Onko kaikilla ihmisillä jotka tekee työkseen jotain tiettyä ammattia, ollut selvä kiinnostus ja intohimo alaa kohtaan?

Arkijärjellä ja yleisellä elämänkokemuksella voit varmaan päätellä, että ei ole ollut.

Vähän samat fiilikset täällä. Luin ammatin, josta oli visio. Eli sopivasti palkkaa, siisti sisätyö ymsyms. Mutta se oli visio, eli järkiperäinen päätös, ei unelma joka taas tulee ns sielusta. Enkä tee nyt intohimotyötä, vaan työtä, jolla elää ihan kivasti, mutten tunne oikeasti eläväni! Jos unelman mukaan tekisin urani, olisi se ihmisten parantamista, auttamista tai just taide. Sillä vaan ei itseään elätä :/

Minulla on ns raha-ammatti, joka on vain miellyttävä. Tylsää, mutta luulen kestäväni. Taide ja kulttuuri on intohimoni, mutta jarruna on enemmänkin työpaikkojen puuttuminen

Itse ainakin vihaan ja vieroksun työntekoa. 

Itse luin graafiseksi suunnittelijaksi mutta aloinkin vihata koko alaa, koska siinä joutuu tehdä asiakkaille töitä ja ne vaan vaatii ja vaatii ja ei kelpaa mikään. Vaikka harrastan muuten kaikkea taiteellista. 

Itse päädyin tuurin kautta unelmatyöhöni. Ammatin valitsin sen perusteella, että työllisyystilanne oli hyvä vaikka itse työnkuva oli luokkaa siedettävä. Päädyin kuitenkin työhön jossa hyödynnän ammatillista osaamistani paremmin kuin ns tyypillisessä ammattini työssä, palkka on parempi ja työn odotettuja negatiivisia puolia (vuorotyö ja asiakaspalvelu) ei ole lainkaan. Koen aidosti tekeväni tärkeää ja merkityksellistä työtä. Erikoistumisalani on niin spesifi että ei tällaista kukaan osaa pitää unelmatyönään tai ole realistista kouluttautua alalle päästäkseen tekemään tällaista. 

Pidän työstäni kovasti. Tietyillä tavoilla voisin tavoitella isompaa palkkaa, mutta en edes harkitse, koska nykyinen työni takaa kivan keskiluokkaisen elämäntyylin. 

 Rakennustyö ei ole minulle vain ammatti, vaan tapa olla olemassa. Kun vanha talo herää uudelleen eloon, tunnen tekeväni jotain merkityksellistä. Jokainen seinä, lattia ja yksityiskohta kantaa tarinaa, ja on hienoa saada olla osa sitä jatkumoa.

Vapaa-ajalla teen samaa itselleni, rauhassa ja rakkaudella, ilman kiirettä. Remontointi on minulle käsityötä, ajattelua ja hiljaista iloa. Eläke ei ole minulle päätepiste, vaan korkeintaan uusi luku: vähemmän pakkoa, enemmän sydäntä. Niin kauan kuin kädet toimivat ja silmät näkevät, aion rakentaa koska jotkut eivät tee työtä elääkseen, vaan elävät tehdäkseen.

Olen koska ammattikalastus ei ole minulle vain elinkeino, vaan kutsumus. Se on sopimus meren kanssa: annan sille työni, kunnioitukseni ja aikani, ja se antaa vastineeksi elannon, rytmin ja merkityksen. Päivät alkavat silloin kun muut vielä nukkuvat, ja meri on hiljainen mutta rehellinen. Se ei lupaa mitään, mutta palkitsee ne, jotka jaksavat palata.

Ammattikalastajan elämä on yksinkertaista ja vaativaa yhtä aikaa. Verkot lasketaan säässä kuin säässä, kädet oppivat kylmän ja suolan, selkä kantaa vuosien työn. Saalis ei ole vain kalaa, vaan vastuu siitä, että luontoa ei oteta liikaa ja että perinne jatkuu. Tässä työssä oppii nöyryyttä: meri määrää tahdin, ihminen seuraa.

Tuo "graafinen suunnittelu"; en nyt tiedä olenko "samalla kartalla", mut yksi opettaja(tar) yliopistossa sanoi, et meidän pitäis hommata tänne joku, jolla olisi koulutusta alaan (eikä mitään "mutua").

Niin totta. Pahvit tekee verkkosivun, jossa mustalla taustalla punainen teksti - aargh!

Eivät käsitä sitä, että tietyt värit eivät sovi yhteen (alkeellista havaintopsykologiaa).

....

Siis mulla migreeni(taipumus), jotkut noista web-sivuista saa aikaan sen, et ..... nyt äkkiä pois tältä sivulta. Myynee siinä sitten ....

Olen konttorissa töissä, ja inhoan työtäni yli kaiken. Päivät kuluvat näytön ääressä, esimiehet vahtivat ja kalenteriin ilmestyy taas uusi kehityskeskustelu, jossa puhutaan paljon mutta mikään ei oikeasti muutu. Kaikki mitataan, seurataan ja raportoidaan, mutta työn merkitys tuntuu katoavan johonkin exceliin.

Teen mitä käsketään ja hymyilen, vaikka sisällä väsyttää. Tuntuu että työ vie enemmän kuin antaa, eikä käteen jää muuta kuin palkka ja tunne siitä, että elämä kuluu väärässä paikassa. En haaveile urapoluista tai seuraavasta tittelistä haaveilen siitä, että maanantaiaamu ei alkaisi ahdistuksella.

Tota noin, naurattaa, kun (miehenä) oli just tuota samaa! :) "Kehityskeskustelu", mihin palaveriin ensin odotettiin, et kaikki pääsee osallistumaan, omien työkiireitten takia. Sitten lässyttivät puoli tuntia ... jonninjoutavaa ... kunnes viimeisellä päästiin asiaan. Asia oli se, et mut haukuttiin :))) .... Myönnän, nyt, et mulla oli se "nälkäkiukku", verensokeri vissiin niin alhalla.

Vuoden päästä pomomies soitti, et meidän pitäis taas pitää "kehityskeskustelu". Kysyi, et miten ootte pärjänneet, tarviittko jotain....? - Vastasin siihen, et hyvin tässä penan (nimi muutettu) pärjätään, pieniä ongelmia on, muttei mitään niin suurta, että (sun tarviis siihen puuttua :))). Kuittasi siihen, et tämä kehityskeskustelu oli nyt tässä! - Koittakaan jaksaa! :)