Itkettääkö sinua kun Perttu Hyvärinen lopettaa hiihtouran?

En itke, mutta olen haikeana. Symppis Perttu, kaikkea hyvää elämääsi tästä eteenpäin. 

Lopetin hiihdon seuraamiseen 2001. En tunnista montakaan enää nimeltä, tämä tuli äskettäi  ristikossa vastaan niin piti googlettaa kuka tää on. 

Ei itketä eikä muutenkaan liikuta henkilökohtaisesti, mutta ymmärrän että on todella tunteellinen hetki urheilijalle itselleen ja pitkäaikaisille joukkuekavereille.

Varmasti raskas päätös Pertulle ja raskasta se on meille katsojillekin.

Sydämeni ei ehkä tästä aivan murru, mutta kyllä minä jään Perttua kaipaamaan. Vaikka onhan se toisaalta niinkin, että vanhan loppu on aina samalla myös uuden alku. Hyvänä esimerkkinä tulee mieleen tapaus, josta pari vuotta sitten edesmennyt mummoni usein kertoi.

Mummon lapsuudenkodin lähistöllä eleli uusperhe, jossa oli pariskunta, miehen lapsia, naisen lapsia ja yksi yhteinenkin tenava. Tämän perheen äiti (äitipuoli) keitteli usein suuressa kattilassa keittoa.

Mummo kertoi, että keittoa syömään saivat tulla he naapurin mukulatkin perheen lasten lisäksi. Keitto oli ihan kelvollista, varsinkin silloiset sodanjälkeiset olosuhteet huomioon ottaen.

Siinä talon liepeillä liikkui paljon kulkukissoja ja kerran se nainen lipsautti, että niitä hän loukuilla pyydysti ja niistä hän ne keittonsa keitti. Mummo sanoi, että ei se keitto sinänsä siitä huonommaksi muuttunut, mutta kyllä hän alkoi vähän vältellä sitä paikkaa, kun tiesi, mistä liha niihin keittoihin tulee.

Se liitto oli alkanut uskottomuudesta (mummo tosin käytti siitä rumempaa sanaa), mutta alkoholia se pariskunta ei käyttänyt pisaraakaan. Eikä käyttänyt mummokaan ja mistä hän olisi sitä voinut saadakaan, kun oli vasta lapsi.

Kaikenlaista voi siis sattua ja joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, kuten mummo aina opetti.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti raskas päätös Pertulle ja raskasta se on meille katsojillekin.

Sydämeni ei ehkä tästä aivan murru, mutta kyllä minä jään Perttua kaipaamaan. Vaikka onhan se toisaalta niinkin, että vanhan loppu on aina samalla myös uuden alku. Hyvänä esimerkkinä tulee mieleen tapaus, josta pari vuotta sitten edesmennyt mummoni usein kertoi.

Mummon lapsuudenkodin lähistöllä eleli uusperhe, jossa oli pariskunta, miehen lapsia, naisen lapsia ja yksi yhteinenkin tenava. Tämän perheen äiti (äitipuoli) keitteli usein suuressa kattilassa keittoa.

Mummo kertoi, että keittoa syömään saivat tulla he naapurin mukulatkin perheen lasten lisäksi. Keitto oli ihan kelvollista, varsinkin silloiset sodanjälkeiset olosuhteet huomioon ottaen.

Siinä talon liepeillä liikkui paljon kulkukissoja ja kerran se nainen lipsautti, että niitä hän loukuilla pyydysti ja niistä hän ne keittonsa keitti. Mummo sanoi, että ei se keitto sinänsä siitä huonommaksi muuttunut, mutta kyllä hän alkoi vähän vältellä sitä paikkaa, kun tiesi, mistä liha niihin keittoihin tulee.

Se liitto oli alkanut uskottomuudesta (mummo tosin käytti siitä rumempaa sanaa), mutta alkoholia se pariskunta ei käyttänyt pisaraakaan. Eikä käyttänyt mummokaan ja mistä hän olisi sitä voinut saadakaan, kun oli vasta lapsi.

Kaikenlaista voi siis sattua ja joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, kuten mummo aina opetti.

Naulan kantaan. Näin se on ollut, näin se on ja näin se on aina oleva. Viisas mummo 🙏👵🏻

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketä se on? 

KUKA!

Ei pidä ottaa tosissaan ketä-sanan käyttäjiä. Piruillessaan kyselevät tuolla tyylillä, vaikka tietävät että kuka-sanaa tulisi käyttää.