Kun politiikka muuttuu tunneteatteriksi

Yhdysvalloissa ei käydä enää keskustelua politiikasta. Siellä käydään tunneperformanssia, jossa faktat ovat lavasteita ja kansalaiset statistin roolissa. ICE:n kiinniotot, karkotukset ja maahanmuuttopolitiikka ovat tästä malliesimerkki.

Samat käytännöt eivät ole uusia. George W. Bush teki niitä. Barack Obama teki niitä määrällisesti jopa enemmän kuin monet seuraajistaan. Liittovaltion viranomaiset toimivat lakien puitteissa, joita kongressi ei ole vuosikymmeniin halunnut korjata. Silti nykyhetkessä nämä samat toimet esitetään poikkeuksellisena moraalisena katastrofina.

Miksi?

Koska politiikka ei enää perustu siihen mitä tehdään, vaan siihen kuka tekee ja miten siitä kerrotaan.

Organisoitu tunne ei ole kansanliike

On naiivia väittää, että suuret mielenosoitukset syntyvät tyhjiössä. Nykyinen poliittinen vaikuttaminen on ammattimaista:
järjestäjiä, rahoitusta, viestintämalleja, koulutuksia ja rekrytointia. Tätä ei tarvitse kutsua salaliitoksi se on modernin aktivismin arkea.

Ongelma ei ole se, että ihmiset osoittavat mieltä.
Ongelma on se, että moni ei enää tiedä miksi.

Iskulauseet tulevat samasta kaikukammiosta. Mielipiteet on omaksuttu ennen kuin asiaa on ymmärretty. Kun kysytään konkreettisista toimivalloista, laeista tai historiallisesta jatkumosta, vastaus muuttuu epämääräiseksi moraaliseksi puheeksi.

Tässä vaiheessa mielenosoitus ei ole enää poliittinen teko se on identiteettirituaali.

Äänestäminen ja holhoava narratiivi

Äänestäminen henkilöllisyystodistuksella on yksi paljastavimmista esimerkeistä tästä ilmiöstä. Mielipidemittauksissa vaatimus on saanut laajaa kannatusta eri väestöryhmissä. Silti mediassa luodaan kuva, jossa köyhät ja kouluttamattomat mustat amerikkalaiset esitetään ryhmänä, joka ei kykene hankkimaan henkilöllisyystodistusta.

Tämä ei ole puolustamista.
Tämä on holhousta.

Ironista kyllä, alueet joissa henkilöllisyystodistuksia puuttuu eniten, ovat usein köyhiä ja syrjäisiä ja väestöltään suurelta osin valkoisia. Mutta tämä ei sovi narratiiviin, joten se jätetään kertomatta.

Sen sijaan rakennetaan moraalinen tarina, jossa yksi ryhmä esitetään avuttomana ja toinen pahantahtoisena. Todellisuus on monimutkaisempi, mutta monimutkaisuus ei myy.

Jerikon muuri ei kaadu kerralla

Yhteiskunnallinen luottamus ei romahda yhdessä yössä. Se murenee, kun:

historia pyyhitään pois

jatkuvuus kielletään

ja jokainen kysymys tulkitaan hyökkäykseksi

Kun ihmiset toistavat samoja viestejä ymmärtämättä niiden sisältöä, he eivät ole enää aktiivisia kansalaisia he ovat äänitorvia. Torvia, joita joku muu päättää milloin puhalletaan.

Ja kun kaikki politisoidaan tunteeksi, mitään ei voi enää korjata järjellä.

Demokratia ei kuole sorrolla vaan infantilisaatiolla

Demokratian suurin uhka ei ole se, että ihmisiltä viedään ääni.
Se on se, että heille sanotaan mitä tuntea, ketä syyttää ja milloin taputtaa samalla vakuuttaen, että tämä on heidän omaa vapauttaan.

Jos kansalaiset nähdään pelkkinä mobilisoitavina resursseina, ei ole enää väliä kuka voittaa vaalit. Järjestelmä on jo hävinnyt.

Todellinen vastarinta ei ole huutamista kadulla.
Se on kyky sanoa: Selitä tämä minulle ilman sloganeita.

Ja juuri siksi sitä pelätään.