Olen iloisempi ja oma itseni enemmän,kun jättäydyin uskonnnollisesta yhteisöstä, johon

Jos negatiiviset tunteet tosiaan olivat kiellettyjä, on hyvä, että erosit seurakunnasta. Itse en ole moiseen koskaan törmännyt, joten kieltämättä minullekin tulee mieleen, onko asia aivan noin vai onko tämä vain ap:n subjektiivinen kokemus. Mutta jossain pienillä paikkakunnilla voi tietysti tulla tuollaisia kieroutuneita ilmiöitä, ja niistä on hyvä päästä eroon.

Vierailija:

Muista nyt varmasti ap, että se on sun syy että koit noin, ja sitten kun tulee kamala rangaistus, olet kusessa.

Vierailija:

Itsekin karismaattiseen seurakuntaan kuuluvana ihmettelen suuresti kokemaasi. Oletko keskustellut asiasta esim. pastorisi tai jonkun vanhemmistoon kuuluvan kanssa? Mikäli negatiiviset tunteet, masennus ja alakuloisuuskin ovat " kiellettyjä" , teit hyvän päätöksen erotessasi yhteisöstä. Seurakuntahan on paikka jossa tulee kantaa toisten taakkoja, itkeä itkevien kanssa ja toki iloitakin iloitsevien kanssa. Voihan toki olla, että herkkänä ihmisenä luet riven välistä olemattomia ja koet asiat tavallista voimakkaammin.

Mitäpä jos ei kaipaa yhtään mitään yhteisöä jakamaan tunteitani? Minä esim. olen muutenkin sellainen, etten tykkää levitellä asioitani ja tuollainen julkinen ' tunnustamine' on minulle kauhistus. Miksi näiden yhteisöjen on vaikea ymmärtää, ettei kaikki ihmiset ole niin sosiaalisia ja ulospäinsuuntautneita

Voit elää hyvää elämää ilman paikallisseurakuntaan kuulumista, se ei todellakaan pelastumisen päämaja. Maailmassahan on oikeasti vain yksi ainoa seurakunta, johon kaikki Jeesukseen uskovat kuuluvat. Minne tahansa maailmassa menetkin, Pyhä Henki jakaa yhteyttä kristittyjen välille.



Toki paikallisseurakunta on myös hyvä asia. Mikäli saat siltä tervettä opetusta ja tukea, se on hyvä yhteisö. Toki yhteisö kaipaa toimiakseen jonkinasteista osallistumista, mutta perhe on mielestäni myös etusijalla. Koin itse välillä olevani velvoitettu antamaan liikaa aikaa perheeltäni. Koska pienten lasten perheet ovat seurakunnassamme vähemmistönä, tämän elämänvaiheen ohittaneiden oli vaikea muistaa, kuinka aika on tässä tilanteessa joskus todella kortilla. Tästäkin asiasta selvittiin puhumalla ja ilokseni meille ilmottautui innokkaita, hyviä lastenhoitajia :-)



Seurakunta ei siis ole mikään elämäsi ylin auktoriteetti. Toki siinä työskenteleviä on syytä kunnioittaa, kuten ketä tahansa vaativaa työtä tekeviä. Elämäsi onni tai menestys ei tule paikallisseurkuntaan kuulumisesta tai siihen kuulumattomuudesta, elämään nyt vaan kuuluu kaikenlaisia vaiheita. Ainoastaan Jeesus antaa täyden elämän.

Me ihmiset ajatellaan eri tavalla: katolilaiset, luterilaiset, ortodoksit...ja kirkon ja lahkojen vallankäytön nimissä on tehty monta murhaa. Yksi asia on mulle ihan selvä: Jumala on olemassa, mutta kirkkoa en uskooni tarvitse. Jeesuksenkin jumalallisuutta epäilen vahvasti.



terv. kirkosta eronnut

Usein näissä jutuissa koetaan hirveän voimakasta vastakkainasettelua. Joko ihminen on läpeensä paha ja yhteisö täydellisen hyvä (kontrolloivan yhteisön näkökulma), tai sitten ihminen on ainoastaan uhri ja yhteisö läpeensä paha (uskonnon uhrien näkökulma).



Miksi, oi miksi ei osata nähdä, että useimmiten SEKÄ yksilössä ETTÄ yhteisössä on vikansa ja puuttensa, ja toisaalta myös vahvuutensa????



Minustakin ap teki hyvän ratkaisun lähtiessään seurakunnasta, jos hän kerran koki seurakunnan rajoittavan itseään noin. Ihminen voi tuossa tilanteessa tarvita kunnon irtioton, ja prosessin aikana saa tuntea vaikka sitten pelkkä vihaa yhteisöä kohtaan. Prosessin loppuvaiheessa on kuitenkin jo ihmisen oman hyvinvoinnin kannalta toivottavaa löytää sisäinen tasapaino, jossa pystyy näkemään realistisesti vikaa molemmissa osapuolissa. Ja tästä sitten kasvetaan eteenpäin terveeseen, henkiseen itsenäisyyteen.



Seurakunnat ovat hyvin herkille ja/tai masennukseen taipuvaisille usein vähän kinkkisiä yhteisöjä. Toisaalta nämä ihmiset saavat yhteisöstä tukea ja lohtua, mutta kolikon kääntöpuolella he antavat yhteisön määräillä itseään liikaakin. Monenlaista hengellistä kulttuuria nähneenä en usko, että seurakunnat tietoisesti ja tarkoituksellisesti käyttävät ketään hyväkseen tai lyttäävät ihmisiä. Useimmiten ne uskovat vilpittömästi tekevänsä hyvää, mutta käytäntö voi ihan jo taitamattomuudesta johtuen olla toinen. Tämä on surullista, sillä johtopäätös voi olla se, että seurakunta on vain vahvoja ja itsenäisiä varten. Heikoilla oleva luottaa epätäydelliseen yhteisöön liikaa, ja kun yhteisö " pettää" hänen luottamuksensa, seuraa ap:n kuvaaman kaltaisia tunteita. Ja kukapa tässä on niin vahva ja itsenäinen? Minä len itsekin ollut siinä tilanteessa, että olen hyvin herkkänä nuorena melkeinpä elänyt seurakuntaa varten, ja kokenut myöhemmin karvaita pettymyksiä.



Mutta niinkuin kaikissa muissakin yhteisöissä, myös seurakunnissa on eroja. Ap teki varmasti hyvän ratkaisun lähtiessään. Oletko ap pieneltä paikkakunnalta? Nimittäin minuakin vähän ihmetytti tuo mitä kirjoitit. Minäkin kuulun pienehköön karismaattiseen seurakuntaan (ei helluntai), ja kyllä minä silti kuuntelen ei-hengellistä musiikkia, tunnen vihaa, käytän kohtuudella alkoholia jne.



Toivon sinulle kaikkea hyvää! Jos taakkasi tuntuu vaikealta kantaa yksin, niin hae ammattiapua, jotta pääset jaloillesi ja vahvistut. :)

Vierailija:

Usein näissä jutuissa koetaan hirveän voimakasta vastakkainasettelua. Joko ihminen on läpeensä paha ja yhteisö täydellisen hyvä (kontrolloivan yhteisön näkökulma), tai sitten ihminen on ainoastaan uhri ja yhteisö läpeensä paha (uskonnon uhrien näkökulma).

Miksi, oi miksi ei osata nähdä, että useimmiten SEKÄ yksilössä ETTÄ yhteisössä on vikansa ja puuttensa, ja toisaalta myös vahvuutensa????

Minustakin ap teki hyvän ratkaisun lähtiessään seurakunnasta, jos hän kerran koki seurakunnan rajoittavan itseään noin. Ihminen voi tuossa tilanteessa tarvita kunnon irtioton, ja prosessin aikana saa tuntea vaikka sitten pelkkä vihaa yhteisöä kohtaan. Prosessin loppuvaiheessa on kuitenkin jo ihmisen oman hyvinvoinnin kannalta toivottavaa löytää sisäinen tasapaino, jossa pystyy näkemään realistisesti vikaa molemmissa osapuolissa. Ja tästä sitten kasvetaan eteenpäin terveeseen, henkiseen itsenäisyyteen.

Seurakunnat ovat hyvin herkille ja/tai masennukseen taipuvaisille usein vähän kinkkisiä yhteisöjä. Toisaalta nämä ihmiset saavat yhteisöstä tukea ja lohtua, mutta kolikon kääntöpuolella he antavat yhteisön määräillä itseään liikaakin. Monenlaista hengellistä kulttuuria nähneenä en usko, että seurakunnat tietoisesti ja tarkoituksellisesti käyttävät ketään hyväkseen tai lyttäävät ihmisiä. Useimmiten ne uskovat vilpittömästi tekevänsä hyvää, mutta käytäntö voi ihan jo taitamattomuudesta johtuen olla toinen. Tämä on surullista, sillä johtopäätös voi olla se, että seurakunta on vain vahvoja ja itsenäisiä varten. Heikoilla oleva luottaa epätäydelliseen yhteisöön liikaa, ja kun yhteisö " pettää" hänen luottamuksensa, seuraa ap:n kuvaaman kaltaisia tunteita. Ja kukapa tässä on niin vahva ja itsenäinen? Minä len itsekin ollut siinä tilanteessa, että olen hyvin herkkänä nuorena melkeinpä elänyt seurakuntaa varten, ja kokenut myöhemmin karvaita pettymyksiä.

Mutta niinkuin kaikissa muissakin yhteisöissä, myös seurakunnissa on eroja. Ap teki varmasti hyvän ratkaisun lähtiessään. Oletko ap pieneltä paikkakunnalta? Nimittäin minuakin vähän ihmetytti tuo mitä kirjoitit. Minäkin kuulun pienehköön karismaattiseen seurakuntaan (ei helluntai), ja kyllä minä silti kuuntelen ei-hengellistä musiikkia, tunnen vihaa, käytän kohtuudella alkoholia jne.

Toivon sinulle kaikkea hyvää! Jos taakkasi tuntuu vaikealta kantaa yksin, niin hae ammattiapua, jotta pääset jaloillesi ja vahvistut. :)

tuo, että aina pitäisi olla iloinen ja kaikki inhimillinen heikkous johtuisi epäuskosta.



Itse uskon, että minusta itsestäni ei löydy sellaista ulottuvuutta kuin usko. Minä uskon kuitenkin ja tuon uskon lähteenä ei voilla mikään muu kuin Jumala. Voi siis sanoa, että Kristus uskoo minussa. Miten siis uskoni voisi olla heikko? Vaikka tunnen USEIN masennusta, heikkoutta, sairautta, epäuskoa jne. niin silti uskoni on vahva, koska usko ei ole peräisin itsestäni. Varmaan kuulostaa tosi sekavalta, mutta toivottavasti saisit kiinni siitä, mitä tarkoitan.



Minäkin olen painiskellut hiukan samanlaisten kysymysten kanssa. Olen koko ikäni kuulunut erääseen uskvien yhteisöön ja koen, etten mahdu ollenkaan siihen muottiin, jota tuossa yhteisössä noudatetaan. Olen kuitenkin ajatellut, etten anna sen häiritä. Tärkeintä ja ratkaisevinta pelastukselle on oma henkilökohtainen uskoni Jeesukseen ja sitä haluan vaalia. En halua kuulua tiiviisti mihinkään ihmisyhteisöön, mutta en myöskään repiä itseäni väkisin siitä irti. Käyn silloin tällöin tämän seurakunnan tilaisuuksissa ja silloin tällöin muualla ja otan sieltä vain sen, mikä vahvistaa uskoani ja henkilökohtaista suhdettani Vapahtajaan.



Siunausta sinulle ja muista että uskoa voi, vaikka ei olisi kovin sitoutunut mihinkään yksittäiseen seurakuntaan! Kristuksen seurakuntahan on niiden ihmisten joukko, jotka USKOVAT Jeesukseen Kristukseen henkilökohtaisena Vapahtajana!

Vierailija:

Itse uskon, että minusta itsestäni ei löydy sellaista ulottuvuutta kuin usko. Minä uskon kuitenkin ja tuon uskon lähteenä ei voilla mikään muu kuin Jumala. Voi siis sanoa, että Kristus uskoo minussa. Miten siis uskoni voisi olla heikko? Vaikka tunnen USEIN masennusta, heikkoutta, sairautta, epäuskoa jne. niin silti uskoni on vahva, koska usko ei ole peräisin itsestäni.

t. 23

hyvästä ja valaisevasta kirjoituksesta! Olen saanut paljon enemmän perspektiiviä asioihin kun olen jutellut muihinkin seurakuntiin kuuluvien uskovien kanssa ja huomannut, että myös niistä löytyy elävää uskoa. Ennen katsoin kaikkea vian oman seurakuntani mustavalkoisten silmälasien läpi.

Itseäni ahdistaisi ehkä eniten se, että joutuisi alistumaan toisten määräysvaltaan, joku pappi tms. sanelisi pukeutumiset, syömiset, juomiset, lasten kasvatukset ynnä muut. Ja ankara yhteisön painostus jos niistä poikkeaisi. En voi ymmärtää miten joku sellaiseen vapaaehtoisesti alistuu!



En myöskään käsitä, mihin jumalaa ylipäänsä tarvitaan. Kannattaisiko kasvaa aikuiseksi!?



Olet varmasti oikealla tiellä, luota itseesi ap!

Vierailija:

Itseäni ahdistaisi ehkä eniten se, että joutuisi alistumaan toisten määräysvaltaan, joku pappi tms. sanelisi pukeutumiset, syömiset, juomiset, lasten kasvatukset ynnä muut. Ja ankara yhteisön painostus jos niistä poikkeaisi. En voi ymmärtää miten joku sellaiseen vapaaehtoisesti alistuu!

En myöskään käsitä, mihin jumalaa ylipäänsä tarvitaan. Kannattaisiko kasvaa aikuiseksi!?

Olet varmasti oikealla tiellä, luota itseesi ap!

Vaikka mistä minä tiedän - voi kai tällaisiakin yhteisöjä jossain olla. Itse en tunne yhtäkään. Tuntemissani seurakunnissa kukaan ei " sanele" mitään. Pikemminkin niihin muodostuu yhteisiä tapoja, kirjoitettua tai kirjoittamatonta toimintakulttuuria. Se on kyllä totta, että monessa paikassa kulttuurista poikkeaminen voi olla hankalaa. Välttämättä kukaan ei konkreettisesti painosta eri lailla ajattelijaa, mutta pelkästään hiljainen ryhmäkontrolli ja kuulumisen tarve voi estää ihmistä toimimasta toisin kuin muut.

En kyllä tiedä, miksi nimenomaan seurakuntia syytetään tästä ilmiöstä. Sama ilmiöhän toistuu ihan missä tahansa ryhmässä tai yhteisössä - ystäväpiirissä, työpaikalla, tietyn maan kulttuurissa jne! Toisissa yhteisöissä kontrolli on löyhempää ja toisissa tiukempaa, samoin kontrolli voi olla tervettä tai sairasta, mutta sitä faktaa ei mikään muuta, että ryhmäkontrollia on joka puolella. :)

23