Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Koko elämän kestänyt surumielisyys/melankolia
14.03.2026 |
Onko muita joilla on oikeastaan koko elämän ajan kulkenut mukana sellainen epämääräinen surumielisyys? Mulla on ollut tätä niin pienestä asti kun muistan ja se on ollut koko elämän ajan vähintään taustalla. Olen helposti myös masentunut syvemmin erilaisista vastoinkäymisistä ja niistä on kestänyt pitkään toipua. Silloinkin kun olen voinut hyvin ja kaikki on elämässä ollut kunnossa on tuo surumielisyys silloinkin jollain tavalla taustalla. Sellaisia oikeasti täysin onnellisia ja kepeitä aikoja elämässä ilman tuota taustalla tuntuvaa melankoliaa on ollut aika vähän.
Tätä on hirveän vaikeaa selittää kenellekään joka ei ole itse kokenut. Olen käynyt psykoterapiat ja lääkkeitäkin syönyt silloin kun olen ollut oikeasti masentunut. Ei mikään kuitenkaan ole poistanut tätä outoa surua joka ei oikein kohdistu mihinkään tiettyyn asiaan vaan on enemmän sellainen yleinen pohjavire.
Kommentit (23)
Taitaa plla melko yleistä meillä suomalaisilla ja ehkä muillakin. Minäkin olen melankolinen mutta myös mielestäni huumorintajuinen. Lapsuudenkotini oli rakastava ja turvallinen, elämässäni ei ole suurempia vastoinkäymisiä ollut. Melankolia on pohjavireeni, olen mielestäni ajatteleva ja syvällinenkin ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Taitaa plla melko yleistä meillä suomalaisilla ja ehkä muillakin. Minäkin olen melankolinen mutta myös mielestäni huumorintajuinen. Lapsuudenkotini oli rakastava ja turvallinen, elämässäni ei ole suurempia vastoinkäymisiä ollut. Melankolia on pohjavireeni, olen mielestäni ajatteleva ja syvällinenkin ihminen."
Näin minäkin ajattelin, mutta ei kukaan kenelle olen yrittänyt tätä selittää ole ymmärtänyt mistä puhun. Ap
Täällä myös yksi surumieli. Olin jo lapsena sellainen. Hetkittäin nuorena osasin elää hetkessä ja olla huoleton, mutta ne ajat on kaukana takanapäin ja nykyään olen iloinen vain hetken nousuhumalassa, sitten taas äkkiä valtaa melankolia mielen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttua. Aina melankolinen. Olisinpa iloisempi.
Kolme sisarustani ymmärtää, meillä samanlainen melankolia. Portugalilaisilla on varmaan vähän samanlaista tunnetta fado-lauluissaan. Ei välttämättä tarkoita suorastaan surumielisyyttä, pikemminkin eräänlaista jatkuvaa kaihoa jota ei voi selittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälläkin yksi. Se on varmaan sitä suomalaista perusmelankoliaa. Lähes läpi vuoden kestävä harmaus ympärillä ei helpota sitä. Suomen suvi loistoineen on lyhyt ja sydänkesä kestää vain kuukauden. Pääosin on harmaata ja ihmiset viettää enimmäkseen aikaa neljän seinän sisällä. Harvoin omakotitalojen pihoilla näkyy ketään ja rapaisia mustia katuja tarpoessa räntäsateessa näkee hupun reunan alta miten kaupungin kerrostalojen ikkunoissa palaa valot. Ihmiset on siellä suojassa mustuutta vastaan ja lääkitsee eämän tylsyyttä tuijottamalla värikkäitä, eloisia ohjelmia telkasta tai somesta. Ja kaipaa. Jotain. Parempaa. Sitä väriä, menoa ja onnellisuutta mikä näkyy ruudulla. Ite kun näkee ikkunasta autiot ja likaiset kadut ja mustaa tai harmaata.
Ei ihan koko elämää pikkulapsena olin iloinen mutta 2004 vuoden tsunami jätti jonkun pysyvän surullisuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tuttua lapsesta saakka. Myös jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne liittyy siihen. Isä oli etäinen, äidille en koskaan riittänyt. Luulen, että se syvä suru ja hylätyksi tulemisen tunne juontuu sieltä, ja se ilmenee melankoliana, joka ei koskaan pääty.
Täällä myös. Vanhemmuudessa onkin aika vaikeaa se, kun lapsen vuoksi haluaisi elää mahdollisimman pitkään, mutta se taistelee tätä pohjavirettä vastaan. Toisaalta tilanne ja tunne epäilemättä muuttuu lapsen lennettyä pesästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla varmaan osittain vaikuttaa se, että äitini oli masentunut kun olin pieni lapsi ja se heijastui myös minun mielenmaisemaani. Kai olen muutenkin luonteeltani herkkä ja syvällinen. Välillä tämä on vaan tosi raskasta. Ap
On parempi murehtia kuin nauraa, sillä sydämelle on hyväksi, että kasvot ovat murheelliset. Viisaan sydän on surutalossa, tyhmän sydän huvipaikoissa. (Saarn. 7:4-5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän niin. Silmät ihan kostuivat, kun luin ap:n viestit. Tuli tunne, että joku ymmärtää minua, vaikka onkin tuntematon tuolla jossain. Yritetään pärjäillä!
Joo, elämä on karua ja maailma on epäreilu paikka. Kyllä melankoliseksi vetää.
Mullakin sama juttu ollut lapsena jo. Se on auttanut, että olen lopettanut asian turhan analysoinnin ja oikeastaan alkanut nauttia melankolisesta luonteestani. Siinä ei ole mitään pahaa tai väärää. Välillä oikein ryven kaikessa haikeudessa ja melankoliassa oikein antaumuksella ja siitä tulee jollain oudolla tavalla hyvä mieli. Toki lapselle esitän normaalia.
Samoin tunnen ja tunne ollut aina. Olen myös perhettä lukuunottamatta yksinäinen ja sukuakaan ei oikein ole tai ovat etäisiä. Olen tuntenut aina myös ulkopuolisuuden tunnetta. Ystäviä olen yrittänyt saada, mutta se aikuisiällä vaikeaa. En ole onnistunut muodostamaan pitkäaikaisia ystävyyssuhteita. Työ on sosiaalista, se täyttää aika hyvin sosiaalisuuden tarvetta.
Todellakin, kyllä. Melkein sydämessä kun luin otsikon, kun mietin nytkö joku tietää, miltä musta tuntuu...
Minulla melankolisuus iskee etenkin, kun olen yksin. Tuntuu että kaikki maailman murheet kaatuu päälle. En muista että olisin vuosikausiin ollut päivääkään yksin niin, etten olisi jossain kohtaa kyyneleitä pyyhkinyt.
Toki nytkin on elämässä sellaisia asioita, että ihme kun pää pysyy jotenkin kasassa. Mutta kyllä tuo pohjalla oleva surumielisyys on ollut aina.
Alue: Aihe vapaa
Jep, mutta tiedän tasan tarkkaan, mistä se johtuu. En tullut lapsena nähdyksi, en suojelluksi. Myöhemmät kokemukset ihmisistä vain vahvistivat sitä, ettei minulla ole merkitystä. Parhain olo on näin erakkona eläessä, kuten olen edelliset yli kymmenen vuotta elänyt.