Mistä te oikeasti löydätte niitä kavereita ja ystäviä?

Olen aina ollut vähän outo. Toiveammattini on valtion verotarkastaja mikä tasan kertoo sen miten mielenkiintoinen tyyppi olen. Siis en ole :)



Lapsuudenystäviä minulla ei ole, sillä olin koulussakin aika paljolti itsekseni. Olin sellainen hiljainen nörtti.



Toki olisi kiva jos olisi tyttöystävä, mutta taidan olla jo turhan vanha löytääkseni sellaisen.

Ihan kivalta kuulostaa nuo teidän jutut siitä mitä teette ystävienne kanssa.

Ap

harvoin naapureista tai hiekkalaatikolta...



pitää ainakin olla koko ajan kieli keskellä suuta ettei puhu perheasioita naapureille...

Jos ihmisten kanssa keskustelu on väkinäistä niin koitapa joskus ihan huvikseen jutella just mitä mieli tekee. Voit yllättyä.



Nimittäin ihmiset pysyttelee usein tuttujen kanssa " mukavuusalueella" , keskustelee helpoista, mutta tyhjänpäiväisistä asioista, jotka ei kiinnosta ehkä kumpaakaan keskustelijaa. Jos murtautuu ulos tästä konventiosta, voi syntyä mielenkiintoista juttua väkinäisen sijaan ja se voi olla helpotus sille toisellekin.



Tosin voi käydä niinkin, että saat hullun leiman otsaan :-D Musta kantsii silti riskeerata, ei siinä paljon menetä.

lapsen kauttakin on tullut.

Minun ystäväni ovat pääasiassa opiskeluajalta. Kouluajalta jäi pari. Työelämästä on tullut muutama. Opiskeluhan on monia yhdistävä,koska jostain syystä on tullut valittua se tietty ala, vaikkapa sitten vero-oikeus.



AP: mun broidi _on_ verotarkastaja ja hänellä on sekä perhe että vilkas sosiaalinen elämä ;-)



Mä luulen, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset ovat paljon itseriittoisempia siinä mielessä, että viihtyvät ja nauttivat asioista yksikseen tai vaikkapa perheen kanssa. Toiset taas ovat sellaisia, että saavat iloa asioista sen vuoksi, että voivat jakaa niitä toistensa kanssa.



Mä en ole koskaan ymmärtänyt tuota, että ei ole aikaa ystäville. Meillä on laaja ystäväpiiri ja me tehdään ihan samoja asioita ystävien kanssa kuin tehdään omin joukoinkin. Viimeksi oltiin vappuaamuna piknikillä liki kolmenkymmenen hengen porukalla ja kyllä, lapset olivat mukana.



Jos elämässä on kiireisempi vaihe menossa, niin ei mulla ole ainakaan ikinä ollut niin kiire, etteikö olisi esimerkiksi kerran kuussa ollut aikaa soittaa vartin puhelua ystävälle. Jos sitten on noin kiire, niin kyllä varmaan on syytä hankkia sitten muutakin kuin ystävän apua elämäänsä.



Mä en myöskään ole ajatellut, että ystävistä pitäisi saada jotain erikseen irti. Eikö riitä, että voi jakaa elämän ilot ja surut?

Eli mun viiteryhmäni ovat toiset hoitovapaalla olevat äidit. Pariin olen tutustunut hiekkalaatikolla ja puistossa, ja kahvitellaan silloin tällöin. Pari ystävää on jo peruskouluajoilta ja muutama opsikeluajoilta sekä työkavereita.

mieliammattistasi sen päättelin.



luultavasti ihmiset ei pidä sinusta ja siksi keskustelu on väkinäistä.

Mulla on ap:n kanssa saman tapaisia kokemuksia. Yksi syy, joskaan ei missään tapauksessa ainoa, on se, että ÄO lähentelee 180:tä. Ei niin, että se sinänsä olisi mikään este, mutta ajattelutapa vaan on niin erilainen. Enkä muuten ymmärrä yhtään tavallisia sosiaalisen käyttäytymisen sääntöjä. Ne ei vaan mee mulle jakeluun eikä synny helposti luontevaa kommunikointia. Tykkään silti olla porukassa ja keskustella kaikenlaisesta, mutta aika pinnalliseksi se jää.

ystäviä. Korkeintaan tuttuja. Ja syynä on ihan ujous. En vain ole kovin hyvä sosiaalisissa tilanteissa. Olisi kyllä mukavaa jos olisi ystäviä joiden kanssa puuhata, mutta toisaalta sukulaisten kanssa ol0laan kohtalaisen paljon tekemisissä.