Miksi rakastan toista lastani enemmän kuin toista?

ap

vaikka kokemuksia ei aiheesta minulla yhden lapsen äitinä olekaan:)



Joskus olen kuullut, että jos lapsi on itkuinen, tarvitseva jne., niin se voi vaikuttaa niin, että äidillä syntyy selkeämpi suojeluvaisto tuota lasta kohtaan. Eli että kiintymys vain vahvistuu, kun lapsi esim. huutaa vauvana kipeää mahtaa tms. Niin raskasta kuin se toisaalta onkin. Voisiko kyse olla jostain tällaisesta? Että olet myös saanut/joutunut antamaan tälle lapselle " enemmän" ja sitä kautta koet hänet läheisemmäksi?



Vai onko niin, että lapset persoonina ovat sellaisia, että kiinnyt helpommin juuri tähän nuorempaan? Joskushan on niin, että omassa lapsessaankin voi häiritä esim. ne piirteet, jotka itsessä on vahvana;) Sitä niin kuin peilaa omaa itseään suhteessa lapsiin ja heidän persoonallisuuksiinsa ja se voi vaikuttaa lähentävästi tai etäännyttäväsi, riippuen miten itse kokee itsensä, omat piirteensä jne.



Ja onhan se loppujen lopuksi niin että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Myös hoitoon viemiset ja muut, varsinkin jos itse ei ole ollut loppujen lopuksi sujut päätösensä kanssa.



Haluaisin rohkaista sinua yhteyteen isomman lapsesi kanssa! Voisi olla hyvä, jos oikein järjestämälllä järjestäisit kahden keskeistä aikaa lapsesi kanssa. Se on lapselle aina äärettömän tärkeää ja voisi alkaa vaikuttaa myös omaan kokemukseesi.



Erilaiset lapset ovat suuri rikkaus! Uskon, että sinulla on kaksi ihanaa, erilaista persoonaa lapsena:) Molemmat täysin ainutlaatuisia. Uskallan vielä esittää kysymyksen: rakastatko vanhempaa lastasi tosiaan vähemmän kuin nuorempaa? Vai onko kysymys vain kiintymyksen voimakkuudesta tai jostain vastaavasta? Se kuulostaa surulliselta, jos rakastat häntä vähemmän. Hienoa, kun otit näin tärkeän asian puheenaiheeksi:)

että esikoinen on nyt 4,5 ja ihan kamala. Jonkinlainen eskari-uhmaikä päällä, haastaa kaikessa, jäkättää, karkailee ja uhmailee. Kiukkuaa varsinkin minulle ihan koko ajan ja kiusaa ja muksii kuopusta.



Kuopus sairasti lapsena paljon, sairastaa vieläkin, mutta on luonteeltaan hyvin rauhallinen ja hymyilevä.



Esikoinenkaan ei ole ollut hoidossa, mutta nyt tää ikävaihe tekee minusta ihan lopun. En välillä edes tajua, mistä tuo kiukkulapsi on tänne ilmestynyt...

Tosiaan, esikoisessa on sellaisia piirteitä jollaisia minulla itselläni on paljon. Olin lapsena yksinäinen ja hiljainen. :/ Nyt tuntuu käsittämättömältä miten minulle voi olla niin vaikeaa kohdata poikaani jota minun pitäisi oman kokemuksen pohjalta ymmärtää muita paremmin! Kummallista...



Pienemmän kanssa tullut tosiaan semmoinen suojeluvaisto jostain syystä. Tämän pojan kanssa on niin helppo olla ja hän antaa minulle jotain mitä minulla ei ole. Täydennämme ikäänkuin toisiamme. Ehkä esikoinen tuo minulle alitajuisia takaumia mieleen omasta lapsuudesta joita minun on vaikea kohdata.



Niin, kyllä minä rakastan esikoistakin ja johtuu ehkä tämä " rakkauden annostelu" pojan vaikeasta uhmasta joka tuli tosi myöhään vasta. Sanoisinpa että kuopuksen syntymän jälkeen. Tilanne voi tasoittua kun kuopuskin kasvaa ja tulee uhmaa. Tällä hetkellä hän on vielä mitä suloisin ja herkin poika. Yhtä hymyä vaan. Esikoinen ei ollut vauvana kovin sylikipeä vaan viihtyi omissa oloissaan. Hieman sellainen möllöttäjä. Jotkut heittivät ilmaan epäilyksiä että pojalla saattaisi olla jotain autismia vaikkei nyt ole enää tietoakaan mistään vetäytymisestä, päinvastoin! Poika on tosi sosiaalinen mutta räjähtelee helposti. Minä olen ihan yhtä äkkipikainen. :/



ap

jos jatkatte tuohon malliin. Turha lässyttää, ettette näytä sitä lapselle. Lapsi tuntee sen koko ruumiissaan ja mielessään.



t vähempi rakastettu esikoinen

Herään koko ajan tähän tilanteeseen " ei helkkari, miksi jätän syrjään pojan joka tarttisi minua enemmän?!" . Nämä ovat minulle niin alitajuisia juttuja jotenkin että pitää vaan koittaa koko ajan järjellä tiedostaa ja suunnitella miten toimii ja rakastaa. Minulle jostain syystä joidenkinasioiden kohtaaminen herättää vaikeita tunteita. :/ Menen vain lukkoon. En osaa selittää...



Avoimet ihmiset ovat olleet elämässäni aina pelastus. Ilman heitä olen jäänyt oman onneni nojaan. Koska en ole osannut kohdata omia heikkoja piirteitä niin en varmaan osaa kohdata muidenkaan.



ap

Synnyin keskosena, sairastelin paljon, mikä vei vanhempien aikaa ja voimia.



Minulla on isosisko, jonka murrosikä oli legendaarisen hirveä ja joka muutenkin kisasi huomiosta ansiokkaasti. Minulla on ollut koko ikäni olo, että me eletään jotain kilpailua vanhemmista ja jokainen huomionhiven mitataan milligrammavaa' alla. Samaten olen aina kuullut, miten kaikki minun saavutukseni johtuvat vain ja ainoastaan siitä, että minä sain kotoa kannustusta, hän ei. Olen ikäni elänyt sellainen mikroskooppisen arvostelun kohteena ja kaikkia tekemisiäni arvioidaan ihan eri mittakaavalla kuin muiden.



Mitä tahansa teen, sisko kehittää siitä kilpailun. Tuntuu että hän tuhoaa elämäni. Että ei ne esikoisetkaan aina niin ihania ole...

Tämä on todellakin niiiin ristiriitainen ja hämmentävä tilanne. Hassua on kuitenkin se että mies joka on sosiaalinen ja avoin osaa olla esikoisen kanssa luontevammin ja poika avautuu hänelle enemmän. Minulla oli sama juttu isäni kanssa. Äitini väheksyi minua koska oli itse yhtä heikko sisäisesti mutta isä ymmärsi vaikka oli ihan erilainen.



ap

Minut kasvatettiin kiltiksi tytöksi jonka piti toimia esimerkkinä kaikessa ja jos purin turhaumaani sain siitä hirveät sanktiot. Veljeni sai kiukuta rauhassa ja sai tahtonsa helpommin läpi. Toisaalta jos minulla olisi ollut sisko niin kilpailu olisi ollut varmaan verisempi. Veljen kanssa ollaan nyt tosi hyvää pataa vaikka aina tapeltiinkin.



ap

hleposti ja monissa asioissa huomioivani isompaa enemmän kuin pienempää. Pojat ovat 4 ja 2.



Eli isommalle sanon paljon useammin kuinka rakas hän on, puuhaan hänen kanssaan enemmän, annan hänelle enemmän leluja tms. Ei siis todellakaan mitenkään niin, että pienempi katsoisi vieressä ja itkisi, mutta jotenkin ehkä koen kuopuksen kanssa olemisen luontevammaksi, ja suhteemme välittömämmäksi, että koen enemmän tarvetta " panostaa" esikoiseen.



meillä esikoisessa ei ole sellaisia piirteitä kuin minussa, päin vastoin. Hän on aika rauhallinen ja arka ja hitaasti lämpeävä. Kuopus taas on reipas ja huumorintajuinen hälläväliä-tyyppi. Kuopuksen kanssa olemme samanlaisia, ja ihan liian monet kerrat olen menettänyt hermoni arkailevan esikoisen kanssa...



Aina kun ryhdyn oikeasti miettimään esim. Sofien valinta tyylistä tilannetta, niin en kyllä mitenkään pysty laittamaan toista lasta toisen edelle. Ehkä meilläkin sitä rakkautta on yhtä paljon molemmille, mutta suhde esikoiseen monimutkaisempi ja minun vaikemapi häntä ymmärtää.