Onni toisen puolesta

En ole kateellista tyyppiä ja ehkä siksi en osaa aina varoa omiakaan sanomisia. Saatan kertoa iloisena, että mikä minulla on hyvin ja sitten huomaan toisen kateuden. Kateuden tunne on jotain mitä en oikein käsitä. Miksi sitä on niin paljon? Eihän me ihmiset olla voimattomia omassa elämässämme? Voimmehan itsekin tavoitella samantyylistä hyvää ilman, että yrittäisimme viedä sitä toiselta pois? Jaettu ilo paras ilo.

mutta suuren tragedian koettuani olen varmaankin katkeroitunut jonkin verran ja nykyisin en pysty ihan vilpittömän onnellinen olemaan toisen onnesta vaikka tiedän kyllä että se ei ole minulta pois.

Alle kolmekymppisenä olisin vielä voinut olla vilpittömän onnellinen. Olin silloin vielä sitä mieltä, että jokainen on oman onnensa seppä. Nyt olen ymmärtänyt, että kova yritys ja 150-prosenttinen asenne ei takaa yhtikäs mitään, päinvastaisesta positiivisuuspropagandasta huolimatta. Joskus tulee katkera olo siitä, että monelle hyvät asiat tuntuu tulevan niin vaivattomasti.

up

Jos hän on ihana ja empaattinen ym niin kyllä. Jos taas hän väheksyy minun suruja, murheita niin väkisin tulee mieleen, että " kunpa sattuis kohdallesi, niin putoisit kovaa ja korkeelta" .

juu

uskonut ja yritän päästä tästä pois, mutta rupeen oleen aika pirun kateellinen ja katkera ympärilläni oleville. Vituttaa vaan kun kaikilla menee niin hyvin ja ite oon yks kärpäsen paska. Tosin kyllähän se sydäntä lämmittää kun ystävä on saanut uuden todella ihanan miehen ja toinen ystävä vauvan ja kolmas töitä ja neljäs oman asunnon ja viides vaikka mitä...

Siskolla on mennyt AINA paremmin: Korkeakoulututkinto, minä amk. Sisko tietenkin heti ensiyrittämällä sisään unelma-alalleen. Sisko asuu omassa, uudessa rivarikodissaan miehensä kanssa, joka sai juuri ylennyksen. Me asutaan vuokralla vanhassa kerrostaloasunnossa eikä omaan ole varaa varmaan ikinä. Mies tekee töitä hulluna, mutta rahaa ei jää ylimääräistä. Ihan nolottaa oma kateus, mutta tuntuu toinen saavan kaiken kuin tarjottimella.