enää koskaan tulla. Äitillä oli tapana myös vetää kilarit ja riitautua ihmisten kanssa, jos kaikki ei mennyt täysin hänen pohdintojensa mukaan tai joku tuppautui liiaksi. Ja tämän "liiaksi" raja oli yhteydenpito enemmän kuin juhlapyhinä. Kyllä mun mielestä äidissä on jotain narsististakin, koska ei tuollainen jatkuva analysointi ja pohdinta maineesta, kunniasta tms ole ihan normaalia. Toisia ihmisiä kohtaan ei löydy semmoisia normaaleja tunteita.
Kuulostaa joltain persoonallisuushäiriöltä.
Tähän lopputulokseen minäkin olen tullut. :( On vaan hankala ymmärtää, miksi tällainen ihminen hankkii useamman lapsen.
Tai sitten se autismi. Mutta luulisi sen olevan periytyvämpää? Kun äiti tuntui ihan oikeasti aina olevan ihan pihalla, miten pitäisi olla, eikä halunnut seuraa kenestäkään. Olisi halunnut aina olla vain ypöyksin ja hiljaa. Toisaalta mistäs minä tietäisin, kun niin huonosti sukuani tunnen, jos se onkin ollut periytyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaffebulla kirjoitti:
Tähän skeneen kuuluu myös se, ettei saa häiritä ketään, eikä jäädä kiitollisuudenvelkaan. Mitään ei saa pyytää, vaan kaikesta selviydytään itse.
Olen tullut omien vanhempieni kanssa siihen lopputulokseen, että saavat selvitäkkin sitten ihan yksinään loppuunsa saakka. Niin kylmää ja karua on ollut, eivätkä hekään ole ketään auttaneet. En tiedä pitääkö sydämeni, jos sairastuu vaikka muistisairauteen. Toivon, että pitää, niin paljon turvattomuutta tämä elämänfilosofia on aiheuttanut, että sietää sitten elää itse kuten opettaa.
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan on pakko olla länsisuomalainen ja hänen vanhempansa ovat kirjolla.
Tämä tuli minullekin mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli kanssa tämän tyylistä, ehkä hieman eritavalla, mutta ydin sama. Meillä kyse oli jostain ihme maineesta? Ei siis mistään elitismistä, tai että kukaan olisi ollut millään tavalla tärkeä ihminen, mutta oli aivan järjetöntä tuo miettiminen jokaiseen kissanristiäiseen, että mikä on kunnollista ja tarpeeksi etäistä käytöstä. Ei kukaan normaali ihminen mieti tuollaisia asioita viikko ja päivätolkulla ja meillä myös peruttiin hirveä määrä kutsuja varsinkin meidän lasten kasvuaikana, kun niitä koulukavereilta/vanhempainilloista tms sateli. Koska ei keksitty, mitä puetaan päälle, miten ollaan ja ennenkaikkea MIKSI meitä oltiin kysytty jonnekkin! Hyvänen aika sentään! Äiti on ihan äärimmäinen introvertti eikä kestänyt meitä lapsiakaan. Enkä minä kestänyt sitä, että omiin lapsiinkin yhteyden ottaminen vaatii viikkojen suunnittelua ja pohdintaa. Kun lähdettiin kotoa ja muutettiin omilleen, äiti sanoi ettei kylään tarvitse enää koskaan tulla. Äitillä oli tapana myös vetää kilarit ja riitautua ihmisten kanssa, jos kaikki ei mennyt täysin hänen pohdintojensa mukaan tai joku tuppautui liiaksi. Ja tämän "liiaksi" raja oli yhteydenpito enemmän kuin juhlapyhinä. Kyllä mun mielestä äidissä on jotain narsististakin, koska ei tuollainen jatkuva analysointi ja pohdinta maineesta, kunniasta tms ole ihan normaalia. Toisia ihmisiä kohtaan ei löydy semmoisia normaaleja tunteita.
Kuulostaa joltain persoonallisuushäiriöltä.
Tähän lopputulokseen minäkin olen tullut. :( On vaan hankala ymmärtää, miksi tällainen ihminen hankkii useamman lapsen.
Varmaan sen aikakauden tulosta. Oli ilmiselvää, että lapsia hankitaan (halusi tai ei) eikä ehkäisyäkään ollut vielä samalla tavalla saatavilla.
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja ja te muut saman taustan omaavat. Koetteko tästä olleen haittaa kouluaikoina, työelämässä tai yleensä elämässä?
Miten opetatte lapsianne?
Joo, koen. Olen vasta aikuisena oppinut olemaan ihmisiin yhteydessä luonnollisesti ja kotoa opittu viestimättömyys on tottakai otettu vastaan ihan väärin koulussa ja työelämässä, kun otan ihmisiin kontaktin vasta kun on aivan pakko. Olen oppinut liian myöhään että ihmisille voi soittaa tai viestitellä pienissäkin asioissa. Verenpaine ei onneksi enää nouse kun puhelin soi, äidilläni oli, no edelleen on, tapana kiroilla ja mennä vihaiseksi kun puhelin soi. "Perkl, kuka siellä taas häiriköi??? No voi prkl, se on se Marjatta!!!" Tyylisesti. Vaikka Marjatta ei olisi soittanut pariin viikkoon.
Äitini tekee myös tuota vastapalvelusten laskemista ihan koomisuuksiin asti. Jos joku pyytää äitiäni kahville, tämä ei voi, siis ei vaan voi, mennä uudestaan sinne kahville ennen kuin tämä on käynyt äidilläni kahvilla. Vastavuoroisuus viestittelyssä on myös ihan koomisen tasoista, jos äidin kaveri nyt murtaisi jalkansa ja laittaisi kuvan kipsistä, äitini ei voisi kysyä mitä kävi vaan vastaisi vaan että "ohhoh". Kun eihän sitä voi udella, ei vaan voi. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai kamala, tää kuulostaa kyllä tosi tutulta. Just noi ettei apua pyydetä, pidetä ihmisiin yhteyttä ja moni muukin asia.
Vierailija kirjoitti:
Kaffebulla kirjoitti:
Tunnistan ilmiön lapsuudestani, joidenkin kavereiden perheet olivat tällaisia. Sinne piti suunnilleen livahtaa salaa, jos halusi kaverin kanssa leikkiä. Ruokapöytään ei kutsuttu. Annettiin ymmärtää, että ei olla kiinnostuneita toisten asioita yhtään, ja tätä korostettiin. Muut naiset oli juoruämmiä, mutta ei tämä etäisyyttä pitävä ihminen, joka oli hienotunteinen eikä koskaan kysynyt keneltäkään mitään.
"Muut naiset oli juoruämmiä, mutta ei tämä etäisyyttä pitävä ihminen, joka oli hienotunteinen eikä koskaan kysynyt keneltäkään mitään. " kuulostaa niin tutulta, valitettavasti! terv 9
Valitettavasti? Ei se juoruämmävaihtoehtokaan mukavalta kuulosta.
Samaistun tähän myös. Kenellekään ei saanut olla vaivaksi ja aina oltiin jotenkin alempiarvoisempia muihin nähden. Kaikki sukulaiset ovat olleet minulle aina tosi etäisiä, ei ole mitään suhdetta serkkuihin, tätiin, setiin yms. Sitä myöten minusta tuli myös sosiaalisesti tosi kömpelö, enkä ole onnistunut solmimaan tai ylläpitämään juurikaan ystävyyssuhteita. Samoin kaikenlainen kyläily on mielestäni ahdistavaa, omaan kotiini en koskaan kutsu ketään.
Vierailija kirjoitti:
No miten se on hyvä ystävä ja perhetuttu jollekin, vaikka haluaa pitää etäällä kaikki?
Nyt sä ap puhuit itsesi pussiin.
Huono 0/5
Kyllä tuollaisia perheitä on, varsinkin vanhemmissa sukupolvissa.
Kuulostaa tutulta. Olen syntynyt 70-luvulla, vanhempani 40-luvun alussa. Olivat maalta kotoisin maanviljelijäperheistä, joutuivat töiden perässä asumaan ulkomaillakin ja kun minä synnyin, asuivat lähiössä kaukana kotiseudulta. Luulen, että vaikea suhtautuminen toisiin ihmisiin johtui yksinkertaisesti siitä, että olivat ihan pihalla ja pelkäsivät kaikkea. Asiaa ei auttanut huono avioliitto. Isä kuoli aika nuorena ja olen ollut äidin tyttö. Vaikka hän on rakas, puoli elämääni on sujunut niin, että yritän opetella pois hänen ajattelumalleistaan. Ihmiset voivat olla kivoja, toisten seurassa voi olla hauskaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja ja te muut saman taustan omaavat. Koetteko tästä olleen haittaa kouluaikoina, työelämässä tai yleensä elämässä?
Miten opetatte lapsianne?
Joo, koen. Olen vasta aikuisena oppinut olemaan ihmisiin yhteydessä luonnollisesti ja kotoa opittu viestimättömyys on tottakai otettu vastaan ihan väärin koulussa ja työelämässä, kun otan ihmisiin kontaktin vasta kun on aivan pakko. Olen oppinut liian myöhään että ihmisille voi soittaa tai viestitellä pienissäkin asioissa. Verenpaine ei onneksi enää nouse kun puhelin soi, äidilläni oli, no edelleen on, tapana kiroilla ja mennä vihaiseksi kun puhelin soi. "Perkl, kuka siellä taas häiriköi??? No voi prkl, se on se Marjatta!!!" Tyylisesti. Vaikka Marjatta ei olisi soittanut pariin viikkoon.
Äitini tekee myös tuota vastapalvelusten laskemista ihan koomisuuksiin asti. Jos joku pyytää äitiäni kahville, tämä ei voi, siis ei vaan voi, mennä uudestaan sinne kahville ennen kuin tämä on käynyt äidilläni kahvilla. Vastavuoroisuus viestittelyssä on myös ihan koomisen tasoista, jos äidin kaveri nyt murtaisi jalkansa ja laittaisi kuvan kipsistä, äitini ei voisi kysyä mitä kävi vaan vastaisi vaan että "ohhoh". Kun eihän sitä voi udella, ei vaan voi. Ap
Muistan kun lapsena ja varsinkin nyt aikuisena oli paha mieli niiden ihmisten puolesta, jotka ihmissuhdetta pitivät yllä, kun tiesi miten kamalalla tavalla äiti heistä kotona puhui. Juuri tuollaiset räjähdykset jos puhelin soi yms. En oikein muista että äitillä olisi ollut mitään hyvää sanottavaa yhtään kenestäkään.. Mutta kaikkea ihan kamalaa kyllä. Mulle on jäänyt iäti niin surullinen olo, kun mummo joskus tuli meille ja meidän piti esittää, ettei ketään ole kotona, kunnes mummo lähti. Äiti ei olisi halunnut muutamia kavereitanikaan kylään, koska hänen mielestään he arvostelivat kotiamme. Siis jotkut alakouluikäiset lapset, jotka tulivat vaan leikkimään.
Minunkin sukuuni nämä piirteet tulevat idästä.
-eri.