Kun yhteys omaan sukuun/kotiseutuun on täysin katki

Mietin onko kohtalotovereita; itse olen erkaantunut sisaruksista ja suvusta, vain vanhempien kanssa tulen toimeen  mutta muiden kanssa ei ole mitään yhteistä. Olen yrittänyt järjestää, saada välejä toimimaan, mutta ei onnistu> päätin luovuttaa vihdoin. En jaksa, kun saan esimerkiksi tyhjiä lupauksia tai puhutaan toista mitä tarkoitetaan.  

Suvussa on muutamia tapahtumia ollut, osittain traumaattisia, ja ne jotka ei ole täysin hiljaa tai hillitysti, joko eristetään isosta yhteisöstä tai hiljennetään. (En ole lestadiolainen eikä muukaan uskonnollinen suku kyseessä, ns.tavis kantasuomalainen suku missä alkoholismia  väkivaltaa eri tavoin ja mt-ongelmia)

Yhden sukulaisen haluan nähdä muutamia kertoja ennen kuin hän kuolee, mutta heidän jälkeensä jäljelle jää vaan omat vanhemmat kenen kanssa olla tekemisissä. 

 Asun itse 200km kotiseudultani. 

Ekaa kertaa elämässäni koen semmosta tunnetta että koko yhteys sukuun ja  kotiseutuun on ikään kuin katki. Että ei vaan tunne sukulaisuutta tiettyihin ihmisiin enkä tunne sinne enää ikävää, eikä ole mitään motivaatiota jäljellä korjata asioita. 

 Olen aina kokenut yhteyttä sinne jännällä tavalla, ikään kuin joku fyysinen napanuora, mutta nyt en tunne sitä enää.  Olen kai varmaan niin pettynyt siihen ettei asioita saa toimimaan että tunteet ovat kuolleet. 

 En tiedä saako kukaan kiinni tästä. Kiinnostaisi kuulla muiden ihmisten kokemuksia,  joilla yhteys sukuun katkennut kokonaan tai silleen että valtaosan kans ei vaan pysty olemaan tekemisissä.