Näin jälkeenpäin harmittaa etten ottanut minulle tarjottua kriisiapua

Vierailija kirjoitti:

Olen tosi pahoillani, että olet joutunut kokemaan suuren trauman. Onko olemassa ketään, kelle pystyt puhumaan niin, että hän suurinpiirtein ymmärtäisi? Niille ymmärtämättömille ei ehkä kannata yrittääkään, koska sen ymmärtämättömyyden huomaaminen satuttaa lisää. He eivät tee sitä välinpitämättömyyttään vaan juuri sen vuoksi, että eivät ole kokeneet eivätkä pysty kuvittelemaan samaa. 

Eihän terapia ole myöhäistä nytkään, pitäisi vaan löytää juuri sinulle sopiva muoto. Itse sain apua parista ratkaisukeskeisen lyhytterapian kokeilukerrasta ja sain traumareagointiani laimentumaan. 

Toivon sinulle helpompia aikoja ja sitä että pääset vielä keskittymään tähän hetkeen ja tulevan unelmiin. 

Kiitos sinulle tästä. Itkettää vietävästi, kun tunnut tajuavan missä mennään. Tavallisina päivinä asian voi työntää taustalle, mutta toisinaan se laukeaa päin naamaa aivan odottamattomista asioista. Kuten tänäänkin.

Vierailija kirjoitti:

Edelleen voit hakeutua avun piiriin. Tuo on tosi yleistä, varmaan 80% ei ota kriisiapua vastaan, jos sitä kysytään. Nykyään kai onkin enemmän automaatio, että kriisityöntekijät tulevat paikalle eikä sitä enää kysellä. Perus suomalainen piirre, että mitä apua minä nyt tarvitsisin.

Sokissa sitä avun tarvettaan ei välttämättä tunnista, saattaa olla irrallinen ja turta olo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen voit hakeutua avun piiriin. Tuo on tosi yleistä, varmaan 80% ei ota kriisiapua vastaan, jos sitä kysytään. Nykyään kai onkin enemmän automaatio, että kriisityöntekijät tulevat paikalle eikä sitä enää kysellä. Perus suomalainen piirre, että mitä apua minä nyt tarvitsisin.

Sokissa sitä avun tarvettaan ei välttämättä tunnista, saattaa olla irrallinen ja turta olo. 

Suomalaisen miehen ensimmäinen reaktio on että näkikö kukaan, ja toinen että ei tarvi auttaa. 

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen voit hakeutua avun piiriin. Tuo on tosi yleistä, varmaan 80% ei ota kriisiapua vastaan, jos sitä kysytään. Nykyään kai onkin enemmän automaatio, että kriisityöntekijät tulevat paikalle eikä sitä enää kysellä. Perus suomalainen piirre, että mitä apua minä nyt tarvitsisin.

Sokissa sitä avun tarvettaan ei välttämättä tunnista, saattaa olla irrallinen ja turta olo. 

Minusta liian aikainen avun tarjoaminen on virhe, koska trauman kokemisen jälkeen menee aikaa, että sen edes tajuaa itse. Minulle kyllä tarjottiin sitä lähes heti, mutta jostain aivojen perukoilta tuli lause, että kakki on kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tosi pahoillani, että olet joutunut kokemaan suuren trauman. Onko olemassa ketään, kelle pystyt puhumaan niin, että hän suurinpiirtein ymmärtäisi? Niille ymmärtämättömille ei ehkä kannata yrittääkään, koska sen ymmärtämättömyyden huomaaminen satuttaa lisää. He eivät tee sitä välinpitämättömyyttään vaan juuri sen vuoksi, että eivät ole kokeneet eivätkä pysty kuvittelemaan samaa. 

Eihän terapia ole myöhäistä nytkään, pitäisi vaan löytää juuri sinulle sopiva muoto. Itse sain apua parista ratkaisukeskeisen lyhytterapian kokeilukerrasta ja sain traumareagointiani laimentumaan. 

Toivon sinulle helpompia aikoja ja sitä että pääset vielä keskittymään tähän hetkeen ja tulevan unelmiin. 

Kiitos sinulle tästä. Itkettää vietävästi, kun tunnut tajuavan missä mennään. Tavallisina päivinä asian voi työntää taustalle, mutta to

Omalla kohdallani olen kokenut, että annan sille reaktiolle luvan tulla ja katson kokemustani "silmiin" päästääkseni sen menemään. Hiljalleen reagointi on harventunut ja vähentynyt. Mutta ymmärrän, että se ei  välttämättä kaikilla toimi samoin. 

Olen ajatellut, että kun en kerta pysty kokemaani karistamaan poiskaan, kulkekoon mokoma mukana. Ja vaikken sen ystäväksi alla, jonkinlaisessa sovussa yritän sen kanssa kulkea - vaikka sietäminen oli alussa tosi vaikeaa. 

Sinä olet kulkenut jo kaksi vuotta kokemustesi kanssa. Saatat nähdä itsesi epäonnistujana muistojen palatessa uudestaan pintaan, mutta minä näen että sinä olet urheasti jatkanut eteenpäin joka tapauksessa, näiden palaamisten jälkeen. Jo kaksi vuotta! 

Suurin osa "auttajista" menee sen ammattiroolin taakse eikä kykene kohtaamaan toista tasavertaisesti, ihmisenä, aidosti kiinnostuneena eikä minään pelastusprojektina. Tästä syystä "apu" usein vain pahentaa tilannetta. Puhumattakaan siitä että ammattiauttajat ovat yleensä hakeutuneet omien ongelmiensa takia alalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen voit hakeutua avun piiriin. Tuo on tosi yleistä, varmaan 80% ei ota kriisiapua vastaan, jos sitä kysytään. Nykyään kai onkin enemmän automaatio, että kriisityöntekijät tulevat paikalle eikä sitä enää kysellä. Perus suomalainen piirre, että mitä apua minä nyt tarvitsisin.

Sokissa sitä avun tarvettaan ei välttämättä tunnista, saattaa olla irrallinen ja turta olo. 

Minusta liian aikainen avun tarjoaminen on virhe, koska trauman kokemisen jälkeen menee aikaa, että sen edes tajuaa itse. Minulle kyllä tarjottiin sitä lähes heti, mutta jostain aivojen perukoilta tuli lause, että kaikki on kunnossa.

Se on  vähän sama kuin fyysisessä onnettomuudessa. Olin joskus auto-onnettomuudessa ja auttamaan rientänyt kysyi olenko loukkaantunut. En tuntenut sokin vuoksi kipua missään. Seuraavana päivänä olisin vastannut toisin. 

Kriisiapua voi ehkä saada uudelleen tai terapeutin.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa "auttajista" menee sen ammattiroolin taakse eikä kykene kohtaamaan toista tasavertaisesti, ihmisenä, aidosti kiinnostuneena eikä minään pelastusprojektina. Tästä syystä "apu" usein vain pahentaa tilannetta. Puhumattakaan siitä että ammattiauttajat ovat yleensä hakeutuneet omien ongelmiensa takia alalle. 

Niin. En ole koskaan kokenut että terapeutin "mitä sinä ajattelet siitä" kysymyksistä on mitään muuta apua kuin että tulee miettineeksi että mitä se itse ajattelee mihin se kysymys auttaa.

Omalla kohdallani olen kokenut, että annan sille reaktiolle luvan tulla ja katson kokemustani "silmiin" päästääkseni sen menemään. Hiljalleen reagointi on harventunut ja vähentynyt. Mutta ymmärrän, että se ei  välttämättä kaikilla toimi samoin. 

Olen ajatellut, että kun en kerta pysty kokemaani karistamaan poiskaan, kulkekoon mokoma mukana. Ja vaikken sen ystäväksi alla, jonkinlaisessa sovussa yritän sen kanssa kulkea - vaikka sietäminen oli alussa tosi vaikeaa. 

Sinä olet kulkenut jo kaksi vuotta kokemustesi kanssa. Saatat nähdä itsesi epäonnistujana muistojen palatessa uudestaan pintaan, mutta minä näen että sinä olet urheasti jatkanut eteenpäin joka tapauksessa, näiden palaamisten jälkeen. Jo kaksi vuotta! 

Olet näillä muutamalla kommentillasi auttanut päivääni jo paljon. Olen lopettanut asiasta puhumisen, koska ystävilläni ei vastaavia kokemuksia ole, eivätkä he voi ymmärtää. Vaikka kovasti koettavatkin. Koen että asiani menee saman jankkaamiseksi, kska he ovat jo suunnilleen kaiken kuulleet, mutteivat kuitenkaan kokeneet sellaista kauhua kuin minä. Ja toivottavasti kukaan heistä, eikä kenestäkään muustakaan tule koskaan sellaista kokemaankaan.

Voi kun sinäkin olisit välttynyt kokemasta niin satuttavaa. Sen hyväksyminen on vaikeaa, että elämä ei reiluuksia tai kohtuullisuuksia kysele. 

Kaffebulla kirjoitti:

Hakeudu terapiaan! Kysy vaikka työterveydestä, olisiko mahdollisuus päästä psykiatrille, joka kirjoittaa b-lausunnon. Näin pääsisit kelan kuntoutuspsykoterapiaan jossa voi käydä jopa 3 vuotta. Osan joutuu maksamaan itse, mutta se omavastuu ei ole kovin iso. 

150-200€/kk on kyllä aika saakelisti jos rahaa ei ole ylimääräistä yhtään

Vierailija kirjoitti:

Voi kun sinäkin olisit välttynyt kokemasta niin satuttavaa. Sen hyväksyminen on vaikeaa, että elämä ei reiluuksia tai kohtuullisuuksia kysele. 

Ei kysele. Eikä kaikelle mahda mitään. Yhdessä hetkessä tajuaa kuinka ohuen langan varassa kaikkien elämä on.

Helsingin Kaupungin tarjoama kriisiapu oli korvaamatonta. Kun soitin, sain kuulla sen mitä piti "soitit aivan oikeaan paikkaan" ja viisi korvaamattoman arvokasta käyntiä jossa sain apua sen hetkiseen tilanteeseen ja miten mennä eteenpäin.

Valitettavasti yksi työntekijöistä vaihtui kesken käyntisarjan, mutta minkäs teet. Hyvä oli hänkin, mutta koin ensimmäisen parin kemian toimivan paremmin kuin uuden työparinsa kanssa. 

Tavallisina päivinä asian voi työntää taustalle, mutta toisinaan se laukeaa päin naamaa aivan odottamattomista asioista. Kuten tänäänkin.

Välillä tajuaa, että ei ole edennyt asian kanssa kovinkaan pitkälle ja takapakkia saattaa tulla yhtäkkiä ja paljon. Balanssi katoaa. 

Muutenkin elämä menee vähän niinkuin kiikkerää riippusiltaa rotkon yli. Välillä on paremmin ja välillä jalka lipsahtaa askelmalta ja sitten roikutaan käsivoimien varassa. Siitä tilanteesta kun pääsee eteenpäin, jalat tutisee entistä enemmän ja kädet on väsyneet. Niin sitä on vaan jaksettava tai muuten tippuu. Tältä minusta tuntuu sen jälkeen kun yhteiskunnan turvaverkko otti kopin ja pääsin edes tuo riippusillan alkuun. 

Kehollinen vakauttaminen, fyysisten traumanhoito tekniikoiden hallitseminen, tulee olemaan sinulle alkuun hyödyllisempää kuin keskustelu, Ap. Ota selvää sellaisista, sekä kuka niitä paikkakunnallasi opettaa. Se on myös totta, että muut eivät ymmärrä traumaattista kokemustasi. Keskustelu useimmiten vain nostaa trauman uudelleen pintaan, tarjoamatta siihen juurikaan apua tai helpotusta. Etenkin jos sinua ei ymmärretä, uskota tai kokemaasi vähätellään, se voi pahentaa traumaattista kokemustasi. Vältä keskustelua aiheesta muiden kuin traumaosaajien taikka toisten trauman kokeneiden kanssa. Toivottavasti löydät avun.