Hymistelyketju, tavallisia juttuja
Räväkät älkööt vaivautuko. Täällä ei saa ilkeillä. Liian pitkästyttäviä kommentteja ei olekaan täyttämään tätä ketjua.
Kaikki mukaan, ketkä ikäviin ketjuihin olette kyllästyneet
Kommentit (17077)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riita päällä taas. Pitää sallia eri mielipiteet. Ihme porukkaa täällä.
Mielipiteet kyllä, mutta ei toisten arvostelua ja tuomitsemista. Voi miettiä miten asiansa esittää!
Nimenomaan. Täällä hyökättiin porukalla Kukkakimpun kimppuun heti, kun hän ihmetteli asiaa. Tuomittiin mielipide ja ohjeistettiin olemaan hijaa. Riitaa joka päivä. Räjähdysherkkiä mummoja.
Eivätkö tunnistaneet Kukkakimpuksi vai onko hänkin jo joutunut vihatuksi ja kohta haukutaan kostajaksi. Niin kaava menee.
Viestit viesteinä. En arvota kirjoittajan, vaan sisällön mukaan.
Noinko itse toimit? Että jonkun kirjoittajan kaikki on plus, toisen miinus? Outo tapa keskustella.
Kirppiksiltä tosiaan voi tehdä löytöjä.
Nykyisessä asuinpaikassani on vain pieni sokkeloinen kirppis jossa olen käynyt pyörähtämässä kun mitään tarvetta ei nyt ole.
Usein käymme Kontissa joka on automatkan päässä, se on hyvin järjestelty ja siisti, kehuimmekin työntekijöitä esillepanosta.
Nyt on kassillinen tavaraa sinne menossa.
En ole ikinä myynyt mitään kautta vaan vienyt hyviäkin uusia itselle sopimattomia vaatteita sinne.
Hyvää loppuviikkoa itsekullekin!
Ei minua haitannut, hauskaa että vielä tunnistatte 💐:n.
Itseänikin vähän harmitti se eka kirppisviestini rahanmenoon liittyen- anteeksi P!
Vierailija kirjoitti:
Ei minua haitannut, hauskaa että vielä tunnistatte 💐:n.
Itseänikin vähän harmitti se eka kirppisviestini rahanmenoon liittyen- anteeksi P!
Toimertua
Taisi olla se avain :)
Jan alkoi taas.
Hei hei.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Noista parisuhdejutuista..... Nuorena miehillä ei ole minkään valtakunnan kiirettä sitoutua. Valinnanvaraa kun on. Niin kauan, kun uskovat valinnanvaraa olevan - ainakin jos on tarpeeksi massia - ottavat - tai ostavat - sen parhaan. Jossain vaiheessa tajuavat, että se oma juna menikin jo. Eikä ole tarpeeksi massiakaan. Mua lähinnä huvittaa, kun 60 täytettyäni miehet alkoivatkin yllättäen taas kiinnostua. Vaikka en meikkaa ja hiuksianikaan en viitsi värjätä kuin poikkeustilanteissa. Näytän ihan ikäiseltäni. Jos erehdyn kertomaan, että olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, niin jo alkaa silmät suunnilleen kiilumaan. Vanhuudenturvaa ja omaishoitajaa vissiin hakevat. Mä en sulje pois ajatusta, ettenkö joku päivä vielä voisi olla parisuhteessa. Mutta en todellakaan aio asua kenenkään kanssa samassa huushollissa. Puhelinnumeron antaminen jollekin on osoittautunut virheeksi. Alkaa se nk rakkauspommitus. Soitetaan tai laitetaan viestiä monta kertaa päivässä. Kaikenlaista läpinäkyvää kuhertelupuhetta. Vaikka nimenomaan olen sanonut, että mulle riittää yhteydenpito kerran kuukaudessa. Jos erehtyy menemään treffeille, niin suunnilleen ovat jo hammasharjansa kanssa muuttamassa mun kotiini.
Eri elämänvaiheissa parisuhteelle on erilaisia merkityksiä. Nuorena lasten hankkiminen, yhteinen asuntolaina jne. Keski-iässä tilanteet on jo toisenlaisia. Ja varsinkin sitten eläkkeellä vieläkin erilaisempia. Ei ole helppo löytää ihmistä, joka ajattelisi asioista samalla tavalla. Tarkoitan siis ihan perusjuttuja arkeen liittyen. Ei tarvitse äänestää samaa puoluetta tms, mutta joku yhteys kuitenkin pitää olla, jonka varaan voi yhtään mitään rakentaa. Itsekin tutustun hitaasti ja usein kaikki meneekin päin honkia, kun mies "rakastuu" muhun, vaikka ei tiedä musta ja elämästäni vielä yhtikäs mitään. Mun naamaani tuskin kukaan rakastuu, vaikka monet on kyllä sanoneet, että mulla on ystävälliset kasvot ja mua on helppo lähestyä.Olipa leppoisa tarina. Sinusta kuultaa selkeästi tyytyväisyys nykyelämääsi. On aikuiset lapset, kiva koti, lemmikit, mukavat(?) naapurit, seuraa viinilasilliselle. Terveys haasteena, mutta siltikin kuulostat onnelliselta. Olet sinut itsesi kanssa, tiedät, mitä tahdot.
Tämmöinen mielikuva minulle on tullut kirjoitustesi perusteella.
Olet aika oikeassa. Kun 30 vuotta sitten sairastuin nivelreumaan ja olin kahden pienen lapsen yh, silloin ei ollut ihan helppoa sopeutua ja hyväksyä sitä, että kipu tulee olemaan hautaan asti uskollisin ystäväni. Vaikka välillä tekisikin mieli ottaa moottorisaha ja tehdä self made amputaatio niin ylä- kuin alaraajoihinkin, niin sitten pitää vaan hengittää syvään ja koittaa suunnata ajatuksensa kivusta johonkin muuhun. Tapasin pari vuotta sitten tosi kivan miehen . Ja kuis ollakaan - ylläripylläri - koirien merkeissä. On aika samanlainen kuin minä. Meillä on tosi paljon yhteistä ja viihdytään toistemme seurassa. Kumpikin viihtyy loistavasti myös ihan yksin. Tai siis koiruleiden kanssa. Joskus käydään yhdessä viinilasillisella. Ja yhden kerran käytiin tanssimassakin... OMG! On hitaasti lämpiävä kuten minäkin. Aina, kun tavataan, jutellaan kuulumisten lisäksi nk syvällisiäkin. Meillä on aika samanlainen arvomaailma ja myös se, mitä loppuelämältämme halutaan, on aika sama. Toistaiseksi ollaan kuitenkin vain ystäviä, vaikka ne hitaat tanssilattialla vähän osoittikin jotain muuta. Pidän hänestä ja luotan häneen. Todennäköisesti tunne on molemminpuolinen. Kummallakaan ei kuitenkaan ole mikään kiire yhtään minnekään. Eläkeläisiä siis ollaan jo molemmat.
Kiva, kun kerroit. Hiljaa hyvä tulee. Ystäväpariskunta erosi 30v yhdessäolon jälkeen. Oli semmoinen kompo, että luulin kestävän loppuelämän. Sivusta olikin vaikea huomata välien viileneminen. Nyt, kun erosta on vuosia, molemmilla on uudet puolisot. Sopivat taas samaan tilaan aikuisten lasten juhlissa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
40% avioliitoista päättyy eroon, mien lie on avoerot?
Jos mun äiti olisi elänyt 9 viikkoa pidempään, mun vanhemmat olisivat ehtineet viettää 72-vuotishääpäivänsäkin. 1920-luvulla syntyneille avioliitto muutenkin taisi merkitä eri asioita kuin nykyisin. Parisuhde, perhe ja mun vanhemmillani vielä yhteinen firmakin. Tavallaan heidän avioliittonsa olo koko elämäntyä eikä sitä ihan mistä tajhansa syystä olisi heitetty roskiin ja aloitettu uudestaan jokin toisenlainen elämä. Äidilläni oli vain yksi ystävä, mutta aika harvoin hän kahdestaan kävi ystävänsä kanssa missään. Ystävän puoliso oli aina mukana ihan kuten isäkin äidin mukana. Isällä oli enemmän ystäviä, mutta nekin aina kaikki työajan ulkopuolella tapaamiset olivat sellaisia, että pariskuntina tapasivat. Mun vanhemmilleni tuo sopi erinomaisen hyvin. Heillä muutenkin oli lähes identtiset kiinnostuksenkohteet.
Mä taas olen luonteeltani aivan erilainen ja tarvitsen paljon omaa aikaa ja omaa tilaa. Joskus olen nauranutkin, että mulle sopisi parhaiten joku amerikkalainen elinkautisvanki. Kävisin joka toinen joulu vankilassa katsomassa :D Exän eli lasteni isän kanssa ei koskaan edes asuttu yhdessä, koska mulle ne nuoruuden kaksi avoliittokokeilua riitti. Joitakin kertoja silloin suhteemme alkuaikoina ajattelin panostaa suhteeseen. Nousin sunnuntaiaamuna kuuden aikaan katsomaan formuloita telkkarista ja muutaman kerran lähdin mukaan lätkämatseihinkin. Sitten vaan aloin ajatella, että tätäkö mä oikeasti haluan seuraavat 50 vuotta. Erottiin myöhemmin ihan hyvissä väleissä ja ystäviä ollaan edelleen. Istuin pari vuotta sitten hänen seuranaan äitinsä kuolinvuoteen ääressäkin. Me vaan ei oltu "luotuja toisillemme" eikä sille voi mitään. Mun vanhempieni parisuhde oli eräänlainen vuosisadan rakkaustarina ja mä en nuorena kohdannut sellaista miestä, jonka kanssa kaikki olisi osunut niin yksiin. Että olisi voinut rakentaa koko elämänsä kestävän yhteisen elämän. Tiedän kyllä olevani vähän hankala luonne parisuhteissa. Monissa muissa ihmissuhteissa mulla on lehmän hermot.
Vierailija kirjoitti:
Kirppiksiltä tosiaan voi tehdä löytöjä.
Nykyisessä asuinpaikassani on vain pieni sokkeloinen kirppis jossa olen käynyt pyörähtämässä kun mitään tarvetta ei nyt ole.Usein käymme Kontissa joka on automatkan päässä, se on hyvin järjestelty ja siisti, kehuimmekin työntekijöitä esillepanosta.
Nyt on kassillinen tavaraa sinne menossa.
En ole ikinä myynyt mitään kautta vaan vienyt hyviäkin uusia itselle sopimattomia vaatteita sinne.Hyvää loppuviikkoa itsekullekin!
Toivottavasti valtion leikkaukset järjestötukiin ei vaikuta Kontteihin. Viimeksi kun kävin, huomasin, että hintataso oli vähän noussut. Ihan edullista silti ja esim. isot kirjavalikoimat. Saisivatpa paljon arvokkaita lahjoituksia, että tulisi tuottoa. Risat ja myyntikelvottomat tavarat vähentää heidän kannattavuutta, koska niiden hävitys jää heille.
Täällä joku selkeästi rakastaa Hartolaa. Oireelle on nimikin, en muista mikä. Joku rakastaa Eifelin tornia, toinen pihapuuta. Tahtovat naimisiinkin kohteensa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Verkkokaupoista tilataan paljon juttuja ympäri maailmaa. Yleensä tulevat aika nopeasti Suomeen, mutta täällä voi jumittua viikoksikin. Riippuu, kuka täällä hoitaa jakelun. Kuriiripalvelut, Schenker yms. on nopeita, Posti hitaampi. Riippuu paikkakunnastakin. Yleensä lähettäjä ilmoittaa estimated delivery daten. Ei ehkä ehdi enää tilaamalla, jos on tiukka aikataulu.
Oppimateriaalit on nykyään aina vaan enemmän sähköisiä, mikä on joskus hankalaa. Oletko kysynyt kirjaston kautta kaukolainaa vaikka Oodista tai yliopistokirjastoista? Usein kun oppimateriaalit kurssin alussa julkistetaan, porukka ryntää varaamaan niitä ja sitten syntyy jonoa. Joissain aineissa iso osa oppimateriaalista on tosiaan vieraskielistä, mikä johtuu kai siitä, että olemme kielialueena aika pieni. Toisaalta, sanaston oppii nopeasti, kun aihe on tuttu.
Me ostettiin porukalla materialit ja kirjat ja vuorotellen luettiin niitä. Kysele P muilta, josko tekisitte niin. Tulee halvemmaksi ja on yhteisöllistä.
Vierailija kirjoitti:
Ei minua haitannut, hauskaa että vielä tunnistatte 💐:n.
Itseänikin vähän harmitti se eka kirppisviestini rahanmenoon liittyen- anteeksi P!
No, ei se mitään. En tarkoittanut niin. Itsellä vaan niin paljon kaikkea etten tiedä mitä tehdä. Näin en mieti paljon mitään muuta nyt.
Kirjaa en saa mistään kuin netissä vaan. Ei meillä ole sillä tavalla porukkaa, että yhdessä saataisiin niitä. Eikä kirjastosta saa edes kauempaa. Se pitää saada nyt ja netti versio sitten vaan. Katsokaan onnistuuko. Kiitos silti viesteistä tähän liittyen. Nyt on pakko rauhoittaa tämä hetki, kun on jo liikaa kaikkea ja se ei ole hyvä juttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku selkeästi rakastaa Hartolaa. Oireelle on nimikin, en muista mikä. Joku rakastaa Eifelin tornia, toinen pihapuuta. Tahtovat naimisiinkin kohteensa kanssa.
Taitaa rakastaa niin, että haluaa hävittää sieltä kaikki haittaeläimet. :) Ymmärrän.
Kuka nyt rotista tykkäisi.
Joillain on rottia lemmikkinäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku selkeästi rakastaa Hartolaa. Oireelle on nimikin, en muista mikä. Joku rakastaa Eifelin tornia, toinen pihapuuta. Tahtovat naimisiinkin kohteensa kanssa.
Taitaa rakastaa niin, että haluaa hävittää sieltä kaikki haittaeläimet. :) Ymmärrän.
Kuka nyt rotista tykkäisi.
Joillain on rottia lemmikkinäkin.
Ja joku saattaa tykätä ilkeästä mummojen vihaajastakin? Toivottavasti.
Kirpputoreista... Mä en juurikaan ole ostanut vaatteita kirppikseltä. Johtuu ihan vaan siitä, että olen kanantaluttajien sukua eli lyhyt ja vaatteet yleensä valmistetaan keskipituisille ihmisille. Kun aikoinaan tein työreissuja Floridaan , niin siellähän asui paljon latinoja ja vaatekaupat täynnä myös lyhyille ihmisille sopivia vaatteita. Lähdin aina tyhjällä matkalakulla reissuun ja tulin täydellä takaisin.
Ennen oloneuvokseksi ryhtymistä tein 13 vuotta etätöitä. Vaatteilla ei ollut väliä. Toki "ihmisten ilmoille" lähtiessä piti laittaa päälleen jotain muuta kuin paituli, pitkät kalsarit ja villasukat. Mulla on erikseen kotivaatteet ja erikseen muut vaatteet. On kyllä laadukkaita ja kestäviä vaatteitakin, mutta nehän kestää vuosikymmeniä, kun ei niitä tarvitse kuin muutaman kerran vuodessa. Kenkiä en näiden nivelvaivojeni takia oikein voi ostaa mistään kirppiksiltä vaan pakko ostaa kalliit ja laadukkaat. Mutta ne sitten kestääkin. Ehkä kerran kymmenessä vuodessa joutuu ostamaan uudet.
Kirppiksillä en ole aikoihin enää käynyt, mutta nettikirppiksiä kyllä seuraan. Astioita yms. Sellaisia, joita ei ole valmistettu enää vuosikymmeniin, ei kaupoista tietenkään enää edes löydy. Mutta niitäkin alkaa olla jo ihan riittävästi. Vähän liikaakin.
Ai niin... 2 vuotta sitten jouduin harmikseni heittämään roskiin toppapuvun, jonka ostin talvella 1987. Oli vähän sellainen "naparetkeilijän" varuste. Hyvin tarkeni se päällä seisoskella koirapuistossa 4 tuntia 32 asteen pakkasessa.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Noista parisuhdejutuista..... Nuorena miehillä ei ole minkään valtakunnan kiirettä sitoutua. Valinnanvaraa kun on. Niin kauan, kun uskovat valinnanvaraa olevan - ainakin jos on tarpeeksi massia - ottavat - tai ostavat - sen parhaan. Jossain vaiheessa tajuavat, että se oma juna menikin jo. Eikä ole tarpeeksi massiakaan. Mua lähinnä huvittaa, kun 60 täytettyäni miehet alkoivatkin yllättäen taas kiinnostua. Vaikka en meikkaa ja hiuksianikaan en viitsi värjätä kuin poikkeustilanteissa. Näytän ihan ikäiseltäni. Jos erehdyn kertomaan, että olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, niin jo alkaa silmät suunnilleen kiilumaan. Vanhuudenturvaa ja omaishoitajaa vissiin hakevat. Mä en sulje pois ajatusta, ettenkö joku päivä vielä voisi olla parisuhteessa. Mutta en todellakaan aio asua kenenkään kanssa samassa huushollissa. Puhelinnumeron antaminen jollekin on osoittautunut virheeksi. Alkaa se nk rakkauspommitus. Soitetaan tai laitetaan viestiä monta kertaa päivässä. Kaikenlaista läpinäkyvää kuhertelupuhetta. Vaikka nimenomaan olen sanonut, että mulle riittää yhteydenpito kerran kuukaudessa. Jos erehtyy menemään treffeille, niin suunnilleen ovat jo hammasharjansa kanssa muuttamassa mun kotiini.
Eri elämänvaiheissa parisuhteelle on erilaisia merkityksiä. Nuorena lasten hankkiminen, yhteinen asuntolaina jne. Keski-iässä tilanteet on jo toisenlaisia. Ja varsinkin sitten eläkkeellä vieläkin erilaisempia. Ei ole helppo löytää ihmistä, joka ajattelisi asioista samalla tavalla. Tarkoitan siis ihan perusjuttuja arkeen liittyen. Ei tarvitse äänestää samaa puoluetta tms, mutta joku yhteys kuitenkin pitää olla, jonka varaan voi yhtään mitään rakentaa. Itsekin tutustun hitaasti ja usein kaikki meneekin päin honkia, kun mies "rakastuu" muhun, vaikka ei tiedä musta ja elämästäni vielä yhtikäs mitään. Mun naamaani tuskin kukaan rakastuu, vaikka monet on kyllä sanoneet, että mulla on ystävälliset kasvot ja mua on helppo lähestyä.Olipa leppoisa tarina. Sinusta kuultaa selkeästi tyytyväisyys nykyelämääsi. On aikuiset lapset, kiva koti, lemmikit, mukavat(?) naapurit, seuraa viinilasilliselle. Terveys haasteena, mutta siltikin kuulostat onnelliselta. Olet sinut itsesi kanssa, tiedät, mitä tahdot.
Tämmöinen mielikuva minulle on tullut kirjoitustesi perusteella.
Olet aika oikeassa. Kun 30 vuotta sitten sairastuin nivelreumaan ja olin kahden pienen lapsen yh, silloin ei ollut ihan helppoa sopeutua ja hyväksyä sitä, että kipu tulee olemaan hautaan asti uskollisin ystäväni. Vaikka välillä tekisikin mieli ottaa moottorisaha ja tehdä self made amputaatio niin ylä- kuin alaraajoihinkin, niin sitten pitää vaan hengittää syvään ja koittaa suunnata ajatuksensa kivusta johonkin muuhun. Tapasin pari vuotta sitten tosi kivan miehen . Ja kuis ollakaan - ylläripylläri - koirien merkeissä. On aika samanlainen kuin minä. Meillä on tosi paljon yhteistä ja viihdytään toistemme seurassa. Kumpikin viihtyy loistavasti myös ihan yksin. Tai siis koiruleiden kanssa. Joskus käydään yhdessä viinilasillisella. Ja yhden kerran käytiin tanssimassakin... OMG! On hitaasti lämpiävä kuten minäkin. Aina, kun tavataan, jutellaan kuulumisten lisäksi nk syvällisiäkin. Meillä on aika samanlainen arvomaailma ja myös se, mitä loppuelämältämme halutaan, on aika sama. Toistaiseksi ollaan kuitenkin vain ystäviä, vaikka ne hitaat tanssilattialla vähän osoittikin jotain muuta. Pidän hänestä ja luotan häneen. Todennäköisesti tunne on molemminpuolinen. Kummallakaan ei kuitenkaan ole mikään kiire yhtään minnekään. Eläkeläisiä siis ollaan jo molemmat.
Kiva, kun kerroit. Hiljaa hyvä tulee. Ystäväpariskunta erosi 30v yhdessäolon jälkeen. Oli semmoinen kompo, että luulin kestävän loppuelämän. Sivusta olikin vaikea huomata välien viileneminen. Nyt, kun erosta on vuosia, molemmilla on uudet puolisot. Sopivat taas samaan tilaan aikuisten lasten juhlissa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
40% avioliitoista päättyy eroon, mien lie on avoerot?
Jos mun äiti olisi elänyt 9 viikkoa pidempään, mun vanhemmat olisivat ehtineet viettää 72-vuotishääpäivänsäkin. 1920-luvulla syntyneille avioliitto muutenkin taisi merkitä eri asioita kuin nykyisin. Parisuhde, perhe ja mun vanhemmillani vielä yhteinen firmakin. Tavallaan heidän avioliittonsa olo koko elämäntyä eikä sitä ihan mistä tajhansa syystä olisi heitetty roskiin ja aloitettu uudestaan jokin toisenlainen elämä. Äidilläni oli vain yksi ystävä, mutta aika harvoin hän kahdestaan kävi ystävänsä kanssa missään. Ystävän puoliso oli aina mukana ihan kuten isäkin äidin mukana. Isällä oli enemmän ystäviä, mutta nekin aina kaikki työajan ulkopuolella tapaamiset olivat sellaisia, että pariskuntina tapasivat. Mun vanhemmilleni tuo sopi erinomaisen hyvin. Heillä muutenkin oli lähes identtiset kiinnostuksenkohteet.
Mä taas olen luonteeltani aivan erilainen ja tarvitsen paljon omaa aikaa ja omaa tilaa. Joskus olen nauranutkin, että mulle sopisi parhaiten joku amerikkalainen elinkautisvanki. Kävisin joka toinen joulu vankilassa katsomassa :D Exän eli lasteni isän kanssa ei koskaan edes asuttu yhdessä, koska mulle ne nuoruuden kaksi avoliittokokeilua riitti. Joitakin kertoja silloin suhteemme alkuaikoina ajattelin panostaa suhteeseen. Nousin sunnuntaiaamuna kuuden aikaan katsomaan formuloita telkkarista ja muutaman kerran lähdin mukaan lätkämatseihinkin. Sitten vaan aloin ajatella, että tätäkö mä oikeasti haluan seuraavat 50 vuotta. Erottiin myöhemmin ihan hyvissä väleissä ja ystäviä ollaan edelleen. Istuin pari vuotta sitten hänen seuranaan äitinsä kuolinvuoteen ääressäkin. Me vaan ei oltu "luotuja toisillemme" eikä sille voi mitään. Mun vanhempieni parisuhde oli eräänlainen vuosisadan rakkaustarina ja mä en nuorena kohdannut sellaista miestä, jonka kanssa kaikki olisi osunut niin yksiin. Että olisi voinut rakentaa koko elämänsä kestävän yhteisen elämän. Tiedän kyllä olevani vähän hankala luonne parisuhteissa. Monissa muissa ihmissuhteissa mulla on lehmän hermot.
Ei aina ihan kaikissa kuitenkaan. Eikä tarvikaan.Tuoreessa muistissa on ne räväkät viestit joita kirjoitit, kun sinulla ja sisarellasi oli lievästi sanoen eri käsitys, kuka milloinkin oli vastuussa asioista. Niissä oli aito elämän maku. Vähän kuin jatkosarja, jonka seuraavaa jaksoa malttamattomasti odotti. Moni saattoi tunnistaa omia sukulaisriitojaan. Kiva, että asiat hoituvat nyt yhteistyöllä. Sellaista elämä on.
Minullakin on erikseen kotivaatteet, siis loppuun asti käytetyt, reikäiset t- paidat, miehen vanhat kalsarit ym tyylikästä.
Ihmisten ilmoille lähtiessä sitten sentään ehjää.
Ennenkin olen täällä maininnut olevani Lumppuleenan ja Ryysyreetan risteytys.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Noista parisuhdejutuista..... Nuorena miehillä ei ole minkään valtakunnan kiirettä sitoutua. Valinnanvaraa kun on. Niin kauan, kun uskovat valinnanvaraa olevan - ainakin jos on tarpeeksi massia - ottavat - tai ostavat - sen parhaan. Jossain vaiheessa tajuavat, että se oma juna menikin jo. Eikä ole tarpeeksi massiakaan. Mua lähinnä huvittaa, kun 60 täytettyäni miehet alkoivatkin yllättäen taas kiinnostua. Vaikka en meikkaa ja hiuksianikaan en viitsi värjätä kuin poikkeustilanteissa. Näytän ihan ikäiseltäni. Jos erehdyn kertomaan, että olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, niin jo alkaa silmät suunnilleen kiilumaan. Vanhuudenturvaa ja omaishoitajaa vissiin hakevat. Mä en sulje pois ajatusta, ettenkö joku päivä vielä voisi olla parisuhteessa. Mutta en todellakaan aio asua kenenkään kanssa samassa huushollissa. Puhelinnumeron antaminen jollekin on osoittautunut virheeksi. Alkaa se nk rakkauspommitus. Soitetaan tai laitetaan viestiä monta kertaa päivässä. Kaikenlaista läpinäkyvää kuhertelupuhetta. Vaikka nimenomaan olen sanonut, että mulle riittää yhteydenpito kerran kuukaudessa. Jos erehtyy menemään treffeille, niin suunnilleen ovat jo hammasharjansa kanssa muuttamassa mun kotiini.
Eri elämänvaiheissa parisuhteelle on erilaisia merkityksiä. Nuorena lasten hankkiminen, yhteinen asuntolaina jne. Keski-iässä tilanteet on jo toisenlaisia. Ja varsinkin sitten eläkkeellä vieläkin erilaisempia. Ei ole helppo löytää ihmistä, joka ajattelisi asioista samalla tavalla. Tarkoitan siis ihan perusjuttuja arkeen liittyen. Ei tarvitse äänestää samaa puoluetta tms, mutta joku yhteys kuitenkin pitää olla, jonka varaan voi yhtään mitään rakentaa. Itsekin tutustun hitaasti ja usein kaikki meneekin päin honkia, kun mies "rakastuu" muhun, vaikka ei tiedä musta ja elämästäni vielä yhtikäs mitään. Mun naamaani tuskin kukaan rakastuu, vaikka monet on kyllä sanoneet, että mulla on ystävälliset kasvot ja mua on helppo lähestyä.Olipa leppoisa tarina. Sinusta kuultaa selkeästi tyytyväisyys nykyelämääsi. On aikuiset lapset, kiva koti, lemmikit, mukavat(?) naapurit, seuraa viinilasilliselle. Terveys haasteena, mutta siltikin kuulostat onnelliselta. Olet sinut itsesi kanssa, tiedät, mitä tahdot.
Tämmöinen mielikuva minulle on tullut kirjoitustesi perusteella.
Olet aika oikeassa. Kun 30 vuotta sitten sairastuin nivelreumaan ja olin kahden pienen lapsen yh, silloin ei ollut ihan helppoa sopeutua ja hyväksyä sitä, että kipu tulee olemaan hautaan asti uskollisin ystäväni. Vaikka välillä tekisikin mieli ottaa moottorisaha ja tehdä self made amputaatio niin ylä- kuin alaraajoihinkin, niin sitten pitää vaan hengittää syvään ja koittaa suunnata ajatuksensa kivusta johonkin muuhun. Tapasin pari vuotta sitten tosi kivan miehen . Ja kuis ollakaan - ylläripylläri - koirien merkeissä. On aika samanlainen kuin minä. Meillä on tosi paljon yhteistä ja viihdytään toistemme seurassa. Kumpikin viihtyy loistavasti myös ihan yksin. Tai siis koiruleiden kanssa. Joskus käydään yhdessä viinilasillisella. Ja yhden kerran käytiin tanssimassakin... OMG! On hitaasti lämpiävä kuten minäkin. Aina, kun tavataan, jutellaan kuulumisten lisäksi nk syvällisiäkin. Meillä on aika samanlainen arvomaailma ja myös se, mitä loppuelämältämme halutaan, on aika sama. Toistaiseksi ollaan kuitenkin vain ystäviä, vaikka ne hitaat tanssilattialla vähän osoittikin jotain muuta. Pidän hänestä ja luotan häneen. Todennäköisesti tunne on molemminpuolinen. Kummallakaan ei kuitenkaan ole mikään kiire yhtään minnekään. Eläkeläisiä siis ollaan jo molemmat.
Kiva, kun kerroit. Hiljaa hyvä tulee. Ystäväpariskunta erosi 30v yhdessäolon jälkeen. Oli semmoinen kompo, että luulin kestävän loppuelämän. Sivusta olikin vaikea huomata välien viileneminen. Nyt, kun erosta on vuosia, molemmilla on uudet puolisot. Sopivat taas samaan tilaan aikuisten lasten juhlissa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
40% avioliitoista päättyy eroon, mien lie on avoerot?
Jos mun äiti olisi elänyt 9 viikkoa pidempään, mun vanhemmat olisivat ehtineet viettää 72-vuotishääpäivänsäkin. 1920-luvulla syntyneille avioliitto muutenkin taisi merkitä eri asioita kuin nykyisin. Parisuhde, perhe ja mun vanhemmillani vielä yhteinen firmakin. Tavallaan heidän avioliittonsa olo koko elämäntyä eikä sitä ihan mistä tajhansa syystä olisi heitetty roskiin ja aloitettu uudestaan jokin toisenlainen elämä. Äidilläni oli vain yksi ystävä, mutta aika harvoin hän kahdestaan kävi ystävänsä kanssa missään. Ystävän puoliso oli aina mukana ihan kuten isäkin äidin mukana. Isällä oli enemmän ystäviä, mutta nekin aina kaikki työajan ulkopuolella tapaamiset olivat sellaisia, että pariskuntina tapasivat. Mun vanhemmilleni tuo sopi erinomaisen hyvin. Heillä muutenkin oli lähes identtiset kiinnostuksenkohteet.
Mä taas olen luonteeltani aivan erilainen ja tarvitsen paljon omaa aikaa ja omaa tilaa. Joskus olen nauranutkin, että mulle sopisi parhaiten joku amerikkalainen elinkautisvanki. Kävisin joka toinen joulu vankilassa katsomassa :D Exän eli lasteni isän kanssa ei koskaan edes asuttu yhdessä, koska mulle ne nuoruuden kaksi avoliittokokeilua riitti. Joitakin kertoja silloin suhteemme alkuaikoina ajattelin panostaa suhteeseen. Nousin sunnuntaiaamuna kuuden aikaan katsomaan formuloita telkkarista ja muutaman kerran lähdin mukaan lätkämatseihinkin. Sitten vaan aloin ajatella, että tätäkö mä oikeasti haluan seuraavat 50 vuotta. Erottiin myöhemmin ihan hyvissä väleissä ja ystäviä ollaan edelleen. Istuin pari vuotta sitten hänen seuranaan äitinsä kuolinvuoteen ääressäkin. Me vaan ei oltu "luotuja toisillemme" eikä sille voi mitään. Mun vanhempieni parisuhde oli eräänlainen vuosisadan rakkaustarina ja mä en nuorena kohdannut sellaista miestä, jonka kanssa kaikki olisi osunut niin yksiin. Että olisi voinut rakentaa koko elämänsä kestävän yhteisen elämän. Tiedän kyllä olevani vähän hankala luonne parisuhteissa. Monissa muissa ihmissuhteissa mulla on lehmän hermot.Ei aina ihan kaikissa kuitenkaan. Eikä tarvikaan.Tuoreessa muistissa on ne räväkät viestit joita kirjoitit, kun sinulla ja sisarellasi oli lievästi sanoen eri käsitys, kuka milloinkin oli vastuussa asioista. Niissä oli aito elämän maku. Vähän kuin jatkosarja, jonka seuraavaa jaksoa malttamattomasti odotti. Moni saattoi tunnistaa omia sukulaisriitojaan. Kiva, että asiat hoituvat nyt yhteistyöllä. Sellaista elämä on.
Olet ihan oikeassa. Siskoni kanssa välillä paloi käämit ihan totaalisesti.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Noista parisuhdejutuista..... Nuorena miehillä ei ole minkään valtakunnan kiirettä sitoutua. Valinnanvaraa kun on. Niin kauan, kun uskovat valinnanvaraa olevan - ainakin jos on tarpeeksi massia - ottavat - tai ostavat - sen parhaan. Jossain vaiheessa tajuavat, että se oma juna menikin jo. Eikä ole tarpeeksi massiakaan. Mua lähinnä huvittaa, kun 60 täytettyäni miehet alkoivatkin yllättäen taas kiinnostua. Vaikka en meikkaa ja hiuksianikaan en viitsi värjätä kuin poikkeustilanteissa. Näytän ihan ikäiseltäni. Jos erehdyn kertomaan, että olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, niin jo alkaa silmät suunnilleen kiilumaan. Vanhuudenturvaa ja omaishoitajaa vissiin hakevat. Mä en sulje pois ajatusta, ettenkö joku päivä vielä voisi olla parisuhteessa. Mutta en todellakaan aio asua kenenkään kanssa samassa huushollissa. Puhelinnumeron antaminen jollekin on osoittautunut virheeksi. Alkaa se nk rakkauspommitus. Soitetaan tai laitetaan viestiä monta kertaa päivässä. Kaikenlaista läpinäkyvää kuhertelupuhetta. Vaikka nimenomaan olen sanonut, että mulle riittää yhteydenpito kerran kuukaudessa. Jos erehtyy menemään treffeille, niin suunnilleen ovat jo hammasharjansa kanssa muuttamassa mun kotiini.
Eri elämänvaiheissa parisuhteelle on erilaisia merkityksiä. Nuorena lasten hankkiminen, yhteinen asuntolaina jne. Keski-iässä tilanteet on jo toisenlaisia. Ja varsinkin sitten eläkkeellä vieläkin erilaisempia. Ei ole helppo löytää ihmistä, joka ajattelisi asioista samalla tavalla. Tarkoitan siis ihan perusjuttuja arkeen liittyen. Ei tarvitse äänestää samaa puoluetta tms, mutta joku yhteys kuitenkin pitää olla, jonka varaan voi yhtään mitään rakentaa. Itsekin tutustun hitaasti ja usein kaikki meneekin päin honkia, kun mies "rakastuu" muhun, vaikka ei tiedä musta ja elämästäni vielä yhtikäs mitään. Mun naamaani tuskin kukaan rakastuu, vaikka monet on kyllä sanoneet, että mulla on ystävälliset kasvot ja mua on helppo lähestyä.Olipa leppoisa tarina. Sinusta kuultaa selkeästi tyytyväisyys nykyelämääsi. On aikuiset lapset, kiva koti, lemmikit, mukavat(?) naapurit, seuraa viinilasilliselle. Terveys haasteena, mutta siltikin kuulostat onnelliselta. Olet sinut itsesi kanssa, tiedät, mitä tahdot.
Tämmöinen mielikuva minulle on tullut kirjoitustesi perusteella.
Olet aika oikeassa. Kun 30 vuotta sitten sairastuin nivelreumaan ja olin kahden pienen lapsen yh, silloin ei ollut ihan helppoa sopeutua ja hyväksyä sitä, että kipu tulee olemaan hautaan asti uskollisin ystäväni. Vaikka välillä tekisikin mieli ottaa moottorisaha ja tehdä self made amputaatio niin ylä- kuin alaraajoihinkin, niin sitten pitää vaan hengittää syvään ja koittaa suunnata ajatuksensa kivusta johonkin muuhun. Tapasin pari vuotta sitten tosi kivan miehen . Ja kuis ollakaan - ylläripylläri - koirien merkeissä. On aika samanlainen kuin minä. Meillä on tosi paljon yhteistä ja viihdytään toistemme seurassa. Kumpikin viihtyy loistavasti myös ihan yksin. Tai siis koiruleiden kanssa. Joskus käydään yhdessä viinilasillisella. Ja yhden kerran käytiin tanssimassakin... OMG! On hitaasti lämpiävä kuten minäkin. Aina, kun tavataan, jutellaan kuulumisten lisäksi nk syvällisiäkin. Meillä on aika samanlainen arvomaailma ja myös se, mitä loppuelämältämme halutaan, on aika sama. Toistaiseksi ollaan kuitenkin vain ystäviä, vaikka ne hitaat tanssilattialla vähän osoittikin jotain muuta. Pidän hänestä ja luotan häneen. Todennäköisesti tunne on molemminpuolinen. Kummallakaan ei kuitenkaan ole mikään kiire yhtään minnekään. Eläkeläisiä siis ollaan jo molemmat.
Siitä vaan etenette vaakatasossa mamboa tanssahtelee
Manbo on niin ihanaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Noista parisuhdejutuista..... Nuorena miehillä ei ole minkään valtakunnan kiirettä sitoutua. Valinnanvaraa kun on. Niin kauan, kun uskovat valinnanvaraa olevan - ainakin jos on tarpeeksi massia - ottavat - tai ostavat - sen parhaan. Jossain vaiheessa tajuavat, että se oma juna menikin jo. Eikä ole tarpeeksi massiakaan. Mua lähinnä huvittaa, kun 60 täytettyäni miehet alkoivatkin yllättäen taas kiinnostua. Vaikka en meikkaa ja hiuksianikaan en viitsi värjätä kuin poikkeustilanteissa. Näytän ihan ikäiseltäni. Jos erehdyn kertomaan, että olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, niin jo alkaa silmät suunnilleen kiilumaan. Vanhuudenturvaa ja omaishoitajaa vissiin hakevat. Mä en sulje pois ajatusta, ettenkö joku päivä vielä voisi olla parisuhteessa. Mutta en todellakaan aio asua kenenkään kanssa samassa huushollissa. Puhelinnumeron antaminen jollekin on osoittautunut virheeksi. Alkaa se nk rakkauspommitus. Soitetaan tai laitetaan viestiä monta kertaa päivässä. Kaikenlaista läpinäkyvää kuhertelupuhetta. Vaikka nimenomaan olen sanonut, että mulle riittää yhteydenpito kerran kuukaudessa. Jos erehtyy menemään treffeille, niin suunnilleen ovat jo hammasharjansa kanssa muuttamassa mun kotiini.
Eri elämänvaiheissa parisuhteelle on erilaisia merkityksiä. Nuorena lasten hankkiminen, yhteinen asuntolaina jne. Keski-iässä tilanteet on jo toisenlaisia. Ja varsinkin sitten eläkkeellä vieläkin erilaisempia. Ei ole helppo löytää ihmistä, joka ajattelisi asioista samalla tavalla. Tarkoitan siis ihan perusjuttuja arkeen liittyen. Ei tarvitse äänestää samaa puoluetta tms, mutta joku yhteys kuitenkin pitää olla, jonka varaan voi yhtään mitään rakentaa. Itsekin tutustun hitaasti ja usein kaikki meneekin päin honkia, kun mies "rakastuu" muhun, vaikka ei tiedä musta ja elämästäni vielä yhtikäs mitään. Mun naamaani tuskin kukaan rakastuu, vaikka monet on kyllä sanoneet, että mulla on ystävälliset kasvot ja mua on helppo lähestyä.Olipa leppoisa tarina. Sinusta kuultaa selkeästi tyytyväisyys nykyelämääsi. On aikuiset lapset, kiva koti, lemmikit, mukavat(?) naapurit, seuraa viinilasilliselle. Terveys haasteena, mutta siltikin kuulostat onnelliselta. Olet sinut itsesi kanssa, tiedät, mitä tahdot.
Tämmöinen mielikuva minulle on tullut kirjoitustesi perusteella.
Olet aika oikeassa. Kun 30 vuotta sitten sairastuin nivelreumaan ja olin kahden pienen lapsen yh, silloin ei ollut ihan helppoa sopeutua ja hyväksyä sitä, että kipu tulee olemaan hautaan asti uskollisin ystäväni. Vaikka välillä tekisikin mieli ottaa moottorisaha ja tehdä self made amputaatio niin ylä- kuin alaraajoihinkin, niin sitten pitää vaan hengittää syvään ja koittaa suunnata ajatuksensa kivusta johonkin muuhun. Tapasin pari vuotta sitten tosi kivan miehen . Ja kuis ollakaan - ylläripylläri - koirien merkeissä. On aika samanlainen kuin minä. Meillä on tosi paljon yhteistä ja viihdytään toistemme seurassa. Kumpikin viihtyy loistavasti myös ihan yksin. Tai siis koiruleiden kanssa. Joskus käydään yhdessä viinilasillisella. Ja yhden kerran käytiin tanssimassakin... OMG! On hitaasti lämpiävä kuten minäkin. Aina, kun tavataan, jutellaan kuulumisten lisäksi nk syvällisiäkin. Meillä on aika samanlainen arvomaailma ja myös se, mitä loppuelämältämme halutaan, on aika sama. Toistaiseksi ollaan kuitenkin vain ystäviä, vaikka ne hitaat tanssilattialla vähän osoittikin jotain muuta. Pidän hänestä ja luotan häneen. Todennäköisesti tunne on molemminpuolinen. Kummallakaan ei kuitenkaan ole mikään kiire yhtään minnekään. Eläkeläisiä siis ollaan jo molemmat.
Siitä vaan etenette vaakatasossa mamboa tanssahtelee
Manbo on niin ihanaa!
Niin on. Päivittäin. Tsusurellaa. 😋😍
Löysin sittenkin tuon kirjan, josta kirjoitin ja sen voi ostaa yhdestä paikkaa. Melko kallis, mutta se on varmaan pakko nyt ostaa, kun paperiversiona saa. Parempi niin. Muuten esiintymisestä keskustelin ja tuolla ei tulla armahtamaan kovinkaan helposti eli vaan diagnoosia vastaan voi saada vapautuksia tai jonkinlaista helpotusta ( pienempi ryhmä tai yleisö muutenkin sekä muita järjestelyjä tms). Näin jos pärjään muuten arjessa ja esiintymiset vaikeita niin onko minun tavallaan sitten "alistuttava" muuten diagnoosin alle, että saisin helpotusta esiintymisiin. Tätä kaikkea mietin. Joku aina kirjoittaa täällä, että olen näitä vastaan ( tiedän sen), mutta samalla harva ihminen on välttämättä valmis hankkimaan diagnoosia jos vaan esiintymisistä kyse ja muuten pärjää. Näin mietin ja uskon, että moni taistelee sitten esiintymisiä läpi.
Tässäkin kuulemma opettaja itse päättää vielä aina miten toimii ja sekään, että sinulla on "virallinen" paperi ei auta joka kerta. Siinä mielessä melko ehdotonta. Samalla ymmärrän sen, että tämä jakaa ajatuksia, mutta minä en kovin helposti suostu siihen, että jonkun ehdon täyttämällä saan jonkun jutun muiden ehdoilla tehtyä eli voi sanoa, että sitten vaan esiinnytään, vaikka miten. Naurakoon joku niin paljon kuin tahtoo jos kerran pakko on. Mitä muuta sitten. Jos änkötän, tärisin ja vapisin jne niin naurakoon. Vaikeaa se tulee olemaan. On eri ohjatakin muita (esim käsityöt) kuin olla muiden töllisteltävänä kaiken aikaa. Nyt en kirjoita tästä enää ja toivon, että joku myös arvostaa minua edes vähän, ettei tahallaan ala tähän liittyen ikävää kirjoittaa.
Eivätkö tunnistaneet Kukkakimpuksi vai onko hänkin jo joutunut vihatuksi ja kohta haukutaan kostajaksi. Niin kaava menee.