Onko suhteessa jokin vikana jos riidellään harvoin/ei koskaan?

Vierailija:

Yleensäkin tuntuu että riitelyä ihannoidaan liikaa. Moni naistuttuni ylpeilee, että heitinpä taas jäävedet miehen naamalle, läppäisin kasvoille, karjuin niin että lasit helisee jne. Ja kaikki nyökkäilee ihaillen, että noin sitä pitää.

=O!?! Ihan oikeesti!?! No, täällä yksi pariskunta, joka mieluummin rakastaa ja kunnioittaa kuin tappelee. Erimielisyyksiä toki tulee, mutta ei niistä tarvitse riidellä.

Ihmekö tuo, että välillä napsahtaa perhhenäidillä/isällä ja tehdään jotain peruuttamatonta,m kun ei olla uskallettu olla oma itsensä.

tavoite on toisen mielipiteiden kunnioittaminen, ei samaa mieltä oleminen.

Niissä perheissä, joissa ei paljon riidellä, asioista voidaan kuitenkin keskustella rakentavassa hengessä. Ihan selvää on, että parisuhteessa on aina välillä annettava periksi. Joskus toinen, joskus toinen.



Meilläkin tapahtuu joskus niin, että toinen sanoo/tekee jotain, mistä toinen kypsähtää tai pahoittaa mielensä. Tilanne voisi mennä siihen, että loukattu alkaa raivoamaan asiasta ja toinen loukkaantuu ihan siitä raivosta. Paljon rakentavampaa on odottaa, että itse rauhoittuu, ja sitten sanoa puolisolle, että tiedätkö, mä vähän pahoitin mieleni tästä. Sitten toinen miettii asiaa, ja se puhutaan selväksi. Joko toinen sanoo, että joo, tein väärin, tai sitten perustelee, miksi teki niin kuin teki (jos hänellä on hyvä perustelu). Kumpi tässä nyt oli kynnysmatto? :)

Itse olen taas mököttäjätyyppiä, joten eipä luonnistu suuna päänä huutaminen. Ja mielestäni huutaminen ei ole oikea tapa toimia.



Nyt olen lasten myötä " oppinut" riitelemään, vaan vaikeata se on, kun mies ei hermostu=) Mutta olen oppinut ilmaisemaan suuttumukseni syyn ja keskustelemaan asioista.



Kaverini taas tappelee huutamalla ja suutuspäissään sanovat toisilleen ihan idioottimaisia asioita. Tilanteesta kärsivät myös lapset, jotka joutuvat riitoja kuuntelemaan. Kaverini kärsi aikoinaan kotona samasta asiasta (aikuiset riitelivät huutamalla).

Kunhan ei suustaan päästä mitään kamalaa/peruuttamatonta, mutta suuttumisessa ei ole minun mielestäni mitään väärää.

Sehän on tunne muiden joukossa. Samanlainen ja samanarvoinen tunne kuin ilo tai suru.



Minä olen onnellinen siitä, että meillä näytetään kaikki tunteet tasapuolisesti. Suurin osa ajasta nauretaan ja ollaan iloisia, mutta surun tullessa itketään ja kiukun tullessaan puhistaan...

Jos tarkoitetaan kunnon tappelua, johon kuuluu jonkinlaista uhkailua esim. erolla uhkaamista) puhumattakaan väkivallasta, niin ei koskaan. Edellisessä suhteessa se oli täyttä arkipäivää.



Väsynyttä nahistelua, jota kumpikaan ei ota tosissaan, on koko ajan, mutta siitä ei tule paha mieli, en laske sitä riitelyksi, vaan olemme luonnollisesti monta kertaa viikossa eri mieltä jostain asiasta/väsyneitä jne.



Sellaisia riitoja, joissa toisella tai molemmilla on paha mieli ennen kuin sovitaan, on ehkä kerran pari vuodessa. Ja aina ne on sovittu lähes samantien.



Noista naikkarin liitoista varmaan ei voi ottaa mallia toimivalle parisuhteelle. Itse kun joskus lueskelin niitä jo perhe-elämän aloittaneena (menimme naimisiin myöhään, lapsikin jo oli), tuntui, että se on ihan lasten keskustelupalsta, jossa naisilla ei ole mitään käsitystä oikeasta perhe-elämästä ja sen haasteista.

Vierailija:

tavoite on toisen mielipiteiden kunnioittaminen, ei samaa mieltä oleminen.

Eli sinä kunnioitat niin paljon toisen mielipidettä, ette sano omaasi???

Eri mieltä oleminen ja asioiden selvittäminen tavallisesti puhumalla ei ole riitelyä. Ensimmäistä harrastamme tosi harvoin , jälkimmäistä useinkin. En tajua, miksi pitäisi huutaa jos ei huudata.

Kaikilla on niin eri käsitykset koko sanasta.



mun mielestä esim lyöminen ei ole riitelyä vaan perheväkivaltaa ja tässä ketjussa joku sanoi että riidellään ja lyödään...

jos väitetään että riitely olisi jotenkin tarpeellista!



Mitä se auttaa? riitely kertoo lähinnä itsekkyydestä ja sopeutumattomuudesta.

Harva esimerkiksi työpaikallaan ryhtyy railakkaaseen riitelyyn... asiat saadaan muutenkin sovittua

Vierailija:

jos väitetään että riitely olisi jotenkin tarpeellista!

Mitä se auttaa? riitely kertoo lähinnä itsekkyydestä ja sopeutumattomuudesta.

Harva esimerkiksi työpaikallaan ryhtyy railakkaaseen riitelyyn... asiat saadaan muutenkin sovittua

Mä oon taas sitä mieltä, että sitten mielessäs haukut työkaveris alimpaan helvettiin ja puhut selän tkana pahaa, kun et uskalla päin naamaa.'

Suomessa tää selkään puukotus on juuri siksi niin yleistä, kun asioista ei puhuta suoraan

Minä voisin kysyä, että mikä sen ilman on sitten mennyt likaamaan?



Jos ei kerta kaikkiaan ole mitään hampaankolossa, ei tarvitse mitään säännöllistä riitelyä perheen arkirutiiniksi.

Mä olen useinkin monien eri ihmisten kanssa eri mieltä. Hyvin harvoin mä silti kenenkään kanssa riitelen. Miksi sitten riitelyn pitäisi olla olennainen osa mun ja mieheni välistä suhdetta? Aikuiset ihmiset pystyvät kyllä keskustelemaan asioista, vaikka olisivatkin eri mieltä.

Sanotaanko nyt näin, että meillä tulee pikkujutuista helposti riita. Ongelma on se, että emme ymmärrä toisiamme kunnolla. Mies luulee, että minä yritän mollata ja pilkata häntä, jos kyseenalaistan hänen valintojaan tai otan puheeksi jonkun jutun, joka liittyy häneen. Oli se sitten ihan mikä tahansa asia. Eli tavallinen keskustelu muuttuu riidaksi erittäin helposti. Sopua ei saa aikaan, kun mies alkaa mökätä ja mökkääminen saa mut raivohulluksi. Minussa siis se vika, etten osaa hyväksyä miehen mökötystä vaan vaadin aina että heti juteltais ja sovittais. En tiedä miten tästä kierteestä pääsee pois, sillä jos tämänkin asian ottaa puheeksi, niin tulee riita... Enkä jaksa sitä enää. Joten minusta olisi unelmatilanne, jos puolisot ymmärtäisi toisiaan eikä tarvitsisi koko ajan riidellä. Toki joskus saa hyvässäkin suhteessa tulla riitaa, mutta jokapäiväinen tai edes jokaviikkoinen nahistelu ei minusta ole hyväksi suhteelle.

Niin ja elämä on aivan ihanaa!!!

Vierailija:

Me ei olla ikinä huudettu toisillemme, käyty vihaisina nukkumaan, pidetty mykkäkoulua, paiskottu ovia, heitelty tavaroita...

Ollaan keskusteltu kiivaastikin, oltu eri mieltä asioista, vetäydytty omiin oloihin tekemään omia juttuja, loukkaannuttu toisen sanoista ja pyydetty anteeksi niitä.

Ollaanko me riidelty vai ei?

Riitely on keskenkasvuisten hommaa. Se on sitä valtataistelua, jossa yleensä toinen antaa periksi vain sen takia että riita loppuisi... ei niinkään sen takia että olisi johonkin kompromissiin päädytty tai että asioista olisi oikeasti sovittu.

" olet ihmisenä ihan hirviö, eikä tämän jälkeen tarvi olla misään tekemisissä, en haittaa vaikken eläessäni enää edes törmäisi sinuun koskaan missään" .



Siis voiko mikään toisen ominaisuus olla niin paha, että toinen oikeutetusti voi sanoa noin. Ja jälkeen päin olla sitten niin kun ei mitään, ei anteeksipyyntöä, ei mitään koko asiasta. On vaan kuin ei olisi noin koskaan sanonutkaan.